Ashley Audrainin Lapsi rakas – karu kertomus äideistä ja tyttäristä

Ashley Audrainin Lapsi rakas (Otava 2021, suom. minä) on melko rankka kirja. Teoksessa käsitellään muun muassa sukupolvelta toiselle periytyvää lasten kaltoinkohtelua, henkistä (ja fyysistäkin) väkivaltaa, parisuhteen kariutumista ja lapsen kuolemaa. Lukiessa, ja vielä kääntäessäkin, oli jatkuvasti vähän pala kurkussa, ja hetkittäin, kun esimerkiksi eräänä synkkänä loppusyksyisenä päivänä aprikoin, onko suomeksi parempi sanoa ”hirtti itsensä” vai ”hirttäytyi”, mielessä kävi, että olisihan sitä kyllä voinut tämän maailmanlaajuisen pandemian ja pimeimmän vuodenajan keskelle ottaa edes jotain vähän iloisempia töitä.

Loppujen lopuksi työ kuitenkin palkitsi. Audrainin teksti on siinä määrin terävää ja taitavaa, että hetkittäisestä raskaudesta huolimatta sitä oli ilo kääntää. Tuskaisten teemojen keskeltä löytyy myös rakkautta, herkkyyttä ja samaistumispintaa, varsinkin raadollisen rehellisistä äitiyden kuvauksista, joissa Audrain on mielestäni kaikkein vahvimmillaan. Tässä on yksi lempikohdistani:

Muistan tajunneeni eräänä päivänä, miten tärkeä minun ruumiini oli meidän perheellemme. Ei älyni, eivät kirjalliset kunnianhimoni. Ei kolmenkymmenenviiden vuoden aikana muovautunut persoona. Vain ruumiini. Seisoin alasti peilin edessä riisuttuani puseron, joka oli yltä päältä Samin pulauttamassa hernesoseessa. Rintani olivat nuupahtaneet kuin se keittiön viherkasvi, jota en ikinä muistanut kastella. Vatsani tursui alushousujen kuminauhan yli samalla tavalla kuin kädenlämpöisen latten maitovaahto mukin reunasta. Reiteni olivat kuin makkaratikulla lävistetyt vaahtokarkit. Olin yhtä mössöä. Mutta se oli samantekevää – merkitystä oli ainoastaan sillä, että sain fyysisesti pidettyä meidät kaikki liikkeessä. Minun ruumiini oli meidän moottorimme. Annoin armon käydä oikeudesta peilissä näkyvälle uppo-oudolle naiselle. Silloin en vielä ymmärtänyt, että ruumiini ei enää koskaan sen jälkeen tulisi olemaan yhtä hyödyllinen: välttämätön, luotettu, arvostettu.

ASHLEY AUDRAIN, Lapsi rakas (Otava 2021). Suom. Oona Nyström

Osa kuvauksista osuu niin naulan kantaan, että välillä minua jopa vähän harmitti, että teos on trilleri. Mietin, että olisi voinut olla armollisempaa viestittää, että äitiys voi joskus olla raastavan vaikeaa – että ihmisellä voi joskus olla todella hankalia oloja ja ikäviä ajatuksia, vaikka asiat eivät olisikaan hirvittävällä tavalla vinossa.

Toisaalta, mikäli mikään ei olisi vinossa, teos ei olisi yhtä hyytävä ja vetävä kuin se nyt todellakin on. Kaikista kääntämistäni dekkareista ja trillereistä yksikään ei ole mennyt luihin ja ytimiin samalla tavalla kuin tämä. Hyytävyyden syvin olemus piilee siinä, että toisin kuin monissa muissa jännäreissä, tässä kirjassa uhka ei tule ulkoapäin. Lapsi rakas sijoittuu enimmäkseen kotiin. Tuiki tavalliseen elämään, lapsiperheen arkeen. Siihen ympäristöön, josta pitäisi jäädä rakkaita, pehmoisia ja hattarantuoksuisia muistoja – jonka pitäisi olla ihmiselle se kaikkein lämpöisin ja turvallisin paikka, mutta jota se ei kaikille kuitenkaan ole.

