Lost in Translation

Kerroin täällä blogissa aiemmin, etten ole koskaan oikein tajunnut Lost in Translation -elokuvaa ja että minun olisi jo ehkä korkea aika katsoa se uudelleen. No, viime viikolla viimein tein sen, ja koska olen jääräpäinen ihminen enkä haluaisi muuttaa mieltäni mistään asiasta, en oikeastaan haluaisi myöntää tätä, mutta pakko se on, kun nyt asian otin puheeksi: Nyt tykkäsin siitä elokuvasta. Tajusin, mistä siinä on kyse.

Aloin myös pohdiskella, olenkohan aiemmin ihan oikeasti katsonut leffan loppuun asti, koska siinä oli paljon sellaisia asioita, joista minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta elokuvahan on ilmestynyt vuonna 2003, ja muistaakseni katsoin sen ensimmäisen ja ainoan kerran kokonaan juuri melko pian ilmestymisen jälkeen. Sen jälkeen olen nähnyt pätkän sieltä, toisen täältä, mutta elokuva ei ole koskaan imaissut minua mukaansa niin, että olisin jäänyt katsomaan sitä loppuun saakka.

Se, mikä minua on elokuvassa aiemmin häirinnyt, häiritsi nytkin. Sitä ei ole varsinaisesti erityisen miellyttävä katsella. Se on visuaalisessa mielessä uuvuttava.  Tarinassa ollaan jatkuvasti joko valjun mitäänsanomattomassa hotellimiljöössä tai sitten kaikkia aisteja pommittavassa japanilaisessa neonvaloräiskeessä. Tämä on epäilemättä tarkoituksellista – ja erittäin toimivaa: katsoja pääsee kokemaan samanlaisen uuvuttavan vieraudentunteen kuin päähenkilötkin. Kun ympärillä koko ajan tapahtuu jotakin, mutta itse ei ymmärrä asiasta puoliakaan. Kun tekisi mieli päästä takaisin hotellihuoneeseen, laittaa silmät kiinni ja vain levätä. Kun jokin vieraassa paikassa jää väkisinkin saavuttamatta ja hahmottamatta ja tavoittamatta, koska ei ymmärrä kieltä eikä kulttuuria eikä oikein mitään muutakaan, vaikka joku siinä vieressä auttavasti hiukan yrittäisi tulkatakin. Jotkin asiat jäävät väistämättä vieraiksi.

Kun luen kirjoja, minulla on tapana merkitä muistiin hyvin kirjoitettuja tai mietittyjä lauseita ja ajatuksia. Lost in Translationia katsoessa minulle tuli sellainen olo, että olisin halunnut alleviivata asioita muistiin myös elokuvasta, taittaa siitä kohtia koirankorvalle. Joku muukin on ehkä ajatellut samoin, koska yksi näistä kohdista löytyi harvinaisen helposti internetin ihmeellisestä maailmasta. Se on tässä, siinä puhutaan lapsista:

Bob: The most terrifying day of your life is the day the first one is born.

Charlotte: Nobody ever tells you that.

Bob: Your life, as you know it… is gone. Never to return. But they learn how to walk, and they learn how to talk… and you want to be with them. And they turn out to be the most delightful people you will ever meet in your life.

SOFIA COPPOLA, Lost in Translation (2003)

Tuntuu siltä kuin jokin ajatuksissani ja koko olemuksessani olisi nyrjähtänyt hiukan sijoiltaan, kun seitsemäntoista vuotta rasittavana ja hankalana pitämäni elokuva onkin yhtäkkiä tosi hyvä. Jollain selittämättömällä tavalla tuntuu myös vähän nololta. Ja viisastelevalta, tärkeilevältä. Vähän sellaiselta kuin olisin vaihtanut peruuttamattomasti puolta. Pimeälle puolelle? No, en tiedä, mutta voi olla, että on monia muitakin elokuvia ja kirjoja, jotka minun pitäisi katsella tai lukea paremmalla ajalla vielä uudestaan.

Hyvin kirjoitettu kirja, kuin happea ajatuksille

Kun työkseen puljaa käännösten ja vieraiden kielten kanssa ja miettii kaiket päivät, onko tämä nyt suomea ja voiko näin oikeasti sanoa vai hiipiikö tekstiini huomaamatta salakavalia anglismeja, tuntuu alun perin suomeksi kirjoitettujen, hyvien tekstien lukeminen toisinaan siltä kuin saisi keuhkot täyteen puhdasta, raitista ilmaa. Juuri tällaista happea ajatuksille on myös Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015), jonka sain hiljattain luetuksi.

Pidän ihan hirveästi Ahavan tavasta kirjoittaa. Teksti on taitavaa ja kaunista, ilmavaa ja selkeää mutta silti vivahteikasta. Voisin suositella kirjaa hyvin sellaisillekin, jotka ovat kenties älylaitteiden takia kadottaneet kyvyn keskittyä kirjoihin ja pidempiin teksteihin – tarina kulkee lyhyissä, helposti lähestyttävissä pätkissä kiinnostavasti eteenpäin ja pitää otteessaan. Näkökulma vaihtuu kirjan mittaan muutamaan otteeseen, mikä ei kuitenkaan sekoita tai vieraannuta lukijaa vaan päinvastoin rikastuttaa tarinaa.

