Kirjamessuriemua ja lukijoiden luo saapuvia suomentajia

Lokakuu, paras kuu, monestakin syystä, eikä vähiten siksi, että silloin vietetään sekä Turun että Helsingin Kirjamessuja. Olen aina tykännyt kirjamessuista, koska minusta on hauskaa, kun kirjojen ja kirjallisuuden ympärille saadaan luotua sellaista pöhinää, joka houkuttelee ihmiset sankoin joukoin paikalle. Turun messut ovat pääkaupungin tapahtumaan verrattuna pienemmät, mutta väenpaljoutta ja pöhinää ei sieltäkään puutu. Pidän Turun messuilla siitä, että verrattain pienemmässä ja intiimimmässä tapahtumassa näkee aina tosi paljon tuttuja. Viime vuonna kävi niin, etten meinannut päästä käytävällä liikkumaan ollenkaan, kun parin metrin välein piti pysähtyä juttelemaan jonkun kanssa. Helsingissä puolestaan tykkään siitä, että suuremmassa tapahtumassa on tietysti aina vähän enemmän kaikkea. (Erityisesti tykkään siitä Helsingin messukeskuksen ravintolasta, josta saa intialaistyyppistä sapuskaa, Turussa kun messuravintoloita on vain se yksi. (Mutta onneksi samaan aikaan on Ruokamessut, kyllä niidenkin antimilla selviää.))

Olin tänään lauantaina päivystämässä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton messuosastolla ja lisäksi haastattelin osastolla Suomentajat lukijoiden luo ‑hankkeen koordinaattori, suomentaja Laura Jänisniemeä sekä projektiin osallistuvaa turkulaissuomentaja Pekka Tuomistoa. Kyseessä on siis Koneen säätiön rahoittama hanke, joka toteuttaa tämän ja ensi vuoden aikana sata suomentajien kirjastovierailuja eri puolille Suomea. Hankkeen nettisivuilla on lisätietoja projektista sekä kalenteri, josta näkee kätevästi, missä ja milloin suomentajavierailuja on luvassa. Hirmu mielenkiintoinen ja tarpeellinen hanke, kannattaa tutustua!

Luonnollisesti kävin myös kuuntelemassa kääntäjien erilaisia lavaesiintymisiä, muun muassa sitä, kun uudella lasten ja nuorten kirjallisuuden käännöksistä jaettavalla Aarresaari-palkinnolla palkittu Raija Rintamäki kertoi palkitusta Onnentyttö Dunne ‑suomennoksestaan (Kustannus-Mäkelä). Alkuteoksen on kirjoittanut ruotsalainen kirjailija Rose Lagercrantz ja kuvituksen on tehnyt Eva Eriksson. Selailin kirjaa Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla ja ihastuin siihen niin, että kävin ostamassa sen. Kotona annoin sen eräälle seitsemänvuotiaalle, joka ihastui siihen niin, että luki sen melkein samalta istumalta. Kun kirja on hyvä, se on hyvä.

Lisäksi kävin kuuntelemassa suomentaja Juhani Lindholmin ja Jaakko Kankaanpään keskustelua klassikoiden suomentamisesta. Lindholm on hiljattain suomentanut Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut (Siltala) ja Kankaanpää Agatha Christien murhamysteerejä (WSOY). Polveilevaa ja luonnikasta keskustelua oli hauska kuunnella. Joitain vuosia sitten, vielä kääntämisen opiskelijana ja aloittelevana kääntäjänä, muistan olleeni kirjamessuilla ihmeissäni ja häikäistynyt siitä, että ylipäänsä pääsin näkemään ihka oikeita pitkän linjan suomentajia ja kuuntelemaan, kun he kertoivat työstään. Yhtä lailla ihmeissäni olin silloin siitä, ettei heitä kuuntelemassa ollut kuin kourallinen ihmisiä. Voi, mikä määrä haaskattua markkinointipotentiaalia! Kun ulkomaisia kirjailijoita harvemmin saadaan Suomeen puffaamaan kirjojaan, miksi kirjojen markkinoinnissa ei voitaisi hyödyntää enemmän niitä ihmisiä, jotka tuntevat kyseiset kirjat läpikotaisin, vieläpä siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat kirjoittaneet niiden suomenkieliset versiot ja ovat siis kirjojen tekijöitä. Tällä en tarkoita sitä, etteikö kirja olisi ensisijaisesti ja ennen kaikkea kirjailijansa teos, vaan sitä, että käännösteoksella on myös toinen tekijä, tulkitsija, haamukirjoittaja, hänkin aivan todellinen, luova ja asiansa ja työnsä tunteva ihminen.

