Freelancerin työyhteisö

Freelancerina toimiminen saattaa olla joskus hiukan yksinäistä. Varsinkin, jos tekee töitä kotoa käsin, saattaa välillä huomata kaipaavansa kipeästi työyhteisöä, vertaistukea, juttukumppania. Minut tämä tarve yllätti uran alkuvaiheessa, koska olin aina pitänyt itseäni jonkin sortin erakkoluonteena. Toki olen hiukan sitäkin: Viihdyn yksin, haluan tehdä asiat juuri omalla tavallani ja pidän siitä, ettei minun tarvitse olla joka päivä jatkuvasti katseiden alla ihmisvilinässä ja hälinässä. Stressitasot pysyvät alhaalla, saan olla rauhassa. Mutta kun yksinäisyyttä saa riittävästi, sitä alkaa kummasti kaivata jotain muutakin.

Nykyään ihmisiin on helppo pitää yhteyttä sähköisesti, esimerkiksi Facebookin tai erilaisten postituslistojen kautta. Se auttaa päivittäistä jaksamista ja tuo olon siitä, että on edes jonkinlaisessa yhteydessä ulkomaailmaan, mutta loppujen lopuksi mikään ei korvaa kokonaan ihmisten näkemistä kasvotusten. Ja voihan olla, että aloitteleva kääntäjä ei edes juurikaan tunne kollegoita, varsinkaan, jos on päätynyt suoraan yliopistolta itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi. Mikä silloin eteen?

Yksi hyvä, perinteinen ja toimiva tapa tutustua ihmisiin ja luoda jonkinlaista ammatillista verkostoa on ammattiyhdistystoiminta. Varsinkin kääntäjälle, jonka on pysyttävä jatkuvasti ajan hermoilla ja opittava kaikenlaista uutta ammatissa pärjätäkseen, ammattiliittojen ja -yhdistysten palveluista on muutenkin paljon konkreettista hyötyä.

Kääntäjille on Suomessa tarjolla kolme erilaista liittoa: Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto (SKTL), Käännösalan asiantuntijat KAJ ry. sekä Journalistiliiton alainen Kääntäjien ammattiosasto (KAOS). Erona liitoilla on lähinnä se, että KAJ ja KAOS ovat varsinaisia ammattiliittoja, SKTL puolestaan aatteellinen yhdistys. SKTL kattaa käännös- ja tulkkausalan koko kirjon, Akavan erityisaloihin kuuluva KAJ palvelee parhaiten asiatekstinkääntäjien (ja ensisijaisesti ehkä palkansaajien) tarpeita, kun taas KAOS ajaa kirjallisuuden (freelance-)kääntäjien asiaa. Lisäksi monet freelancereina toimivista av-kääntäjistä kuuluvat Journalistiliittoon, mutten tarkemmin tiedä, mihin osastoon tai yhdistykseen. Itse kuulun SKTL:ään ja vahvan asiatekstinkääntäjätaustani takia KAJ:hin. Viime aikoina myös KAOSin jäsenyys on alkanut kiinnostaa, mutten halua maksaa kolmen liiton jäsenmaksua, joten asia on jäänyt toistaiseksi vielä hautumaan.

Kuva SKTL:n 60-vuotisjuhlanäyttelystä Kulttuurikeskus Caisasta syksyllä 2015.

Yhdistyksiin kuulumisessa on se mukava puoli, että niistä saa irti juuri sen verran kuin haluaa. Ei ole pakko ryhtyä aktiiviseksi ay-jyräksi, vaan voi vain nauttia jäseneduista siinä määrin kuin kokee itse tarpeelliseksi, käyttää esimerkiksi lakineuvontapalveluja tarvittaessa ja osallistua mielenkiintoisiin tapahtumiin, jos sellaisia sattuu tulemaan. Itsekin nautiskelin pitkään jäsenyyksistäni juuri tällä tavalla, lueskelin jäsenlehtiä ja kävin joskus jossain koulutuksissa. Näistä tärkeimpiä on ollut esimerkiksi yrittäjän ammattitutkintoon johtanut koulutus, ei ehkä niinkään tiedollisen annin kannalta vaan ennen kaikkea siksi, että olen edelleen säännöllisesti tekemisissä joidenkin koulutuksessa tapaamieni kääntäjien kanssa.

