Kun mikään ei auta – paitsi ystävät

”Sit ku mikään ei auta, ei Popedakaan, beibi tuun sun kämppää silloin siivoomaan”, laulaa Vesala hienolla Pahanilmanlinnut-kappaleellaan (sanoitus Paula Vesala ja Teemu Brunila). Kappale soi paljon radiossa viime keväänä, kun suomensin skotlantilaisen Claire Alexanderin esikoisteosta Meredith, Alone (suomeksi Meredith, yksin, Otava 2022). Pohdin kuunnellessani, että laulun minäkertoja muistuttaa minua Meredith, yksin -teoksen päähenkilön parhaasta ystävästä, Sadiesta. Meredith kuvailee kouluaikojen Sadieta sanoilla ”uljas mimmi, joka on poikia päätä pidempi ja jolla on asennetta vaikka muille jakaa.” Sittemmin, kirjan varsinaiseen tapahtuma-aikaan, Sadie on sydänhoitaja, kahden lapsen yksinhuoltaja ja se hyvänilmanlintu, joka tulee vetämään Meredithin huonona päivänä pois keittiön pöydän alta ja peittelee hänet sohvalle nukkumaan. Kunpa kaikilla olisi tällainen ystävä.

Hyvän ystävän lisäksi Sadie on myös räiskyvä persoona, joka kiroilee paljon. Ehdoton suomentajan lempihahmo! Dialogin kääntäminen on aina hauskaa, mutta silloin, kun hahmojen puhetavassa on jotakin persoonallista ja kääntäessä saa kaivella mielensä ja muistojensa syövereistä niitä tapoja, joilla suomeksi epäsuorasti ilmennetään tietynlaisia asioita, vaikkapa hersyviä luonteenpiirteitä tai töksähtelevyyttä tai äkillistä riemastumista tai kärsimättömyyttä tai epävarmuutta, lausahduksien sommitteleminen osuvaan asuun on erityisen mielekästä. (Seuraavassa lyhyt ja ytimekäs esimerkki Meredithin ja Sadien välisestä keskustelusta kirjan sivulta 138.)

”Minne me ollaan menossa?”

”Mitäs luulet? Jumalauta Kelvingroven taidemuseoon.”

Meredith, yksin on kirja yksinolosta ja ystävyyden tärkeydestä. Se on kirja elämästä, vaikeasta lapsuudesta, eri ihmisten heikkouksista ja vastoinkäymisistä ja tavallaan myös niiden voittamisesta olematta kuitenkaan vahvuutta glorifioiva sankarikertomus. Meillä jokaisella on vaikeutemme, on lupa murtua. Kirja on kertomus rakkauden tärkeydestä, muttei niinkään romanttisesta rakkaudesta vaan lähimmäisenrakkaudesta ja terveestä oman itsensä rakastamisesta. Teos on ollut viime aikoina paljon esillä mm. Instagramissa ja saanut lukijoilta kiittäviä arvioita. Olen tästä vilpittömän mielissäni, sillä pidin itsekin kirjasta paljon. Kaikkiin suomennettaviin teoksiin kiintyy työn aikana, niistä tulee tietyllä tavalla omia, mutta erityisen aseman sydämessä saavat ne kirjat, joihin jossain määrin samaistuu ja joiden sanojen ja sanoman takana pystyy seisomaan. Meredith, yksin on sellainen kirja.

Blogitekstin kuvituksena on valokuva (hieman lättäniksi jääneistä) skonsseista, joita suomentaja inspiroitui käännösprosessin aikana leipomaan. Tällaisiakin sivuvaikutuksia tekstiin paneutumisella voi olla! Olisi palavasti tehnyt mieli kokeilla myös Victoria spongen eli Viktorian kakun leipomista – kirjan lukeneet ymmärtävät varmaan, miksi – mutta siihen jauhopeukaloni (ja ajankäyttöni) eivät vielä aivan venyneet.

