Ääriviivat

Olen lukenut viime aikoina monta hyvää kirjaa. Olen kirjoittanut joistain niistä Instagram-julkaisuissani, ja tämän tekstin Rachel Cuskin Ääriviivat-sarjasta julkaisen nyt täällä bloginkin puolella – hiukan laajennettuna. Luin Cuskin Ääriviivat ja Siirtymän (suom. Kaisa Kattelus, S&S) jo aiemmin keväällä. Viimeistä osaa, Kunniaa, vielä hiukan säästelen – kuin hienoa herkkua, jonka haluaa nautiskella sitten, kun hetki on oikea.

Ääriviivat sijoittuu kesäisen kuumaan Kreikkaan, ja tunnelma on jollain lailla utuinen. Tai ei ehkä utuinen, ennemminkin oranssihtavan läpikuultava, kuin tarkastelisi maailmaa sellaisen helteessä kohoavan vesihöyryn läpi, joka hiukan vääristää näköä. Tykkäsin Ääriviivoista ja merkitsin siitä muistiin monta hienoa kohtaa, mutta vielä enemmän pidin Siirtymästä, joka sijoittui päähenkilön kotimaisemiin Lontooseen ja oli vähemmän utuinen, kouriintuntuvammin kiinni arjessa ja oikeassa elämässä (mikä on minusta aina kiinnostavampaa ja merkityksellisempää kuin yksittäiset Ateenan-matkat).

Cuskin trilogiaa on hehkutettu kovasti ja sen sanotaan mm. rakentavan uudenlaista romaanimuotoa. En tiedä, onko Cuskin kerronta tosiaan aivan niin mullistavaa ja omaperäistä kuin annetaan ymmärtää, mutta kiinnostavaa ja hienosyistä ja taidokasta se kyllä on. Kirjat naksauttelevat aivoja uusiin asentoihin ja herättävät kaikenlaisia ajatuksia ja pohdintoja omastakin elämästä. Odotan mielenkiinnolla, mitä kaikkea kolmannessa osassa vielä kehkeytyy ja keriytyy auki.

Näiden kirjojen kohdalla on ihan pakko kehua myös suomentajaa. Monesti ajattelen, että kääntäminen on vähän niin kuin cover-biisien esittämistä: joku muu on kirjoittanut nuotit, mutta jos kappaleen aikoo esittää, pitää osata itsekin laulaa. Ja mitä kunnianhimoisempi laulu on kyseessä, sitä enemmän vaaditaan myös esittäjältä. Nyt, kun kyseessä on teos, jota kuvaillaan mestarilliseksi, hypnoottiseksi, romaanitaidetta uudistavaksi, saattaa lukijalla alkaa puntti tutista: tätä ei kuka tahansa kadulta repäisty Idols-kokelas pystyisi uskottavasti tulkitsemaan. Mutta kun nimiösivulta näkee, kenen käsialaa käännös on, pelot hälvenevät. Kaisa Katteluksen suomennoksia lukiessa on aina lämpöinen ja turvallinen olo. Sitä tietää, että tulee tekstissä eteen mitä tahansa, skaala riittää, ääni ei säry. Olipa lukijalla miten tarkka sävelkorva hyvänsä, hän voi vain rentoutua ja nauttia esityksestä.

Alla vielä pari lempikohtaani. Kuvassa näkyvä pidempi pätkä on Ääriviivojen sivulta 7 ja mielestäni loistava esimerkki suomennoksen ilmaisuvoimaisesta kielestä:

Monien hauraiden ihmisten tavoin poika oli kiihkeän kiinnostunut eläimistä. (Ääriviivat, s. 72)

[A]inoa keino löytää toinen on jäädä seisomaan sovitulle paikalle. Kysymys on vain siitä, kuinka kauan jaksaa seistä. (Ääriviivat, s. 13)

Naanleipää ja novelleja

Lukupiirin kevään kolmannessa tapaamisessa käsiteltiin Anna Gavaldan tuoretta novellikokoelmaa Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2018). Minulla jäi kirjan lukeminen hiukan viime tippaan. Tai no, aloitin lukemisen jo muutama viikko sitten, heti, kun sain kirjan käsiini kirjastosta, mutta kaksi ensimmäistä novellia ahmaistuani totesin, että tämähän menee aivan liian nopeasti. Pelkäsin, etten muista teoksesta mitään, jos luen sen viikkokausia ennen lukupiirin tapaamista, joten lykkäsin lukemisen viime metreille. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kiire tuli. Luin viimeisen novellin parikymmentä minuuttia ennen lukupiirin kokoontumista nepalilaisessa ravintolassa naanleipää ja jumalaista currysoosia natustellessani.