Hahmottumassa

Pidin aamulla tuumaustauon käännöksen korjausvedosten läpikäymisestä ja kävin hiihtämässä. Taas. Kun tätä blogia lukee, voisi luulla, etten muuta teekään, mutta enimmäkseen olen kyllä kääntänyt.

Viimeiset korjauskierrokset ennen suomennoksen ilmestymistä ovat ihana ja kamala työvaihe. Suomennos on jo tavallaan valmis, kokonaisuus on hahmottunut, teksti kulkee, ja yleensä tässä vaiheessa huomaa helpotuksekseen, että ihan hyvähän tästä on tulossa – ihan oikea kirja. (Juuri nyt työn alla on Ashley Audrainin esikoistrilleri The Push, suomeksi Lapsi rakas, joka ilmestyy Otavalta näillä näkymin maaliskuussa. Olen yleensä aika varovainen sanomaan suomentamistani kirjoista kauheasti mitään, mutta nyt täytyy sanoa, että tämä kirja on aikamoinen. Menee ihon alle ihan eri tavalla kuin mikään aiemmin kääntämistäni dekkareista tai trillereistä.)

Viimeistelyvaihe on kuitenkin myös intensiivinen ja kuluttava. Tekstissä pääsee etenemään nopeasti, koska se on jo melkein valmis; massaa on paljon ja kokonaisuuteen pääsee uppeluksiin aivan eri tavalla kuin raakakäännöksessä rämpiessä. Se on ihanaa! Mutta toisaalta on hankalaa lukea omaa tekstiään, jolle on tavallaan tullut jo sokeaksikin – kaikki näyttää tutulta, ratkaisuja on mietitty moneen kertaan – ja yrittää huomata siitä sellaisia paranneltavia tai korjattavia kohtia, joita ei ole aiemmin huomannut. Tässä vaiheessa sanoihin ja lauseisiin suhtautuu tietynlaisella varauksella ja vainoharhaisuudella, tekstiä lukee kuin piru Raamattua. (Ja aina sinne silti jotain jää. Aina, aina. Jos vuosien jälkeen avaa jonkun vanhan suomennoksensa ja alkaa lukea sitä mistä tahansa kohdasta, aina löytää jotain, minkä nyt kirjoittaisi toisin.)

Ihana, intensiivinen työvaihe vaatii myös veronsa. Eilen, kun olin koko työpäivän pingottanut ja pinnistellyt tekstin parissa (harvinaisen sujuvasti ja jouhevasti, täytyy sanoa – oli hyvä työpäivä), huomasin illalla perheenjäsenille jutellessani, että takki oli aika tyhjä, sanat aivan hukassa. Samoin, kun yritin tehdä jumittuneen selkäni avuksi jumppaliikettä, jossa olisi pitänyt liikuttaa käsiä ja jalkoja samanaikaisesti, huomasin, että siitä ei tullut kerta kaikkiaan yhtään mitään. Vedin tästä kaikesta sen johtopäätöksen, että nyt taitaa aivoja väsyttää, mikä on kyllä tavallaan ihan loogistakin.

Tänään päätin siis ottaa hiukan rennommin. Aamupäivällä paistoi aurinko, joten lähdin ulkoilemaan. Ensin ajattelin mennä sivakoimaan urheilukeskuksen hyvin hoidetuille laduille, mutta sitten totesin, että nyt ei tarvita mitään superluistoa tai vauhtiennätyksiä, ja lähdinkin sen sijaan hissuttelemaan hiljaksiin peltojen päälle. Miten hyvä ratkaisu. Aamuauringon udussa kimaltelevat maisemat olivat aivan maagisia (kuvat eivät tee oikeutta), ja valkeita lakeuksia tuijotellessa mietin mielessäni, että meressä ja pelloissa on jotain samaa. Avaruutta, tilaa.