Parin viime vuoden aikana olen ollut aktiivisemmin mukana myös järjestämässä yhdistyksen toimintaa, tarkemmin ottaen osana SKTL:n kirjallisuuden kääntäjien jaoston toimikuntaa. Ensin toimin jaoston sihteerinä ja tiedottajana ja viime vuoden alusta lähtien jaoston puheenjohtajana. Jos minä joskus olen kaivannut arkeeni vaihtelua, muutakin työhön liittyvää tekemistä kuin kotona työpöydän ääressä nököttämistä ja muitakin ihmisiä kuin kasvottomat kollegat jossain sähköpostiyhteyden päässä, sitä olen totisesti saanut.

Kallion kirjasto maaliskuussa 2016.

Kirjoitin eilen, puheenjohtajan ominaisuudessa, kirjallisuuden kääntäjien jaoston viime vuoden toimintakertomuksen ja tulin siinä samassa laskeskelleeksi, missä kaikessa olen itse vuoden aikana ollut mukana. Ja kyllä vain: Olen ollut mukana järjestämässä lähemmäs kymmentä kokousta, tapaamista, seminaaripäivää tai muuta tilaisuutta (kaikki nämä vieläpä Helsingissä eli noin 200 kilometrin päässä nykyisestä sijainnistani). Lisäksi olen käynyt edustamassa liittoa mm. taiteilijajärjestöjen yhteistyöjärjestö Forum Artisin kevätkokouksessa, eduskuntatalolla kulttuuribudjetin kuulemistilaisuudessa sekä Visbyssä Baltic Writers Councilin vuosikokouksessa. Olen lausunut tervetuliaissanat Kallion kirjastossa järjestetyssä tilaisuudessa, jossa julkistettiin ansioituneille kirjallisuuden kääntäjille vuosittain jaettavien Mikael Agricola- ja J. A. Hollo ‑palkintojen ehdokkaat ja päivystänyt liiton osastolla sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Olen viettänyt kolme päivää suomentajakurssilla keskellä Urjalan synkkää korpea (se ei kylläkään ollut minkään liiton toimintaa, mutta mainittakoon tässä yhteydessä kuitenkin), ja syksyllä kävin pitämässä luennon Helsingin yliopistolla (sekään ei liittynyt millään lailla liiton toimintaan, mutta ilman tuttuja kääntäjiä ja ammatillisia verkostoja kukaan ei olisi tiennyt olemassaolostani eikä suositellut minua luennoitsijaksi). Olen ylläpitänyt verkkosivuja ja Facebook-ryhmää (Hei, käykääs muuten kaikki tykkäämässä Kirjallisuuden kääntäjien FB-sivusta!), kirjoittanut noin ziljoona sähköpostia ja jäsenkirjettä ja torkkunut erinäisissä liiton hallituksen kokouksissa ja jäsenkokouksissa.

Ennen kaikkea olen viettänyt aikaa, tehnyt yhteistyötä, keskustellut, juonut kuohuviiniä, syönyt kokoussämpylöitä, syönyt macaron-leivoksia, juonut (alkoholitontakin) olutta, nauranut ja rupatellut, miettinyt ja pähkäillyt sekä avautunut ammatin arjen valo- ja varjopuolista lukuisien viisaiden ja ystävällisten ihmisten kanssa. Jo joitain vuosia sitten, kun astuin ensimmäistä kertaa keltanokkana (jollainen taidan kyllä olla vielä hiukan edelleenkin) johonkin suomentajien tilaisuuteen, silmiinpistävintä oli minusta se, miten mukavia ja lämpimiä ja samanhenkisiä ihmiset olivat. Kun luentosalillinen ihmisiä repeää nauramaan spontaanisti ja remakasti kielioppiaiheisille vitseille, sitä tietää olevansa omiensa parissa. Sellaisten ihmisten parissa, jotka ymmärtävät. Ja joihin haluaa itsekin kuulua.

Visby, huhtikuu 2016.

Jokaisessa ammatissa, jokaisella ihmisellä, on varmasti joskus päiviä, kun tuntuu siltä, että missään ei ole mitään mieltä, ei mitään järkeä. Päivät vain seuraavat toisiaan samanlaisina, hahmottomina, ja tekemisen merkitys saattaa hukkua. Kun tapaa muita ihmisiä, joilla on samat intressit ja samat ongelmat (ja parhaassa tapauksessa jopa kokemuksen tuomia ratkaisuja kyseisiin ongelmiin), olo saattaa kummasti keventyä. Yhdessä, yhdistysten kautta, voidaan myös tarttua yleisempiin epäkohtiin ja yrittää edistää ammattikunnan yhteistä asiaa.