Mitä kirjasta sitten jäi käteen? Päällimmäisenä mieleen nousee Lotta Toivasen suomennos, jota muutkin lukupiiriläiset kehuivat (olen tainnut jauhaa aiemmissa tapaamisissa suomentajan merkityksestä niin paljon, että muutkin kiinnittävät jo asiaan huomiota, jippii!). Lukiessani aloin heti kirjan ensimmäisellä sivulla nauraa ääneen, siis ihan spontaanista ilosta, kun teksti (sen lisäksi että se oli hauska) vain kulki niin älyttömän hyvin. Hieno rytmi, mieletön flow, sanon, kun en parempaakaan sanaa keksi tätä riemua kuvaamaan.

Koska en ole kriitikko eikä tämä ole mikään kirja-arvostelublogi, en edes yritä pykätä minkäänlaista tyhjentävää selontekoa Gavaldan novellikokoelman sisällöstä tai ansioista, päällimmäisenä fiiliksenä totean vain, että esimerkiksi muihin viime aikoina lukemiini naisnovellisteihin (Ulitskaja ja Berlin) verrattuna Gavalda on kepeämpi, positiivisempi, toiveikkaampi. Siitäkin huolimatta, että kaikki novellihenkilöt ovat menettäneet elämässään jotain, tarinat (ja olosuhteet) ovat vähemmän lohduttomia, ja kaiken takana hohkaa jonkinlainen valo, lämpö ja rakkaus.

Lukupiirissä on se hauska puoli, että kun itse tuppaa kiinnittämään teksteissä huomiota tietynlaisiin asioihin, niin kuin esimerkiksi ihan ammattitautina kaikenlaisiin muodollisiin seikkoihin, muut ihmiset poimivat kirjoista esiin ihan erilaisia juttuja. Omat elämänkokemukset vaikuttavat siihen, mistä näkökulmasta tarinoita tarkastelee, mikä niissä koskettaa ja jää mieleen. Minulle jäi tämänkertaisesta lukupiiri-istunnosta päähäni sellainen mielikuva, että Gavaldan novellit olivat kuin kaurahiutaleita. Lukupiirissä niihin lisättiin nestettä ja ne alkoivat turvota, paisua joka suuntaan, rikastua, muuttaa muotoaan. (Juu, olen yhä lasten kanssa kotona, siinä ehkä syy kaurahiutaleiden runolliseen iskostumiseen alitajuntaani.) Samasta massasta saa lukemattomia eri tulkintoja, siksikin on hauska yhdistää tällaiseen sinänsä yksinäiseen harrastukseen yhteisöllinen ulottuvuus. Ajatuksia jakaessa maailma laajenee vielä enemmän kuin silloin, kun lukee ja tulkitsee kirjoja vain yksikseen.

Niin ja Anna Gavalda, hän pääsi päässäni lokeroon ”lue lisää tätä, varsinkin silloin, kun et jaksa mitään liian lannistavaa, raskasta, maailman pahuutta naamaan hierovaa, vaan kaipaat jotain – ehkä hivenen haikeaa – mutta pohjimmiltaan kaunista ja toiveikasta.”

Siivoojan käsikirja: ihmeellisiä novelleja

En ole koskaan oikein osannut lukea novellikokoelmia. Ne ovat syystä tai toisesta tupanneet jäämään aina kesken. Yksi syy tähän taitaa olla se, että lyhyet yksittäiset kertomukset eivät imaise mukaansa samalla tavalla tai ainakaan yhtä pitkäksi aikaa kuin yhtenäiset romaanit, joiden lukemista haluaa kerta toisensa jälkeen jatkaa, jotta saisi tietää, miten tarinassa lopulta käy. Lisäksi lukemisen aloittaminen on aina tietyllä tavalla raskasta: usein uutta kirjaa aloittaessa kestää hetken, ennen kuin siihen pääsee sisälle. Uuteen tarinaan, henkilöhahmoihin ja miljööhön tutustuminen on jossain määrin työlästä. Romaanissa tämä tarvitsee tavallisesti tehdä vain kerran – sen jälkeen lukeminen (ja sen jatkaminen) on kevyempää ja mielekkäämpää. Novellikokoelmissa sama työläs virittäytyminen odottaa aina uuden kertomuksen alkaessa, joten lukemisen jatkamiseen saattaa muodostua tietynlainen henkinen muuri.