Miksi kääntäjä pitäisi muistaa?

Kääntäjänä törmää aina silloin tällöin sellaiseen tilanteeseen, että käännöskirjan kieltä on kehuttu jossakin tai käännöstä on jopa siteerattu jossakin, mutta tekstin kirjoittajan – siis kääntäjän – nimeä ei näy missään. Unohtaminen on tietenkin inhimillistä, mutta jotta sitä sattuisi harvemmin, kääntäjäjärjestöt KAOS ja SKTL ovat nyt käynnistäneet hienon Muista kääntäjä! -kampanjan muistuttaakseen kaikkia kirjallisuudesta kirjoittavia tahoja siitä, miksi kääntäjän nimi on tarpeen mainita teoksen yhteydessä.

Niin, miksi se tosiaan on tarpeen? Eikös kirjailija kuitenkin ole sen kirjansa kirjoittanut?

On, mutta vain omalla kielellään. Kääntäjä kirjoittaa kirjan uudelleen.

Moni kuvittelee, että kääntäminen on jollain lailla mekaanista toimintaa, helppoa kopiointia johon pystyy kuka tahansa. Sitä se ei kuitenkaan missään tapauksessa ole. Kielet ovat erilaisia. Samat asiat sanotaan eri kielillä eri sanoin, lauseet rakennetaan aivan eri tavoin. Kääntäjän pitää kirjoittaa teos kirjain ja ajatus kerrallaan uudelleen sillä tavalla kuin se omalla kielellä parhaiten toimii. Suomentajan on tiedettävä, miten kirjoja kirjoitetaan suomeksi, ja kaiken huipuksi vieläpä osattava kirjoittaa kuin kirjailija.

Tai oikeammin: Suomentajan on osattava kirjoittaa kuin monta kirjailijaa. Jokaisen kirjan kohdalla on omaksuttava erilainen tapa kirjoittaa. Tässä mielessä kääntäjän työ on jopa haastavampaa kuin kirjailijan: kirjailija voi kirjoittaa sellaisista asioista, joista hän tietää paljon ja jotka ovat hänelle tuttuja, sellaisella kirjoitustyylillä, joka tulee häneltä luonnostaan. Kääntäjä sen sijaan joutuu jokaisen kirjan kohdalla muuntumaan kuin kameleontti, etsimään ja keksimään ja luomaan sen tavan, jolla juuri tämän kirjailijan juuri tällainen tyyli saadaan soimaan toisella kielellä. Jos kääntää paljon erilaisia kirjoja ja genrejä, repertuaatin on oltava huomattavan laaja.

Lisäksi huomionarvoista on tietysti se, että myös jokaisella kääntäjällä on omanlaisensa kielikorva ja kirjoitustyyli (kuten meillä kaikilla). Vaikka kääntäjä kunnioittaa kirjailijan tyyliä ja pyrkii jäljittelemään sitä, jokainen kääntäjä tekee tämän omalla tavallaan. Käännös on hänen kirjoittamansa, ei kenenkään muun.

Muista kääntäjä! -kampanjan materiaaleissa sanotaan näin:

Kirjailija on luonut alkuteoksen omalla kielellään, mutta suomennoksen sanavalinnat ja lauserakenteet ovat suomentajan käsialaa. Suomentajan pitää olla vahva tulkitsija ja monipuolinen ja luova kielenkäyttäjä, joka tietää, miten kirjoja kirjoitetaan. Jos kaksi eri kääntäjää kääntää saman tekstin, tulos on aina erilainen. Siksi on tärkeää tietää, kenen kynästä käännös on lähtöisin.