Ja kun pääsee hetkeksi ulos omasta yksinäisestä kammiostaan, itsestään selvistä rutiineistaan, samanlaisena toistuvasta arjestaan, puhumaan samanhenkisten ihmisten kanssa yhteisistä mielenkiinnon kohteista ja intohimoista, kuten vaikkapa kirjallisuudesta, sitä saattaa jälleen muistaa entistä konkreettisemmin, miksi tätä työtä ylipäänsä tekee, mikä siitä tekee niin hienoa ja erityistä. Kääntäjät ovat kautta linjan kirjava joukko eri erikoisalojen asiantuntijoita, mutta kaikkia yhdistää jonkinlainen rakkaus ja viehtymys kieleen, sitä ympäröivään maailmaan, maailman eri ilmiöihin, yksityiskohtiin. Sellaisia ihmisiä tavatessa ei voi olla inspiroitumatta ja huomaamatta, ties miten monetta kertaa, kuinka mukavaa on kuulua tähän joukkoon ja kuinka kääntäminen vain auttamattomasti on yksi parhaita, mielenkiintoisimpia, haastavimpia ja palkitsevimpia asioita mitä juuri minä voin kuvitella tässä elämässä tekeväni.

Kuva Urjalasta Iirilän vanhalta tanssilavalta elokuussa 2016.

Kirjamessuja ja pienkustantamoja

Lokakuu on monella tapaa mukava kuukausi, esimerkiksi sillä tavalla, että silloin vietetään perinteisesti kirjamessuja sekä Turussa että Helsingissä. Olin tänä vuonna molemmilla messuilla paitsi Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla messupäivystäjänä (ja Helsingissä live-kääntäjänä), tietysti myös ihan messuvieraana.

Olen aiemminkin kirjoittanut, että kirjamessut saavat minut vuosi vuoden perään lähes lapsellisen innostuksen valtaan: se, kuinka messut kokoavat kirjallisuuden ystävät, sekä lukijat että tekijät, samoihin tiloihin ja luovat vilinää ja vilskettä tavallisesti kovin yksinäisen harrastuksen ja työn ympärille, on kerta toisensa jälkeen yhtä ilahduttavaa ja virkistävää.

Koska osa viime vuosienkin messulöydöistä makaa vielä lukemattomina hyllyssä, tänä vuonna yritin tietoisesti hillitä ostohimoani. Tämä on tietysti vähän kaksipiippuinen juttu: kukkaron ja luonnon kannalta ei tietenkään ole järkevää haalia omaan kirjahyllyyn jokaista opusta, joka sattuu jollain tavalla kiinnostamaan, mutta kustannusalan kannalta olisi tietysti parasta, jos kirjoja myytäisiin mahdollisimman paljon. Päätökset olla ostamatta mitään unohtuvatkin helpoiten pienkustantamojen myyntitiskien luona, koska heiltä ostaessaan voi ajatella tukevansa tärkeää ruohonjuuritason kulttuurityötä ja yksittäisten ahkerien ihmisten toimeentuloa. Pienkustantamot jäävät usein vaille ansaitsemaansa huomiota ja menestystä. Niitä pyörittävät tavallisesti ihmiset, joiden motiivina ei ole suinkaan rikastuminen vaan kirjallisen kulttuurin rikastuttaminen teoksilla, jotka jäisivät muuten Suomessa julkaisematta.

Tällaista kirjallisuutta on tietysti maailma vääränään. Kaikissa maailman maissa kirjoitetaan jatkuvasti uutta, mielenkiintoista kirjallisuutta. Määrä on niin valtava, että siitä päätyy suomalaisten kustantamojen julkaisuohjelmaan väkisinkin vain murto-osa. Suuret kustantamot julkaisevat mielellään maailmalla menestyneitä bestsellereitä (toki muutakin), mutta pienet kustantamot keskittyvät usein oman osaamisensa pohjalta tiettyyn genreen tai kielialueeseen ja kaivavat esiin helmiä, joita täkäläiset lukijat eivät välttämättä muuten löytäisi.