Tai niin ainakin minulle tuntuu usein käyvän. Siksi olenkin erityisen onnellinen siitä, että tulin loppuvuodesta tarttuneeksi Lucia Berlinin novellikokoelmaan Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (suom. Kristiina Drews, Aula & Co 2017). Se kun vei mennessään niin, että sain sen luettua kannesta kanteen. Lopussa jouduin jopa hiukan jarruttelemaan vauhtia, koska en olisi halunnut, että kirja loppuu. Olisin halunnut vielä viipyä kirjan maailmassa. Sillä vaikka kyseessä on kokoelma erillisiä kertomuksia, kertomukset nivoutuvat toisiinsa, ne nimenomaan tapahtuvat samassa maailmassa. Maailmalla en tarkoita maapalloa yleisesti (missäpä muuallakaan tarinat tapahtuisivat) vaan tietynlaista tunnelmaa, elämää, olosuhteita, mielentilaa. Pääosin kertomukset ammentavat Berlinin omasta elämästä: yltäkylläisestä nuoruudesta, lukuisista työpaikoista, yksinhuoltajuudesta, alkoholismista, arjen havainnoista, sisäisistä tuntemuksista.

Kustantamo Aula & Co on mainostanut kokoelmaa vuoden käännöstapauksena. Ymmärrän kyllä, miksi. Berlinin novellit ovat timanttisen taitavasti koostettuja ja sommiteltuja, elämänmakuisia, samaistuttavia, ihmetyttäviä, raastavia, kiinnostavia ja samalla arkisia ja helposti lähestyttäviä. Välillä huomasin lukevani tekstiä kirjaimellisesti monttu auki, koska olin niin ihmeissäni siitä, miten näennäisen vaivattomasti ja arkisesti Berlin kuvaa valtavan suuria asioita – ja vailla korniuden tai teennäisen tarkoituksellisuuden häivää. En voi olla miettimättä, onko Berlin tietoisesti hionut novellinsa niin viimeisen päälle vai kumpuavatko ne vain jonkinlaisista ilmiömäisistä kertojanlahjoista ja kielen ja tarinan tajusta. Ehkä kyse on molemmista.

Edellä mainitsin, etten tavallisesti pidä lyhyistä kertomuksista, koska niihin ei ehdi oikein päästä sisälle (ja juuri kun on päässyt, harmittaa, että tarina loppuu). Berlinin kokoelmassa lyhyetkin tarinat ovat merkityksellisiä – ja juuri sopivan pituisia, kuin pieniä timanttihippuja. Erityisesti novelli ”Riippuu näkökulmasta” oli minusta todella hieno, ehkä paras novelli jonka olen koskaan lukenut. Se oli viiden sivun mittainen ja sellaisenaan mielestäni täydellinen. Muita erityisen vaikutuksen tehneitä kertomuksia olivat raastava ”Kaikki karkaa käsistä”, hienosti sommiteltu ”Ensiapupolin päiväkirja, 1977” ja tunnelmallinen ”Toda luna, todo año” (jonka tunnelmiin palataan vielä yhdessä myöhemmässäkin novellissa). Oikeastaan tekisi mieleni mainita muitakin novelleja, mutten nyt ehkä viitsi ihan kaikkia luetella. Siellä ne ovat sisällysluettelossa, lukekaa itse.