Jos käännöstä siteerataan, sitaatin yhteydessä on tekijänoikeuslain mukaan mainittava kirjailijan lisäksi myös kääntäjän nimi. Lisäksi aikana, jona kuluttaja voi epähuomiossa tilata netistä käyttökelvottoman konekäännöksen, suomentajan nimen mainitseminen on myös lukijan palvelemista. Ammattisuomentajan nimi kirjassa on laadun tae.

Muistathan siis sinäkin, bloggaaja, kirjagrammaaja, toimittaja, kriitikko, mainostaja tai muu kirjoittaja: Kun kirjoitat käännöskirjallisuudesta, mainitsethan kirjailijan lisäksi myös kirjan toisen tekijän eli kääntäjän nimen. Se on olennainen tieto meille kaikille.

Lisätietoja Muista kääntäjä! -kampanjasta löytyy SKTL:n ja KAOSin verkkosivuilta. Tekstejä ja materiaaleja saa vapaasti lainata ja jakaa. Tämänkin blogikirjoituksen kuvat ovat kampanjan materiaaleja.

Jänniä aikoja

Vietin viime kevään hyvin pitkälti eristyksissä kotona, kuten melko moni muukin maapallon asukkaista. Työpäiväni vietin kuitenkin, paitsi työhuoneessani mynämäkeläisen omakotitalon alakerrassa, myös Hongkongissa 22-vuotiaan irlantilaisen Avan pään sisällä. Suomensin niin ikään parikymppisen ja irlantilaisen kirjailijan, Naoise Dolanin, esikoisteoksen Exciting Times, joka ilmestyi juuri Otavalta suomeksi nimellä Jänniä aikoja.

Kun luin alkuteoksen ensimmäisen kerran, siitä tuli vahvasti mieleen elokuva Lost in Translation. (Sama mielikuva on näköjään tullut myös kustantajan virallisen esittelytekstin kirjoittajalle.) Kirjassa ollaan aasialaisessa suurkaupungissa, siinä kuvataan hiukan tavallisesta poikkeavaa ihmissuhdetta, eikä siinä varsinaisesti tapahdu kovin paljon mitään. Tätä ei nyt varmaan saisi tunnustaa, mutta juuri juonenkäänteiden vähäisyyden takia en ole koskaan oikein tajunnut, mikä Lost in Translation -elokuvassa on niin hienoa. Jänniä aikoja minulle kuitenkin kaikeksi onneksi avautui.

Kirjan päähenkilö, Ava, on äärimmäisen itsetietoinen ja vähän nokkava sillä tavalla kuin nuoret ihmiset usein tuppaavat olemaan, ja toisaalta myös hirvittävän epävarma itsestään, sillä tavalla kuin nuoret ihmiset usein tuppaavat olemaan. Hän havainnoi ja analysoi ympäristöään ja itseään viiltävän terävästi ja tarkkanäköisesti. Huomiot ovat paikoin hillittömän hauskoja, paikoin sellaisia, että niistä tulee pieni (tai vähän isompikin) pala kurkkuun. Ja vaikka kirjassa ei näennäisesti tapahdu paljon (tämä on tosiaan se kirja, josta olen etukäteen intoillut kirjana, jossa ei murhata ketään – paitsi ajatuksissa), mitä syvemmälle teokseen pääsee, sitä selkeämmin siitä nousevat esille pienten asioiden, vivahteiden ja äänensävyjen merkitykset. Jos ei oikein uskalla sanoa, mitä tuntee ja ajattelee, tai tunnustaa sitä edes itselleen, voi elokuvateatterin hämärässä ääneti lausuttu rakkaudentunnustus, jota kukaan ei edes näe eikä kuule, yhtäkkiä ollakin maailman isoin asia. Tai vähintäänkin sellainen, joka saa herkän suomentajaparan liikuttumaan ikihyviksi.

Voi olla, että suomentajaparan pitäisi katsoa myös se Lost in Translation uudelleen – edellisestä katsomiskerrasta taitaa olla ainakin kymmenen vuotta, ja voi olla, että nyt vihdoin ymmärtäisin, mistä siinä on kyse.