Tällaiseen lukijan puolesta tehtävään etsimistyöhön nojaa esimerkiksi suomentaja Laura Vesannon luotsaama Fabriikki Kustannus, joka omien sanojensa mukaan ”julkaisee vuodessa neljä tiivistä mestariteosta, joista et välttämättä muuten koskaan kuulisi.” Kirjat voi tilata myös ennakkoon. Hauska liikeidea! Nykyään kun tuntuu, että pelkälle lukemisellekin on vaikea löytää aikaa, on loistava ajatus säästää kirjanystävien aikaa ja vaivaa ensinnäkin seulomalla maailmankirjallisuuden joukosta lukemisen arvoisia teoksia, kääntämällä ja kustantamalla ne ja vieläpä saattamalla ne lukijoiden käsiin ilman, että näiden tarvitsee eväänsä liikauttaa. Minä päädyin ostamaan Fabriikin osastolta Turun kirjamessuilta Elizabeth Harrowerin romaanin Tietyissä piireissä, jonka on suomentanut itse kustantaja Vesanto.

Muita tämän syksyn kirjamessulöytöjäni olivat Artemisia edizionin julkaisema palkitun italialaiskirjailija Tiziano Scarpan Silmät halsterissa, jonka on suomentanut Katja Kangasniemi, sekä Aviador Kustannuksen julkaisema Hannu Luntialan Ihmissyöjän päiväkirja, johon sain paikan päältä myös kirjailijan signeerauksen. Toisin kuin muut tässä blogitekstissä esiin nostamani kustantamot, Aviador Kustannus ei ole kääntäjän perustama, mutta Aviador on maininnan arvoinen erityisesti siksi, että se julkaisee laadukasta käännöskirjallisuutta nimenomaan kokeneiden ja taitavien ammattikääntäjien (mm. Kristiina Drews, Jyrki Lappi-Seppälä, Tarja Härkönen jne.) suomentamana ja painaa pääsääntöisesti myös suomentajan nimen kirjan kanteen.

Ja koska pienkustantamoista on puhe, en malta olla mainitsematta myös paria kustantamoa, joiden kirjoja hyllyyni on päätynyt tämän vuoden aikana jo ennen kirjamessuja: suomentaja Heikki Karjalaisen Moebius-kustantamon julkaisema Robert Cooverin Pinokkio Venetsiassa (suom. Karjalainen itse) sekä suomentaja Satu Hlinovskyn luotsaaman Kustannusosakeyhtiö Kirjavan teoksia. Tunnetuimpia Kirjavan kustantamia (ja Hlinovskyn suomentamia) teoksia ovat varmastikin George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu ‑kirjasarja, johon suosittu Game of Thrones ‑televisiosarja pohjautuu. Kustannusohjelmaan mahtuu kuitenkin monenmoista muutakin: etupäässä fantasiaa, mutta myös esimerkiksi alla näkyvä Kafkan kanssa keittiössä (alkuteos Mark Crick, useita suomentajia), hauska yhdistelmä reseptejä ja kirjallisuushistoriaa.

Suomalainen kustannuskenttä on ehkä yllättävänkin laaja ja kirjava, kun osaa kuopsuttaa hiukan pintaa syvemmälle. Omia kiinnostuksenkohteitaan ja erityisosaamistaan hyödyntäviä pienkustantamoita löytyy laidasta laitaan. Tässä kirjoituksessa nostin (omien kiinnostuksenkohteideni pohjalta) esiin niitä, joiden erityisalaan ja ‑osaamiseen kuuluvat nimenomaan käännöskirjallisuus ja laadukkaat käännökset. Tällaisen kirjallisen toiminnan tukeminen ei harmita edes messuhuuman hälvettyä.

Itämeren rannoilta

Oletko lukenut yhtään virolaista kirjaa? Entä latvialaista? Liettualaista? Puolalaista? Valkovenäläistä? En minäkään. Listaa voisi jatkaa monella muullakin Suomen välittömässä läheisyydessä (alle parin tunnin lentomatkan päässä) sijaitsevalla maalla, ja se on kyllä melkoinen surku ja häpeä – kun kyse on tosiaan niistä maista, joista en ole lukenut yhtä ainutta kirjaa. (Sofi Oksasta ei lasketa.) Ja minä olen sentään entinen yleisen kirjallisuustieteen pääaineopiskelija ja ammatiltani kirjallisuuden suomentaja. Mutta niinhän se menee, ettei mikään muutu, jos ongelmia ei tiedosta, joten myönnettäköön nyt sitten ihan julkisesti, että näin on asian laita.

Vietin toissa viikonlopun Visbyssä Itämeren alueen kääntäjä- ja kirjailijaliittojen yhteisjärjestön, Baltic Writers Councilin, vuosikokouksessa SKTL:n eli Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton edustajana. (Olen toiminut tämän vuoden alusta SKTL:n kirjallisuuden kääntäjien jaoston puheenjohtajana. Tässä kohtaa onkin hyvä mainita, että tässä blogissa esittämäni mielipiteet ja näkemykset eivät edusta minkään liiton kantaa vaan ovat ihan kokonaan ja ainoastaan omasta päästäni lähtöisin.) Pääsin viikonlopun aikana paitsi tutustumaan iki-ihanaan Visbyn kaupunkiin, myös seuraamaan paneelikeskustelua Venäjän ja sitä ympäröivien valtioiden asenteista ja ilmapiiristä, nauttimaan muun muassa valkovenäläisestä ja liettualaisesta nykyrunoudesta sekä kuulemaan kiinnostavia selontekoja kääntäjien ja kirjailijoiden tilanteesta ja asemasta Itämeren eri maissa.

Kuvissa alla: valkovenäläinen runoilija Yulya Tsimafejeva esittämässä runojaan sekä tietokirjailija, toimittaja Artemi Trotski lukemassa otetta uusimmasta teoksestaan Visbyn Almedalensbibliotekissä 22.4.2016 pidetyssä tilaisuudessa.

Vaikka Suomessakin kulttuurialan työtilanne, palkkiot ja työehdot ovat mitä ovat, ymmärsin kuitenkin hyvin nopeasti esimerkiksi Valko-Venäjän sananvapauteen ja tekijänoikeuksiin liittyvää selontekoa kuunnellessani, kuinka etuoikeutetussa asemassa me täällä olemme. Vaikka kulttuurityöläisen leipä saattaa Suomessakin olla kapea, muissa maissa leipää ei välttämättä ole ollenkaan. Apurahoista ja lainauskorvauksista puhumattakaan. Puolassa käännöskirjojen nimiösivulla ei lue kääntäjän nimeä. Ei ole kuulemma tapana; nimi löytyy kyllä pienellä präntillä sivun kääntöpuolen copyright-osiosta.

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Kaikista näistä hankaluuksista huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia, kyseisten maiden edustajat olivat ilmiömäisen innokkaita, aktiivisia ja energisiä ajamaan kirjailijoiden ja kääntäjien asiaa. Esimerkiksi Puolassa oli kuvattu kirjallisuuden kääntäjistä YouTube-esittelyvideoita, pidetty kirjastoissa valokuvanäyttelyitä kääntäjistä, painettu flyereita kahviloihin ja mainosjulisteita metrovaunuihin, käyty pitämässä oppitunteja kouluissa, perustettu kustantamoille hyvistä käytännöistä ja sopimuksista myönnettävä palkinto… vieläpä pantu pystyyn kansainvälinen käännöskirjallisuusfestivaali, joka muuten järjestetään seuraavan kerran Gdanskissa ensi vuoden huhtikuussa. Ja kaikki tämä käytännössä olemattomalla rahoituksella, ilman palkattua henkilökuntaa, ilman kiinteää toimistoa.

Minä ihailin (ja ihailen!) näitä ihmisiä. Etuoikeutetun lisäksi tunsin oloni ehkä hivenen laiskanpulskeaksi. Mutta myös inspiroituneeksi. Sillä vaikka kääntäjien näkyvyyteen, palkkaukseen ja sopimusehtoihin liittyvät asiat eivät Suomessa aivan totaalisen retuperällä olekaan, voisivat ne toden totta olla myös koko lailla paremmin.

Edellä mainittujen tunnetilojen lisäksi tunsin oloni myös hieman ulkopuoliseksi. Ja nyt palaankin aiheeseen, jota vilauttelin kirjoitukseni alussa. Miksi Itämeren vastarannalla siintävien valtioiden kansat ja kulttuurit ovat meille niin vieraita? Yhtenä syynä voidaan tietenkin pitää kielimuuria. En ymmärrä slaavilaisista kielistä yhtään mitään, en edes kirjaimia, siinä missä entisen itäblokin maiden asukkaat pystyvät kommunikoimaan toistensa kanssa verraten sujuvasti myös valtiorajojen yli. No, viron kieltä toisaalta pystyisi meistä kuka tahansa oppimaan verrattain pienellä vaivalla. Ja kääntäjätkin on keksitty. Toinen, suurempi syy onkin jonkinlainen näkymätön asennemuuri. Meidän maailmamme avautuu länteen, Skandinavian ja Keski-Euroopan yli Britanniaan ja rapakon taakse. Itä-Eurooppa on jotain muuta, jotain vierasta. Outoa ja tuntematonta, ehkä Neuvostoliiton varjon takia jotenkin köyhänä ja ankeana pidetty ulottuvuus, johon ei oikein ilkeä tai maksa vaivaa tutustua.