Vuoden käännöstapaus kirja ei kuitenkaan olisi ilman Kristiina Drewsin suomennosta. Mietin pitkään, uskallanko sanoa suomennoksesta mitään, koska ensinnäkin, kuka minä olen sanomaan yhtään mitään kenenkään muiden käännöksistä, varsinkaan sellaisten, jotka ovat suomentaneet kirjoja jo ennen kuin minä olen syntynytkään. Ja toiseksi: tunnen Kristiinan, joten eikö ole todennäköistä, että kaikki sanomiseni menee vähän sellaiseksi varovaisen kehuvaksi, taskulämpimäksi hymistelyksi, joka ei oikeastaan hyödytä ketään? No, tulin nyt kuitenkin siihen tulokseen, että koska tämän blogin idea on nimenomaan nostaa käännöksiä esiin ja puhua niistä (koska niistä yleisesti ottaen puhutaan aivan liian vähän), rohkaisen mieleni ja sanon nyt kuitenkin jotain. Itse asiassa en oikein voi enkä osaa olla sanomatta mitään, koska suomennos oli niin hyvä.

Jos siis olin monttu auki Lucia Berlinin luomusten äärellä, sitä olin myös Kristiina Drewsin suomennosta lukiessani. Ymmärsin jotenkin aiempaa kouriintuntuvammin, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan ilmaisuvoimaisesta kielestä. Ja suomentamisesta, siitä että asiat sanotaan suomeksi. Ihan totta, mietin lukiessani, että ai NÄIN se siis tehdään. Enkä minä edes tiedä, mitä Kristiina on tehnyt, kun suomennoksesta ei pysty arvaamaan, mitä alkutekstissä on tarkalleen ottaen lukenut. Se on omilla keuhkoillaan hengittävä, omilla jaloillaan seisova suomenkielinen teos. Ei pelkkä sujuva luettelo englanninkielisen alkuteoksen sisällöstä, vaan sanataidetta sinänsä. Ja ilmaisuvoimalla tarkoitan lyhyesti sanottuna sitä, että sanoilla ja lauseilla ja niiden muotoiluilla on muitakin merkityksiä kuin se, mitä ne suorasanaisesti tarkoittavat. Kun esimerkiksi jossain kohtaa sanotaan ’menimme’ ja jossain toisessa kohdassa ’mentiin’. Kyse on joskus rouheista suuntaviivoista, mutta useimmiten pienistä asioista, sanavalinnoista, muodoista, sanajärjestyksistä, nyansseista. Oikeastaan hirvittävän pienistä asioista, muttei kuitenkaan vähäpätöisistä, sillä juuri nämä valinnat synnyttävät kokonaisuuden, tyylin, tunnelman, merkityksen. (’Me menimme – (Me) mentiin’ on klassinen esimerkki suomentajan valinnasta: Englannin kielessä ei vastaavaa verbimuodon vaihtelua ole, suomessa on. On siis suomentajan kieli- ja tyylitajusta kiinni, ymmärtääkö tällaisia kielen keinoja ylipäänsä käyttää ja mikä alkuteoksen elementti saa esimerkiksi tällaisen valinnan tekemään. Vastaavia valintoja joutuu tietysti tekemään kaikkien muidenkin sanojen kohdalla.)

En ehkä viitsi sanoa enempää, ettei mene hymistelyn puolelle, mutta olin siis aidosti vaikuttunut. Oikeastaan kaikesta. Siitä, miten ilmiömäisen hyvä Lucia Berlinin englanninkielisen alkuteoksen täytyy olla (kiinnostaisi kyllä lukea sekin, nähdä, millaista on se ilmaisuvoimainen englanti, jolla Berlin on lauseensa sommitellut) ja miten Kristiina Drewsin suomennos heittää sille muitta mutkitta ylävitosen.

Minulla on tapana taitella kirjojen sivuja koirankorville ja merkitä muistiin kohtia, joissa on jokin erityisen hieno ajatus tai jotka ovat erityisen hienosti kirjoitettuja tai muuten vain huomion arvoisia. Tämä novellikokoelma minulla oli ensin lainassa kirjastosta – jolloin en suinkaan taitellut sivuja vaan kirjoitin muistiinpanoja kaikenlaisiin epämääräisiin lappusiin, joita käsiini sattui lukiessa osumaan – mutta sitten ostin sen omaksi, koska halusin makustella tarinoita pidempään ja taitella muistiin useampiakin sivun nurkkia. Yhden lempikohdistani kirjoitin kirjaston lainauskuitin taakse. Se on paitsi harvinaisen hyvin sanottu, myös mielestäni kiteyttää sen, miksi on hienoa, että juuri Lucia Berlin saa äänensä kuuluviin: