Senkin viemärit!

Jessica Fellowesin Nuori, kaunis ja kuollut eli uusin suomennokseni ilmestyi Otavalta pari viikkoa sitten. Kirjassa uppouduttiin murhamysteerin lisäksi 1920-luvun svengaavaan Lontooseen ja oikeasti eläneen Mitfordin omalaatuisen aristokraattiperheen elämään.

Vaikka juonta kuljettava murhamysteeri onkin täysin fiktiivinen, teos pohjautuu oikeasti eläneisiin ihmisiin, mikä toi myös käännöstyöhön tietynlaisia lisävaatimuksia ja -ulottuvuuksia. Yksi tällainen ulottuvuus on se, että kirjan henkilöistä on olemassa valokuvia, mikä helpotti heidän kuvailemistaan suomennoksessa. Esimerkiksi yhdessä kohdassa Fellowes kuvaa Nancy Mitfordin huulia sanoilla ”rosebud lips”. Sananmukaisesti tällaisilla ”ruusunnuppuhuulilla” tarkoitetaan useimmiten pyöreitä, pehmeitä, täyteläisiä pusuhuulia, ja pohdinkin suomentaessani kuumeisesti, mikä olisi luonteva sana tällaisen suppusuun kuvaamiseen, kunnes tulin vielä varmuuden vuoksi googlettaneeksi, miltä ne Nancyn huulet tosiasiassa näyttivätkään. Ja kuinka ollakaan, ne eivät olleet täyteläiset eivätkä pyöreät, ennemminkin sirot sulohuulet, joissa on täydellinen amorinkaari. Ilman valokuvia olisin tulkinnut Fellowesin käyttämän sanan merkityksen vähän vinoon. (Alla oleva Nancy Mitfordin kuva on lainattu osoitteesta http://www.nancymitford.com.)

Eräänlaisia merkityksen kieroutumia oli myös esimerkiksi sellaisessa tekstin kohdassa, jossa Fellowes kuvaa Nancyn isän, lordi Redesdalen, suhtautumista tyttäriensä dandy-henkisiin ystäviin:

”Farve oli aivan kauhea tänä aamuna”, Pamela kikatti. ”Kutsui Sebiä oikeaksi viemäriksi, koska näki hänen tälläävän itseään peilin edessä.”

Viemäriksi? Mitä ihmettä tässä oikein tarkoitetaan? No, alkutekstissä totta tosiaan puhuttiin viemäristä:

 ‘Farve was awful this morning,’ Pamela giggled. ‘Called Seb an absolute sewer because he saw him preening in front of a looking glass.’

Ensireaktioni tässä kohdassa oli, että sana sewer on lauseessa varmaankin jotenkin kuvaannollisessa käytössä. Sanan suora käännös on siis joko viemäri tai ompelija. Miten siitä saa väännetyksi suomeksi luonnikkaan haukkumasanan? Ensimmäinen ajatukseni oli, että paras suomennos ei välttämättä ole viemäri vaan jokin muu samanhenkinen, mutta lauseyhteyteen paremmin sopiva sana, joka välittää lukijalle sen, että lordi Redesdale halveksuu nuoriamiehiä syvästi, esimerkiksi ihmisroska, pohjasakka, tms. Toinen vaihtoehtoinen ajatuskulku oli lähestyä sanaa ompelija-merkityksen kautta: ehkä nämä ulkonäöstään tarkat, hiuksiaan kampaavat nuoret herrat olivat metsästystä ja kaikenlaista miehistelyä harrastavan lordin mielestä neitimäisiä keikareita, kuin mitäkin ompelijattaria?

Koska en ollut ikinä nähnyt sanaa sewer tällaisessa käytössä, tietysti googletin sitä armottomasti. Osumia löytyi lähinnä tilanteista, joissa esimerkiksi hotelleja tai kaupunkeja on haukuttu viemäreiksi. Siis paikkoja, ei ihmisiä, mikä tavallaan onkin ihan loogista. Lopulta kuitenkin löysin kuin löysinkin eräästä netin kommenttiketjusta osuman, josta paljastui, että sanaa on käyttänyt ihmisten haukkumasanana aikoinaan nimenomaan, vain ja ainoastaan… kuka muukaan kuin Mitfordien perheen isä, lordi Redesdale:

Martha Moffett • 4 years ago

When he disliked someone, the minor aristocrat who was the father of the famous Mitford girls in England in the ’20s and ’30s would say, ”The man is an absolute sewer.” This seems so horrible to me that I have never been able to actually use it in speech.

Kommentista paljastuu, että sana on äidinkielisen englanninpuhujan mielestä niin kauhea, ettei hän voisi kuvitella itse käyttävänsä sitä kuuna päivänä. Se niistä sievistelevistä ompelijatar-mielleyhtymistä siis. Palasin ajatuksissani ihmisryönään, tai mikä nyt olisi niin kammottava sana, ettei sellaista oikein kehtaa ääneen sanoa?

Onneksi sana kuitenkin hämmensi minua niin paljon, että tulin kysyneeksi myös toisilta suomentajilta, millaisia ajatuksia se heissä herättää. Eräs kollega osasi ohjata minut tiedustelemaan asiaa Titia Schuurmanilta, joka on suomentanut Mitfordin perhettä käsittelevän tietokirjan, Mary S. Lovellin teoksen Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa (S&S, 2010). Ja kuinka ollakaan, mysteerin lopullinen ratkaisu tosiaan löytyi tästä kirjasta:

[J]o pelkällä olemassaolollaan he [Nancyn miesvieraat] hankkivat niskoilleen nimityksen sewer, viemäri. Sana ei itse asiassa ollut sewer. Vuosia myöhemmin Sydney kirjoitti Deccalle: ”Et varmastikaan tiedä, että Sewer on todellisuudessa SOOR eli SIKA tamiliksi. Te lapset sen muutitte Seweriksi, ja luulen, että Farve oli siitä vain riemuissaan. Mutta on vaikea sanoa, kumpi on pahempi, sika vai viemäri.” Sana (joka tavallisemmin kirjoitetaan sua) oli niitä harvoja sanoja, jotka David oli aikoinaan oppinut Ceylonissa, mutta ennen Sydneyn antamaa selitystä nuoria miesvieraita varoiteltiin, että Farve saattaisi haukkua heitä päin naamaa ”viemäreiksi”.

Mary S. Lowell, Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa. Suom. Titia Schuurman, S&S, 2010, s. 68.

Sanan merkitys siis selvisi, mutta käännösongelma ei vielä aivan ratkennut. Mielessäni heräsi kysymys siitä, mikä oikeastaan on tärkeintä murhamysteeridekkarin kielessä. Sen ilmentäminen, että kirjan henkilö solvaa sanoillaan karkeasti ihmisiä  (ihmiskuona! ihmisryönä!) vaiko väkisinkin epämääräiseksi jäävä viittaus tamilin kieleen? (sua? sika? suo? viemäri?) No, jossain muussa dekkarissa voisi ehkä olla toisin, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa kirjailija on halunnut ujuttaa kirjaansa viittauksen juuri tähän lordi Redesdalen kummalliseen sutkautukseen, joka ei avaudu edes englanninkielisille lukijoille, ellei heillä satu olemaan knoppitietoa tästä erikoislaatuisesta aristokraattiperheestä. Sanaa ei voi suomentaa siaksi, koska sika ei ole mitenkään kummallinen haukkumasana ja koska vitsi on nimenomaan siinä, että ihmiset kuvittelevat, että heitä haukutaan jostain kumman syystä viemäreiksi. Viemäri se siis olkoon! Vaikka vaarana on, että lukija hämmentyy ja miettii, eikö kääntäjä ole tuohon tosiaan mitään sulavampaa loukkausta keksinyt, on knoppitieto jätettävä paikoilleen. Koska Fellowes on halunnut jättää tekstiin kohtia, jotka eivät välttämättä avaudu kaikille, mutta ilahduttavat Mitfordien perheen historiaan perehtyneitä henkilöitä, niin on minunkin tehtävä.

Lisää knoppitietoja Mary S. Lowellin teoksen sivulta 67. Suomennos Titia Schuurman.

Viemäriepisodin jälkeen huomasin myös, että Jessica Fellowes oli käyttänyt Mary S. Lowellin kirjaa lähdeteoksena kirjaa kirjoittaessaan. Lainasin sen kirjastosta suomennosta työstäessäni ja löysin siitä muutamia muitakin kohtia, jotka tuottivat mukavia ahaa-elämyksiä joidenkin Nuori, kaunis ja kuollut -kirjan yksityiskohtien suhteen. Yllä olevassa kuvassa yksi niistä. Mitä tästä opimme? Taustatyön merkitys on kääntämisessä(kin) suuri; koskaan ei voi olla varma siitä, millaisia rivinvälisiä viittauksia mikäkin sana sisältää.

