Lost in Translation

Kerroin täällä blogissa aiemmin, etten ole koskaan oikein tajunnut Lost in Translation -elokuvaa ja että minun olisi jo ehkä korkea aika katsoa se uudelleen. No, viime viikolla viimein tein sen, ja koska olen jääräpäinen ihminen enkä haluaisi muuttaa mieltäni mistään asiasta, en oikeastaan haluaisi myöntää tätä, mutta pakko se on, kun nyt asian otin puheeksi: Nyt tykkäsin siitä elokuvasta. Tajusin, mistä siinä on kyse.

Aloin myös pohdiskella, olenkohan aiemmin ihan oikeasti katsonut leffan loppuun asti, koska siinä oli paljon sellaisia asioita, joista minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta elokuvahan on ilmestynyt vuonna 2003, ja muistaakseni katsoin sen ensimmäisen ja ainoan kerran kokonaan juuri melko pian ilmestymisen jälkeen. Sen jälkeen olen nähnyt pätkän sieltä, toisen täältä, mutta elokuva ei ole koskaan imaissut minua mukaansa niin, että olisin jäänyt katsomaan sitä loppuun saakka.

Se, mikä minua on elokuvassa aiemmin häirinnyt, häiritsi nytkin. Sitä ei ole varsinaisesti erityisen miellyttävä katsella. Se on visuaalisessa mielessä uuvuttava.  Tarinassa ollaan jatkuvasti joko valjun mitäänsanomattomassa hotellimiljöössä tai sitten kaikkia aisteja pommittavassa japanilaisessa neonvaloräiskeessä. Tämä on epäilemättä tarkoituksellista – ja erittäin toimivaa: katsoja pääsee kokemaan samanlaisen uuvuttavan vieraudentunteen kuin päähenkilötkin. Kun ympärillä koko ajan tapahtuu jotakin, mutta itse ei ymmärrä asiasta puoliakaan. Kun tekisi mieli päästä takaisin hotellihuoneeseen, laittaa silmät kiinni ja vain levätä. Kun jokin vieraassa paikassa jää väkisinkin saavuttamatta ja hahmottamatta ja tavoittamatta, koska ei ymmärrä kieltä eikä kulttuuria eikä oikein mitään muutakaan, vaikka joku siinä vieressä auttavasti hiukan yrittäisi tulkatakin. Jotkin asiat jäävät väistämättä vieraiksi.

Kun luen kirjoja, minulla on tapana merkitä muistiin hyvin kirjoitettuja tai mietittyjä lauseita ja ajatuksia. Lost in Translationia katsoessa minulle tuli sellainen olo, että olisin halunnut alleviivata asioita muistiin myös elokuvasta, taittaa siitä kohtia koirankorvalle. Joku muukin on ehkä ajatellut samoin, koska yksi näistä kohdista löytyi harvinaisen helposti internetin ihmeellisestä maailmasta. Se on tässä, siinä puhutaan lapsista:

Bob: The most terrifying day of your life is the day the first one is born.

Charlotte: Nobody ever tells you that.

Bob: Your life, as you know it… is gone. Never to return. But they learn how to walk, and they learn how to talk… and you want to be with them. And they turn out to be the most delightful people you will ever meet in your life.

SOFIA COPPOLA, Lost in Translation (2003)

Tuntuu siltä kuin jokin ajatuksissani ja koko olemuksessani olisi nyrjähtänyt hiukan sijoiltaan, kun seitsemäntoista vuotta rasittavana ja hankalana pitämäni elokuva onkin yhtäkkiä tosi hyvä. Jollain selittämättömällä tavalla tuntuu myös vähän nololta. Ja viisastelevalta, tärkeilevältä. Vähän sellaiselta kuin olisin vaihtanut peruuttamattomasti puolta. Pimeälle puolelle? No, en tiedä, mutta voi olla, että on monia muitakin elokuvia ja kirjoja, jotka minun pitäisi katsella tai lukea paremmalla ajalla vielä uudestaan.

Yksi kommentti artikkeliin ”Lost in Translation

  1. Paluuviite: Jänniä aikoja | Kääntäjän kammiosta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s