Ashley Audrainin Lapsi rakas – karu kertomus äideistä ja tyttäristä

Ashley Audrainin Lapsi rakas (Otava 2021, suom. minä) on melko rankka kirja. Teoksessa käsitellään muun muassa sukupolvelta toiselle periytyvää lasten kaltoinkohtelua, henkistä (ja fyysistäkin) väkivaltaa, parisuhteen kariutumista ja lapsen kuolemaa. Lukiessa, ja vielä kääntäessäkin, oli jatkuvasti vähän pala kurkussa, ja hetkittäin, kun esimerkiksi eräänä synkkänä loppusyksyisenä päivänä aprikoin, onko suomeksi parempi sanoa ”hirtti itsensä” vai ”hirttäytyi”, mielessä kävi, että olisihan sitä kyllä voinut tämän maailmanlaajuisen pandemian ja pimeimmän vuodenajan keskelle ottaa edes jotain vähän iloisempia töitä.

Loppujen lopuksi työ kuitenkin palkitsi. Audrainin teksti on siinä määrin terävää ja taitavaa, että hetkittäisestä raskaudesta huolimatta sitä oli ilo kääntää. Tuskaisten teemojen keskeltä löytyy myös rakkautta, herkkyyttä ja samaistumispintaa, varsinkin raadollisen rehellisistä äitiyden kuvauksista, joissa Audrain on mielestäni kaikkein vahvimmillaan. Tässä on yksi lempikohdistani:

Muistan tajunneeni eräänä päivänä, miten tärkeä minun ruumiini oli meidän perheellemme. Ei älyni, eivät kirjalliset kunnianhimoni. Ei kolmenkymmenenviiden vuoden aikana muovautunut persoona. Vain ruumiini. Seisoin alasti peilin edessä riisuttuani puseron, joka oli yltä päältä Samin pulauttamassa hernesoseessa. Rintani olivat nuupahtaneet kuin se keittiön viherkasvi, jota en ikinä muistanut kastella. Vatsani tursui alushousujen kuminauhan yli samalla tavalla kuin kädenlämpöisen latten maitovaahto mukin reunasta. Reiteni olivat kuin makkaratikulla lävistetyt vaahtokarkit. Olin yhtä mössöä. Mutta se oli samantekevää – merkitystä oli ainoastaan sillä, että sain fyysisesti pidettyä meidät kaikki liikkeessä. Minun ruumiini oli meidän moottorimme. Annoin armon käydä oikeudesta peilissä näkyvälle uppo-oudolle naiselle. Silloin en vielä ymmärtänyt, että ruumiini ei enää koskaan sen jälkeen tulisi olemaan yhtä hyödyllinen: välttämätön, luotettu, arvostettu.

ASHLEY AUDRAIN, Lapsi rakas (Otava 2021). Suom. Oona Nyström

Osa kuvauksista osuu niin naulan kantaan, että välillä minua jopa vähän harmitti, että teos on trilleri. Mietin, että olisi voinut olla armollisempaa viestittää, että äitiys voi joskus olla raastavan vaikeaa – että ihmisellä voi joskus olla todella hankalia oloja ja ikäviä ajatuksia, vaikka asiat eivät olisikaan hirvittävällä tavalla vinossa.

Toisaalta, mikäli mikään ei olisi vinossa, teos ei olisi yhtä hyytävä ja vetävä kuin se nyt todellakin on. Kaikista kääntämistäni dekkareista ja trillereistä yksikään ei ole mennyt luihin ja ytimiin samalla tavalla kuin tämä. Hyytävyyden syvin olemus piilee siinä, että toisin kuin monissa muissa jännäreissä, tässä kirjassa uhka ei tule ulkoapäin. Lapsi rakas sijoittuu enimmäkseen kotiin. Tuiki tavalliseen elämään, lapsiperheen arkeen. Siihen ympäristöön, josta pitäisi jäädä rakkaita, pehmoisia ja hattarantuoksuisia muistoja – jonka pitäisi olla ihmiselle se kaikkein lämpöisin ja turvallisin paikka, mutta jota se ei kaikille kuitenkaan ole.

Hahmottumassa

Pidin aamulla tuumaustauon käännöksen korjausvedosten läpikäymisestä ja kävin hiihtämässä. Taas. Kun tätä blogia lukee, voisi luulla, etten muuta teekään, mutta enimmäkseen olen kyllä kääntänyt.

Viimeiset korjauskierrokset ennen suomennoksen ilmestymistä ovat ihana ja kamala työvaihe. Suomennos on jo tavallaan valmis, kokonaisuus on hahmottunut, teksti kulkee, ja yleensä tässä vaiheessa huomaa helpotuksekseen, että ihan hyvähän tästä on tulossa – ihan oikea kirja. (Juuri nyt työn alla on Ashley Audrainin esikoistrilleri The Push, suomeksi Lapsi rakas, joka ilmestyy Otavalta näillä näkymin maaliskuussa. Olen yleensä aika varovainen sanomaan suomentamistani kirjoista kauheasti mitään, mutta nyt täytyy sanoa, että tämä kirja on aikamoinen. Menee ihon alle ihan eri tavalla kuin mikään aiemmin kääntämistäni dekkareista tai trillereistä.)

Viimeistelyvaihe on kuitenkin myös intensiivinen ja kuluttava. Tekstissä pääsee etenemään nopeasti, koska se on jo melkein valmis; massaa on paljon ja kokonaisuuteen pääsee uppeluksiin aivan eri tavalla kuin raakakäännöksessä rämpiessä. Se on ihanaa! Mutta toisaalta on hankalaa lukea omaa tekstiään, jolle on tavallaan tullut jo sokeaksikin – kaikki näyttää tutulta, ratkaisuja on mietitty moneen kertaan – ja yrittää huomata siitä sellaisia paranneltavia tai korjattavia kohtia, joita ei ole aiemmin huomannut. Tässä vaiheessa sanoihin ja lauseisiin suhtautuu tietynlaisella varauksella ja vainoharhaisuudella, tekstiä lukee kuin piru Raamattua. (Ja aina sinne silti jotain jää. Aina, aina. Jos vuosien jälkeen avaa jonkun vanhan suomennoksensa ja alkaa lukea sitä mistä tahansa kohdasta, aina löytää jotain, minkä nyt kirjoittaisi toisin.)

Ihana, intensiivinen työvaihe vaatii myös veronsa. Eilen, kun olin koko työpäivän pingottanut ja pinnistellyt tekstin parissa (harvinaisen sujuvasti ja jouhevasti, täytyy sanoa – oli hyvä työpäivä), huomasin illalla perheenjäsenille jutellessani, että takki oli aika tyhjä, sanat aivan hukassa. Samoin, kun yritin tehdä jumittuneen selkäni avuksi jumppaliikettä, jossa olisi pitänyt liikuttaa käsiä ja jalkoja samanaikaisesti, huomasin, että siitä ei tullut kerta kaikkiaan yhtään mitään. Vedin tästä kaikesta sen johtopäätöksen, että nyt taitaa aivoja väsyttää, mikä on kyllä tavallaan ihan loogistakin.

Tänään päätin siis ottaa hiukan rennommin. Aamupäivällä paistoi aurinko, joten lähdin ulkoilemaan. Ensin ajattelin mennä sivakoimaan urheilukeskuksen hyvin hoidetuille laduille, mutta sitten totesin, että nyt ei tarvita mitään superluistoa tai vauhtiennätyksiä, ja lähdinkin sen sijaan hissuttelemaan hiljaksiin peltojen päälle. Miten hyvä ratkaisu. Aamuauringon udussa kimaltelevat maisemat olivat aivan maagisia (kuvat eivät tee oikeutta), ja valkeita lakeuksia tuijotellessa mietin mielessäni, että meressä ja pelloissa on jotain samaa. Avaruutta, tilaa.

Miksi kääntäjä pitäisi muistaa?

Kääntäjänä törmää aina silloin tällöin sellaiseen tilanteeseen, että käännöskirjan kieltä on kehuttu jossakin tai käännöstä on jopa siteerattu jossakin, mutta tekstin kirjoittajan – siis kääntäjän – nimeä ei näy missään. Unohtaminen on tietenkin inhimillistä, mutta jotta sitä sattuisi harvemmin, kääntäjäjärjestöt KAOS ja SKTL ovat nyt käynnistäneet hienon Muista kääntäjä! -kampanjan muistuttaakseen kaikkia kirjallisuudesta kirjoittavia tahoja siitä, miksi kääntäjän nimi on tarpeen mainita teoksen yhteydessä.

Niin, miksi se tosiaan on tarpeen? Eikös kirjailija kuitenkin ole sen kirjansa kirjoittanut?

On, mutta vain omalla kielellään. Kääntäjä kirjoittaa kirjan uudelleen.

Moni kuvittelee, että kääntäminen on jollain lailla mekaanista toimintaa, helppoa kopiointia johon pystyy kuka tahansa. Sitä se ei kuitenkaan missään tapauksessa ole. Kielet ovat erilaisia. Samat asiat sanotaan eri kielillä eri sanoin, lauseet rakennetaan aivan eri tavoin. Kääntäjän pitää kirjoittaa teos kirjain ja ajatus kerrallaan uudelleen sillä tavalla kuin se omalla kielellä parhaiten toimii. Suomentajan on tiedettävä, miten kirjoja kirjoitetaan suomeksi, ja kaiken huipuksi vieläpä osattava kirjoittaa kuin kirjailija.

Tai oikeammin: Suomentajan on osattava kirjoittaa kuin monta kirjailijaa. Jokaisen kirjan kohdalla on omaksuttava erilainen tapa kirjoittaa. Tässä mielessä kääntäjän työ on jopa haastavampaa kuin kirjailijan: kirjailija voi kirjoittaa sellaisista asioista, joista hän tietää paljon ja jotka ovat hänelle tuttuja, sellaisella kirjoitustyylillä, joka tulee häneltä luonnostaan. Kääntäjä sen sijaan joutuu jokaisen kirjan kohdalla muuntumaan kuin kameleontti, etsimään ja keksimään ja luomaan sen tavan, jolla juuri tämän kirjailijan juuri tällainen tyyli saadaan soimaan toisella kielellä. Jos kääntää paljon erilaisia kirjoja ja genrejä, repertuaatin on oltava huomattavan laaja.

Lisäksi huomionarvoista on tietysti se, että myös jokaisella kääntäjällä on omanlaisensa kielikorva ja kirjoitustyyli (kuten meillä kaikilla). Vaikka kääntäjä kunnioittaa kirjailijan tyyliä ja pyrkii jäljittelemään sitä, jokainen kääntäjä tekee tämän omalla tavallaan. Käännös on hänen kirjoittamansa, ei kenenkään muun.

Muista kääntäjä! -kampanjan materiaaleissa sanotaan näin:

Kirjailija on luonut alkuteoksen omalla kielellään, mutta suomennoksen sanavalinnat ja lauserakenteet ovat suomentajan käsialaa. Suomentajan pitää olla vahva tulkitsija ja monipuolinen ja luova kielenkäyttäjä, joka tietää, miten kirjoja kirjoitetaan. Jos kaksi eri kääntäjää kääntää saman tekstin, tulos on aina erilainen. Siksi on tärkeää tietää, kenen kynästä käännös on lähtöisin.

Jos käännöstä siteerataan, sitaatin yhteydessä on tekijänoikeuslain mukaan mainittava kirjailijan lisäksi myös kääntäjän nimi. Lisäksi aikana, jona kuluttaja voi epähuomiossa tilata netistä käyttökelvottoman konekäännöksen, suomentajan nimen mainitseminen on myös lukijan palvelemista. Ammattisuomentajan nimi kirjassa on laadun tae.

Muistathan siis sinäkin, bloggaaja, kirjagrammaaja, toimittaja, kriitikko, mainostaja tai muu kirjoittaja: Kun kirjoitat käännöskirjallisuudesta, mainitsethan kirjailijan lisäksi myös kirjan toisen tekijän eli kääntäjän nimen. Se on olennainen tieto meille kaikille.

Lisätietoja Muista kääntäjä! -kampanjasta löytyy SKTL:n ja KAOSin verkkosivuilta. Tekstejä ja materiaaleja saa vapaasti lainata ja jakaa. Tämänkin blogikirjoituksen kuvat ovat kampanjan materiaaleja.