Puhelinhuone, saapashuone, olohuone, olohuone, olohuone

Olen viime aikoina perehtynyt jonkin verran brittiläiseen asumiskulttuuriin, osittain sen takia, että Jessica Fellowesin Bright Young Dead -kirjassa (suom. Nuori, kaunis ja kuollut, ilmestyy Otavalta syksymmällä, kun maltatte vielä hetken odottaa) on jos jonkinlaisia huoneita, joille minun piti löytää suomenkielinen nimi, ja osittain sen takia, että olen ihan muuten vaan täysin koukuttunut Remppa vai muutto UK -tv-sarjaan, jota löytyy Ruudusta kolme tuotantokautta.

Voisi kuvitella, että huoneiden nimien kääntäminen on tosi yksinkertaista, mutta ei se kyllä ole. Eri maissa eletään ja asutaan eri tavalla, ja sitten on vielä ajallinen ulottuvuus. 1920-luvulle sijoittuvassa Bright Young Deadissä liikuskellaan välillä Mitfordin perheen maalaiskartanossa, Asthall Manorissa, välillä lontoolaisissa townhouseissa (tämäkin on yksi sana, jolle ei ole ihan yksiselitteistä suomennosta). Asthall Manorissa päänvaivaa aiheuttivat muun muassa sellaiset huoneet kuin boot room ja telephone cupboard.

Asthall Manorin kuva Wikipediassa, https://en.wikipedia.org/wiki/Asthall_Manor

Ensinnäkään näitä yhdyssanoja ei löydy mistään sanakirjasta, sen paremmin kaksi- kuin yksikielisistäkään. Boot room -sana on kuitenkin yleisessä käytössä: googlettamalla esiin pompsahtaa kuvia eteisistä ja kenkäkaapeista, ja myös Remppa ja muutto -ohjelmassa taloihin halutaan joskus remontoida boot room, jonka kuvaavin vastine suomalaiselle olisi ehkä ihan vaan perinteinen suomalainen eteinen, johon riisutaan kengät ja päällysvaatteet sisään tultaessa, tai, jos halutaan korostaa sitä, että varsinkin brittiläisessä talossa tila on jotenkin enemmän kuin tavanomainen eteinen, jotain sellaista, mitä kaikissa taloissa ei ole, sitä voidaan hyvin kutsua kuraeteiseksi. Kuraeteisestä tulee kuitenkin väistämättä mieleen kurahousut ja päiväkoti-ikäiset muksut eikä sellainen välttämättä aivan istu 1920-luvun kartanomaisemaan. Internetiä hiukan lisää kaivelemalla selviää, että takavuosien herraskartanoissa boot room on ollut huone, jossa on säilytetty saappaita ja muita ratsastusvaatteita. Miten olisi siis saapashuone, joka kuulostaa jokseenkin kököltä ja suoralta käännökseltä? Kysyn Googlelta. Vastaan tulee joitain yksittäisiä osumia, lähinnä englannista käännetyistä kirjoista (en selvästikään ole ainoa kääntäjäparka, joka on tuskaillut asian kanssa) sekä joistain ratsastusta käsittelevistä blogikirjoituksista. Bingo! Jos saapashuone kelpaa suomalaiselle hevosharrastajalle, se saa kelvata lordi Redesdalellekin. Lisäksi sanassa on riittävän ylellinen klangi – onhan sopivaa, että kartanossa on saappaillekin oma huone.

Entä sitten telephone cupboard? Cupboard on oikeastaan kaappi tai komero. Onko Asthallin kartanon eteishallissa siis jonkin sortin puhelinkoppi? Syvennys? Kaappi, jossa puhelinta säilytetään? Sanaa googlettamalla tulee lähinnä kuvia lipastoista ja jonkin verran myös lontoolaisista perinteisistä punaisista puhelinkopeista. Etsin netistä englantilaisten kartanoiden pohjapiirroksia ja tutkin, löytyykö niistä puhelinkoppeja. Hiljaista on. Kirjan tekstistä selviää kuitenkin, että kyseessä ei ole mikään kaappi vaan tila, johon mahtuu sisälle istumaan ja puhumaan. Aikani tutkittuani löydän osoitteesta http://thetelephoneroom.blogspot.com/2009/03/what-is-telephone-room.html ratkaisevan tiedonmurusen: 1930-luvulla puhelinta säilytettiin erillisessä tilassa, koska ajatus siitä, että puhelin olisi ollut näkyvällä paikalla vaikkapa olohuoneessa, tuntui kerrassaan vulgääriltä. Tämä selittää asian. Mutta ei tuollaista meillä päin ole harrastettu, vai onko? Eihän puhelin meillä ole ollut rahvaanomainen asia, joka täytyy piilottaa, melkeinpä päinvastoin, voisi kuvitella. Minkä nimen minä tuolle komerolle oikein lykkään? Puhelinkoppi vie ajatukset kaupungilla seisoviin lasisiin koppeihin, se  ei käy, eikä tuota pientä huonetta oikein kaapiksi tai komeroksikaan voi sanoa. Olkoon siis puhelinhuone. Vulgäärille aparaatille omistettu tila, jossa mahtuu kaikessa rauhassa tutkimaan puhelinluetteloa ja käymään yksityisiä keskusteluja.