Itse tarina onnistuu olemaan samanaikaisesti aito ja uskottava, mutta myös aivan pähkähullun absurdi. Minusta on aina ihanaa, jos kirjassa uskalletaan revitellä tietynlaisilla epäuskottavuuksilla – tarinoissahan kaikki on mahdollista, joten hienoa, jos näitä mahdollisuuksia käytetään hyväksi! – mutta kuitenkin niin taitavasti, ettei lipsahdeta korniuden tai naiiviuden puolelle.

Kaikkein eniten pidän Ahavan tavasta kirjoittaa rakkaudesta ilman, että hän kertaakaan mainitsee sanaa ”rakkaus”. Rakkaus huokuu arkisista asioista, villapaidan tunnusta, omenantuoksusta, siitä miten joku naksauttaa herättyään kahvinkeittimen päälle ennen kuin tekee mitään muuta.

Kuin taivas tai järvi: kaunis, kuulas, syvä ja selkeä, ja pinnan alla vielä ties vaikka mitä. Heittämällä yksi parhaista kirjoista, jonka olen aikoihin lukenut. Totta tosiaan, NÄIN suomea kirjoitetaan.

Lempikohtiani:

Lampaista sanotaan musta, vaikka tarkoitetaan ruskeaa. Samaan tapaan kuin kaloista sanotaan ui, vaikka oikeasti ne sukeltavat. (s. 16)

Äiti seisoo oksan haarukassa ja ravistaa. Se näyttää aluksi kömpelöltä, mutta kun se seisoo siellä aikansa ja ravistaa, se muistaa taas miten puissa ollaan. (s. 45)

Joskus jää on niin kylmää, että se polttaa käsiä. (s. 62)

Kakkutauko

Kevätsää on harmaa ja kalsea, lapselle puhkeaa hampaita, on flunssaa ja röhinää, vatsataudin uhka leijuu ilmassa, hyvistä yöunista ei ole hetkeen voinut puhua. Käännöstyö etenee, hiukan tahmeasti, mutta etenee kuitenkin, alkutekstin lauseet ovat englantilaisittain polveilevia, -ing sitä ja -ing tätä, ja niitä pitää vatkata ja ravistaa ja vekslata, jotta niistä saisi suomen kielellä jotenkin tolkullisia. Osaanko minä muka? mietin välillä. Pystynkö minä tähän? Raakakäännös on valmis, mutta sitä tehdessä en ole jaksanut miettiä kaikkia asioita ihan loppuun asti. Mietin niitä sitten myöhemmin, mietin silloin. Se myöhemmin on nyt, ja nyt mietin useamman kerran päivässä, että minkä taakseen jättää, sen todellakin edestään löytää.

No, siis oikeastihan kaikki on hyvin. Lapsen on hyvä saada hampaita suuhunsa, röhä ja köhä kuuluvat elämään, ja kyllä ne käännöksetkin ovat aina ajallaan tupanneet valmistumaan. Soin itselleni tänään Minna Canthin päivän kunniaksi tavallista pidemmän teetauon ja kävelin Turun-työhuoneeltani Pieneen Kirjapuotiin, jossa oli pyöräytetty tarjolle Minna Canthin kakkua. En oikein perusta makeista leivonnaisista enkä ymmärrä, miksi merkkihenkilöiden muistaminen pitäisi typistää tunkkaiseen kakkupalaan, mutta tänään ajatus jollain lailla merkityksellisestä makeasta herkusta ja lämpimästä teekupposesta tuntui elähdyttävältä ja houkuttelevalta.

Totta puhuen en oikein tykännyt kakusta. (Muut Kirjapuodin leivonnaiset ovat kyllä aina olleet tosi herkullisia. Menkää sinne, nautiskelkaa ja ostakaa kirjoja.) Mutta kaikkihan tietävät, ettei Minna Canthkaan mikään kakkumaakari ollut, vaan raudanluja naisasianainen, köyhien puolustaja, toimittaja, yksinhuoltaja, kauppias ja kirjailija. Luen parhaillani lukupiiriä varten Minna Maijalan toimittamaa Canthin novellikokoelmaa Ihmisen kuvia (Gummerus 2019), ja heti ensimmäisen novellin alussa hätkähdin sitä, miten kauniisti Canth kirjoittaa. Todellakin: lukuisten tittelien ja Canthin ajamien tärkeiden asioiden varjoon jää toisinaan se, miten hirvittävän taitava kirjoittaja hän on ollut. Kokoelman novellit ovat aiheeltaan aika kammottavia ja kerronnaltaan julman rehellisiä, jopa irvokkaita, kuten kirjan aloittava Kuoleva lapsi, mutta jotain vastaansanomattoman kaunista on siinä, millä lailla sanat on perätysten aseteltu. Katsokaa nyt. Hiljainen ja kirkas oli talviyö…

Minna Canthille kiitos kauniista sanoista ja kaikesta muusta. Sitä paitsi pieniltäpä tuntuvat 1800-luvun ihmiskohtaloiden rinnalla nykyelämän murheet, kun voi viettää taukoa siististä sisätyöstään tunnelmallisessa Kirjapuodissa teetä ja kakkua särpien. Räntää ja vettä sataa vuorotellen, mutta kevättä se vain tietää, uskokaa pois.