Liikuttavien kohtien lisäksi kirjassa oli monenlaisia mielenkiintoisia käännösongelmia. Avan syvämietteisten ajatuskulkujen kanssa oli aluksi hetkittäin vaikea päästä samalle aaltopituudelle, ja yksi kirjan tunnuspiirteistä on myös se, että englanninopettajana työskentelevä Ava analysoi aika ajoin englannin kieltä – ja sitä kautta paitsi omia ajatuksiaan, myös esimerkiksi irlantilaisten suhdetta entiseen emämaahansa. Englannin kielen analysoiminen suomeksi, kielellä leikitteleminen ja esimerkiksi sen ratkaiseminen, miten irlantilaista aksenttia voi ilmentää suomeksi, tarjosivatkin kääntäessä melkoisia pähkinöitä purtavaksi. Sattuneesta syystä irlantilaiset muuten nyt sitten puhuvat kirjassa hiukan sellaista lounaismurteisiin kallellaan olevaa suomea – ja sehän voi tavallaan olla ihan loogista, onhan Irlantikin Britanniasta katsottuna lännen suunnassa. 😉

Eräs yksityiskohta, joka minua alkuun askarrutti, oli Avan tapa käyttää omasta äidistään irlantilaisittain sanaa Mam standardienglannin sanan mom sijaan. Koska kyseessä on tavallaan vain aksenttiero, ei niinkään kokonaan eri sana, en voinut lähteä suomeksikaan muuttamaan äiti-sanaa esimerkiksi äiteksi tai äireksi, se olisi ollut räikeää ja kamalaa liioittelua. Jonkinlaisen merkin murteellisuudesta halusin sanaan kuitenkin saada, ja lopulta päädyin siihen, että omasta äidistä puhuessaan Ava taivuttaa sanaa d:n sijaan t:llä (kuten minäkin kotimurteessani tekisin): ei äidin vaan äitin. Tämä tuo sanaan hitusen standardista poikkeamista ja kotoisuutta, muttei kuitenkaan varsinaisesti muuta itse sanaa miksikään. (Lisäksi se saattaa tietysti ensi silmäyksellä saada jonkun kieliopista tarkan lukijan tuskailemaan, eikö suomentaja tosiaan osaa kirjoittaa suomea, mutta se tämän lukijan (ja minun) täytyy nyt sitten vain kestää.) Muiden ihmisten äideistä puhuttaessa tällaiseen kotoisuuteen ei ole tarvetta, joten heidät taivutetaan d:llä, sikäli mikäli heitä tekstissä esiintyy.

Kaikkein hankalimmaksi aivopähkinäksi osoittautui kuitenkin Dolanin hiottu, harkittu, kuivan humoristinen kirjoitustyyli. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta lyhyet ja yksinkertaiset lauseet ovat usein kaikkein vaikeimpia kääntää – varsinkin, jos niihin pitäisi upottaa jos jonkinlaisia sivumerkityksiä ja tietynlainen, tässä tapauksessa usein sarkastinen, sävy. Kun eri kielissä asioita ilmaistaan eri sanoin ja erilaisin lauserakentein, saa todella väännellä, käännellä ja veivata, että löytää pieneen tilaan sopivan ja sitten vielä juuri sen osuvimman, nasevimman ja iskevimmän tavan esittää asian. Ja kun alkutekstin jokainen lause on hiottu ja harkittu, pitää tietenkin myös jokaisen suomennoksen lauseen olla.

Hyvä esimerkki Dolanin lakonisesta lauseesta on vastaus, jonka hän antoi eräässä haastattelussa, kun häneltä kysyttiin, mitä hän aikoo tehdä seuraavaksi. More books, followed by death, totesi nuori kirjailija ytimekkäästi. Mitäpä tuohon enää lisäämään.