Tosiasia tietysti on, että Itämeren tuolla puolen elää aivan samanlaisia ihmisiä kuin täälläkin ja että tuohon kulttuurien kirjoon totta kai sietäisi tutustua. Suomalaiset kuvittelevat usein olevansa jotenkin syrjässä maailmasta, vaikka uutta, kiinnostavaa ja tutustumisen arvoista löytyy kivenheiton päästä joka ilmansuunnasta. ”Yli 500 miljoonaa asukasta, jotka puhuvat 24 kieltä 28 valtiossa yhdessä Euroopan unionissa, on yksi nykyajan suurimmista poliittisista saavutuksista”, sanoi itse Obaman Barack sopivasti juuri viime viikolla. Ja Eurooppaan kuuluu toki muutakin kuin EU. Miksi siis kärvistelisimme täällä ylhäisessä yksinäisyydessämme, miksi tyytyisimme vain yhdestä ilmansuunnasta tuutattuun viihteeseen ja kulttuuriin, miksi emme laajentaisi näkökulmaamme niihin ihmisiin, jotka vieläpä kaiken lisäksi ovat meitä hyvin lähellä?

Kuinka näihin läheisiin, mutta ah, silti niin kaukaisiin kulttuureihin sitten voi tutustua, kun televisiosta tulee pelkkiä Bachelorien, Temptation Islandien ja Saturday Night Livejen toisintoja ja radiosta pelkkää Beyoncéta ja Bon Jovia? No kirjojen avulla tietenkin, vieläpä selvällä suomen kielellä. Eläydy vaikkapa tallinnalaisen yksinhuoltajaäidin elämään Mari Saatin romaanissa Lasnamäen lunastaja (WSOY 2011, suom. Tuula Friman) tai kahlaa läpi etelänaapurin kansallisromaani, A. H. Tammsaaren Totuus ja oikeus -sarja, jonka suomennoksesta Juhani Salokannel sai kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 2012. Tai tutustuisitko Nobel-palkitun valkovenäläisen journalistikirjailija Svetlana Aleksijevitšin elämänmakuisiin kirjoituksiin? Niistä uusimman, vuonna 2000 Tammelta suomeksi ilmestyneen Tšernobylistä nousee rukous -teoksen on kääntänyt Marja-Leena Jaakkola. Entä latvialainen tai liettualainen kirjallisuus? Minulle ei tule tähän hätään mitään mieleen, mutta kyllä niitäkin kuulkaa suomennetaan. Heitelkäähän vinkkejä!

Enemmänkin pienten maiden ja kielialueiden kirjallisuutta voitaisiin toki suomentaa. Ja nostaa esiin! En oikein pidä kirjallisuudenlajien arvottamisesta ja olen vankasti sitä mieltä, että kaikenlaisilla genreillä kokeellisesta taidekirjallisuudesta aina perusdekkareihin ja kepeään hömppään on ehdottomasti tarpeensa ja tilauksensa, mutta siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, ammunkin nyt itseäni englannin kääntäjänä hiukan jalkaan ja totean, ettei välttämättä olisi huono juttu laisinkaan, jos vaikka muutama puolivillainen angloamerikkalainen jännäri jäisi meillä julkaisematta ja niiden sijaan kirjakauppojen paraatipaikoille nostettaisiin vaihteeksi korkealaatuista ja oivaltavaa nykykirjallisuutta Baltiasta tai Puolasta. (Tai miksei vaikka Balkanilta!) Kustantamot usein tuskailevat sillä, että käännöskirjallisuutta on vaikea markkinoida, koska kirjailijoita ei saa tänne vierailulle. (Sivumennen sanoen olen tästä argumentista ehkä vähän toista mieltä, mutta joka tapauksessa:) Atlantin toiselta puolelta tänne onkin melko lailla pitkä matka, mutta tuon pienemmän rapakon takaa saattaisivat hyvin tullakin!