Se, että brittikodissa on erikseen saapashuone ja puhelinhuone ja ties mitä erillisiä huoneita, on oikeastaan hyvin kuvaavaa. Britit tuntuvat tykkäävän siitä, että asioilla on oma tilansa ja että tilat saa suljettua ovilla. Remppa vai muutto -ohjelman katsomisessa yksi hauskimmista jutuista on ollut se, että alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi briteillä on monta olohuonetta. On front room, kadunpuoleinen olohuone, snug, mukava pieni sohvasyvennys, on pihanpuoleinen olohuone ja ruokailuhuone ja ties mitä. Monissa jaksoissa kaadetaan seiniä ja rakennetaan avokeittiö ja muutenkin avoimempia tiloja, mutta silti pidetään tärkeänä myös sitä, että talossa on useita erillisiä oleskelutiloja, reception roomeja, jotka pystyy halutessaan sulkemaan ovella. Jotenkin tämä liittyy perinteiseen brittiläiseen luokkayhteiskuntaan, olen tulkitsevinani. Halutaan, että on vähän fiinimpi tila, jossa voi ottaa vieraita vastaan muodollisemmin, ja rennompi tila, jossa voi lojua verkkarit päällä sohvalla katsomassa telkkaria ja syömässä sipsejä. Jotkut haluavat erillisen olohuoneen lapsille ja aikuisille. Halutaan olla omassa rauhassa. Voisi kuvitella, että tämä tuntuisi omasta tilastaan tarkalle suomalaisellekin luontevalta, mutta aika hassultahan se kuulostaa. Mihin minä tarvitsisin monta olohuonetta? Ja millä ihmeen nimellä minä kaikkia näitä huoneita kutsun? Tarvitseeko ne edes erottaa toisistaan? Bright Young Deadissakin istutaan välillä kaupunkiasunnon front roomissa, siis siinä kadunpuoleisessa olkkarissa. Illalla kuitenkin vetäydytään pihanpuoleiseen olohuoneeseen, kun halutaan olla hiljaksiin omassa rauhassa ja sulkea silmät siltä, mitä naapurit tekevät. Englanninkielisessä tekstissä kaikille tiloille on oma sanansa, ja asia on ihan neutraali, samanlainen toteamus kuin jos minä sanoisin siirtyväni keittiöstä olohuoneeseen. Suomenkielisessä tekstissä asiaa joutuu selittelemään, kun ei voi sanoa siirtyvänsä olohuoneesta olohuoneeseen. Asiasta tulee numero ihan eri tavalla kuin alkutekstissä.

Tällaisia(kin) asioita sitä joutuu päässänsä pyörittelemään, kun kääntää ihan yksinkertaisia, arkipäiväisiä sanoja. Juuri arkipäiväisyys on vaikeaa! Se, että tekstissä ohimennen yhdellä sanalla mainitaan jokin alkutekstin kulttuuriin kuuluva, yksinkertainen asia, jota suomalaiselle kuitenkin joutuisi selittämään. Kuulostaako se sitten enää arkipäiväiseltä? Voiko se kuulostaakaan? Onko se automaattisesti eksoottista? Kuuluuko sen olla? Haittaako se? Siinäpä taas pähkinää purtavaksi pienelle kääntäjälle.

”Miten kauan sellaisen kirjan kääntämiseen oikein menee?”

Tällä viikolla kirjoitin suomennokseeni vihdoinkin nämä sanat: ”Pidätän teidät epäiltynä Adrian Curtisin murhasta.”