Tästäkin syystä on ihanaa, että aiemmin mainitsemani Suomentajat lukijoiden luo ‑hankkeen tyyppisiä projekteja käynnistetään. Tekstissä hyvä kääntäjä on usein piilossa, koska monesti tekstin muistaa olevan käännös vasta siinä vaiheessa, jos siinä on jotain pielessä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tekstin ulkopuolisessa maailmassa kääntäjän olemassaolo pitäisi jotenkin kätkeä. Päinvastoin! Tällaisena aikana, kun kuluttaja voi vahingossa ostaa netistä kirjan, jonka on kääntänyt kone (näin on ihan oikeasti käynyt, eikä sellaisesta kirjasta tietenkään kukaan mitään selkoa voi saada), ammattisuomentajan nimi kirjan nimiösivulla, tai mieluiten vaikka kannessa, missä tahansa, mistä lukija sen helposti ja vaivatta näkee, on markkinointivaltti.

Kylläpä lipsahti melkein jo paasauksen puolelle. Mutta joka tapauksessa: Ihanaa, kun kirja elää! Ihanaa, kun on kirjamessujen kaltaisia tapahtumia, joissa kuka tahansa pääsee omin silmin näkemään niitä ihka oikeita ihmisiä, jotka kirjoja kirjoittavat. Mene sinäkin messuille! Tai jos et ole pöhinän ja hälinän ystävä, suuntaa vaikka lähimpään kirjastoon, kirjojen ja suomentajan luo.

Pentinkulmalla

Vietin viime viikon Urjalassa suomentajakurssilla, joka järjestettiin osana Pentinkulman päivät ‑kirjallisuustapahtumaa. Vuosittain järjestettävään tapahtumaan kuuluu perinteisesti erilaisia kirjoittajakursseja ja ‑leirejä, kirjailijavierailuja, paneelikeskusteluja, Kiimankulman yö ‑kääntäjätapahtuma sekä muuta ohjelmaa.

En ollut aiemmin käynyt Urjalassa (jos kunnan läpi Turku–Tampere-valtatietä pitkin huristamista ei oteta lukuun), joten jo pelkkä ympäristö oli minulle uusi ja jännittävä. Rannikon kasvatille Hämeen sydänmaiden loputtomiin jatkuvat metsät tuntuivat verevän reheviltä, ikiaikaisilta ja upottavilta. Väinö Linna syntyi ja vietti elämänsä 18 ensimmäistä vuotta Urjalassa, ja synnyinseudussa onkin havaittavissa selviä yhdenmukaisuuksia Täällä Pohjantähden alla ‑trilogian maisemiin. Tästä ovat tietysti Pentinkulman päivätkin saaneet alkukimmokkeensa.

Keskellä läpitunkematonta sekametsää ja jylhiä kuusia seisoo myös Hanhisuon kulttuurikoulu, 1920-luvulla rakennettu entinen kansakoulu, jossa suomentajakurssimme pidettiin. Viidentoista kilometrin päässä Urjalan keskustasta sijaitsevan Hanhisuon kulmakunnan mutkaisella raitilla ohikulkijoita ei juuri näkynyt, ja hiljaisuuden rikkoi silloin tällöin vain koulun sivuitse kulkevan junaradan tasoristeyksen kilkatus ja junan jytinä.

Hanhisuon vanha kansakoulu.

En pidä ihmeenä, että juuri tämä seutu on inspiroinut suomalaisen kirjallisuuden kulmakiviä. Pimeässä metsässä seisovan jykevän kansakoulun hämärissä nurkissa ja narisevissa portaissa tuntui sielläkin hetkittäin siltä kuin olisi eksynyt johonkin vanhan ajan mysteeriromaaniin.

Romaanitodellisuutemme oli kuitenkin kaikeksi onneksi hyvin lämminhenkinen. Kääntäjä-kustannustoimittaja Alice Martinin ammattisuomentajille vetämä intensiivinen työrupeama oli oivallinen osoitus siitä, että kääntäjä ei ole ikinä valmis, että käännös ei ole ikinä valmis ja että oikeita vastauksia ei ole. Kymmenpäinen opiskelijajoukkomme väänteli ja käänteli tekstejä kukin omalta kantiltaan, ja yhdelle lauseelle saatiin helposti tusinan verran oikeita ja sopivia käännösvaihtoehtoja. Hyödyllisten tiedonjyvien, hyvien huomioiden ja tuoreiden näkökulmien lisäksi kurssista tarttui mukaan toverillisia hymyjä, uusia ja syventyneitä tuttavuuksia sekä roppakaupalla ammatillisen yhteisöllisyyden tunnetta.

Iirilän vanha tanssilava Nuutajärvellä.

Torstai-iltana suuntasimme joukolla Kiimankulman kääntäjätalolle Laura Jänisniemen jo viidettä kertaa emännöimään Kiimankulman yöhön. Illan pääesiintyjänä oli Vappu Orlov, jolle myönnettiin aiemmin tänä vuonna Mikael Agricola ‑palkinto Mihail Šiškinin Neidonhius ‑romaanin suomennoksesta. Sympaattisen ja valloittavan Orlovin haastattelun jälkeen estradille astui pianotaiteilija Irina Smirnova ja tämän jälkeen joukko suomentajia, jotka lukivat otteita omista tuoreista käännöksistään. Smirnova säesti katkelmien lukua ja tavoitti kulloisenkin tekstin sävyn ällistyttävän tarkasti ja hienoeleisesti flyygelin koskettimilla.

Minäkin nousin lavalle lukemaan otteen hiljattain ilmestyneestä Jääkaksoset-suomennoksestani (S. K. Tremayne, The Ice Twins). Vaikka unohdin mainita oman nimeni, lausuin kirjailijan nimen väärin ja sekosin aluksi vähän muutenkin sanoissani, kokemus oli silti varsin miellyttävä. Sateisen illan tunnelma oli lämmin ja kääntäjätalon pihaan pingotettu teltta täynnä väkeä: suomentajia, paikkakuntalaisia, nuoria kirjoittajaleiriläisiä sekä muualta varta vasten paikan päälle tulleita. Jotkut kertoivat ajoittavansa Urjalaan suuntautuvat lomamatkansa ja sukulointinsa nimenomaan Pentinkulman päivien yhteyteen, eikä se ole mikään ihme. Minäkin osallistuin nyt vasta ensimmäistä kertaa, mutta tiedän jo haluavani tulla myös ensi vuonna.

Kaiken muun hyvän lisäksi pääsimme vielä viikon lopuksi tutustumaan näyttelyyn sata vuotta sitten syntyneestä Eila Pennasesta. (Näyttely on avoinna Urjalan kirkonkylän Pikku-Linnassa vielä 12.8. asti.) Pennanen oli tuottelias kirjailija, esseisti, kriitikko ja suomentaja, jonka merkitys suomalaiselle käännöskirjallisuudelle ja kääntämisen opettamiselle on valtavan suuri.

Piskuisen Urjalan Pentinkulman päivät korkealuokkaisine tapahtumineen ja suurenmoisine ihmisineen ovat kouriintuntuva esimerkki siitä, millaisella tahdolla, tarmolla ja suurella sydämellä tämänkin päivän Suomessa tehdään ja edistetään kirjallisuutta. Ja miksipä ei edistettäisi, sillä, Eila Pennasen sanoin:

”Kun ihminen oppii nauttimaan kirjoista, hän on voittanut jotakin arvokasta. Hänellä on keino löytää sisältöä elämänsä tyhjiin hetkiin, lohdutusta pettymyksien sattuessa, apua elämän ongelmiin. Hän on oppinut ymmärtämään elämää.”

Kuva Pikku-Linnan Eila Pennanen -näyttelystä.