Ai että olen odottanut tätä. Ihanaa! Murha ratkeaa, kirja päättyy, melkein neljäsataa sivua on käännetty. Kyseessä tosin on vasta raakakäännös, joten palaan tahkoamaan tekstiä vielä kerran jos toisenkin (ja kolmannenkin, ja sittenkin vielä…), mutta kylläpä kuulkaa tuntuu mukavalta, että tuo ensimmäinen, raaka ja rouhea tekstimassa on jo koossa, tarkalleen ottaen 319 liuskaa (suomennoskäsikirjoituksen asettelu on erilainen kuin alkutekstin, siksi näin erilaiset sivumäärät).

Jostain syystä tästä tulee mieleeni sellainen tapaus, kun olin jokunen vuosi sitten hierojalla avaamassa kääntämisen tuoksinassa jumiutuneita niska- ja hartialihaksiani. Hieroja kysyi saman kysymyksen, jonka aika moni muukin on joskus tullut kysyneeksi: ”Miten kauan sellaisen kirjan kääntämiseen sitten oikein menee?” Vastasin, että riippuu vähän kirjasta, mutta tavallisesti suomentamiseen varataan sellainen kuukausi per sata sivua, eli keskiverron kolmesataasivuisen opuksen kääntämiseen menisi kolmisen kuukautta. Siihen sitten päälle vielä vedosten lukua ynnä muita tarkistuksia.

Hieroja oli ällikällä lyöty. (Tässä vaiheessa luulin, että aika kuulosti hänestä naurettavan lyhyeltä, koska siltä se minusta kuulostaa.) Mutta ei: Hyvänen aika, kuukausia! Hän oli ajatellut, että siihen menisi korkeintaan muutama viikko.

No, ei siinä mitään. Vaikeahan sitä on toisen ihmisen työhön menevää aikaa arvioida. Minä puolestani en tiedä mitään hieromisesta ja voisin varmasti laukoa aivan umpihölmöjä kommentteja, jos nyt hierontaa ylipäänsä kommentoimaan ryhtyisin. Hierojan hämmästynyt lausahdus jäi kuitenkin jollain lailla lähtemättömästi mieleeni, siinä määrin, että sitä tässä nyt vielä vuosien jälkeenkin mietiskelen. En voi olla ajattelematta, kuinka nopeasti hieroja kuvitteli ihmisen kykenevän ylipäänsä kirjoittamaan. Ihan totta: Miten kauan sinulta menisi kolmensadan sivun kirjoittamiseen? Jos ei tarvitsisi edes miettiä, mitä kirjoittaa, jos vaikka vain kopioisi tekstiä jostain, naputtelisi vain menemään, kuinka kauan aikaa menisi vaikkapa nyt kolmensadan sivun kirjoittamiseen? Siihen ihan pelkkään fyysiseen naputteluun? Kyllähän siihenkin nyt jokunen tovi vierähtäisi, eikö totta?

Teksti, myös käännös, pitää kirjoittaa kirjain ja sana kerrallaan, se ei ilmesty tyhjästä. Ja sitten kun otetaan huomioon vielä se, ettei kääntäminen tietenkään ole minkään sortin kopiointia, vaan aika monet rattaat saavat raksuttaa, ennen kuin kieli on jollakin mystillisellä tavalla muuttunut toiseksi, aikaa tietysti kuluu vielä paljon enemmän. On sanoja, joita voisi jäädä tutkimaan päiväkausiksi, on lausahduksia, joista jokaisesta aukeaa uusi tarina… Niin, tämä on loputon suo.

Kääntämisen tuoksinassa kirjoitettuja muistilappusia.

No, nyt minulla on siis joka tapauksessa iloisia terveisiä hierojalle ja kaikille muillekin: Rattaat ovat raksutelleet ja sormet naputelleet, ja minulla on (kipeän ranteen ja jumittuneen selän lisäksi) koossa nopeasti kyhätty ensimmäinen (vielä täysin painokelvoton) versio suomennoksestani. Tähän kului aikaa jotakuinkin kaksi kuukautta, joskin todettakoon, että olen tuona aikana luonnollisesti tehnyt muitakin käännöstöitä. Suomennos ei ole suurin surminkaan valmis, vaan palaan ensi viikolla sen ensimmäiselle sivulle ja alan vatkata ja vaivata tekstiä sellaiseen uskoon, että sen kehtaa joskus myös julkaista. (Jos muistan oikein, tekstissä on aika paljon sellaisia ”mietin tätä sitten joskus myöhemmin” -kohtia, jotka pitäisi tietenkin vielä ratkaista.) Jokunen tovi sen valmistumiseen siis vielä menee, vaikka jonkinlaista voitonriemuista välietappia täällä tänään juhlistankin.