Mitfordien jalanjäljillä

Jessica Fellowesin Mitfordin katoamistapaus on juuri ilmestynyt Otavalta minun suomentamanani. Kirjan ilmestymisen kunniaksi teen nyt blogissani pienen Mitford-henkisen valokuvamatkan Lontooseen! Kävin kaupungissa viime kesänä, ja monien muiden mukavien nähtävyyksien katselun lomassa ehdin kävellä myös joillakin kirjasarjan tapahtumapaikoilla. Oli mukava nähdä kirjoissa esiintyviä seutuja ja rakennuksia ja päästä eläytymään kirjojen maailmaan aivan eri tavalla kuin työhuoneesta käsin. Luonnollisesti helpottaa myös kääntämistä, kun on nähnyt paikkoja omin silmin ja tietää, millaisilla sanoilla niitä voi parhaiten kuvailla.

Olen suomentanut Mitfordin murhat -sarjasta toisen, kolmannen, neljännen ja nyt myös viidennen osan (kuudes eli päätösosa ilmestyy suomeksi ensi vuonna). Sarjassa seurataan oikeasti eläneiden Mitfordin siskosten elämää 1920-luvulta lähtien, ja jokaisessa kirjassa seikkailevat myös täysin fiktiiviset henkilöhahmot Louisa ja Guy ratkomassa fiktiivisiä murhatapauksia.

Lontoosta löytyy roppakaupalla sekä Louisan että Mitfordien menneisyyteen liittyviä rakennuksia. Yksi kirjojen keskeisimmistä paikoista on tietenkin Mitfordin perheen entinen koti osoitteessa 26 Rutland Gate:

Louisa jäi bussista Albert Hallin edustalla ja käveli loppumatkan rivakasti. Ilma oli hyytävä, ja viima puri nilkkoja kuin äkäinen terrieri. Mitfordien korkea ja kapea seitsenkerroksinen talo työntyi tiiviisti rakennetulle umpikadulle lähellä Kensington Gardensin ja Hyde Parkin laajoja viheralueita. Louisa kapusi portaat ylös ja koputti jämäkästi pääoveen.

Jessica Fellowes, Mitfordin katoamistapaus, suom. Oona Nyström, Otava 2022.

Yllä olevaa kohtaa suomentaessani etsin Googlesta kuvia Rutland Gaten talosta. Netistä löytyi rakennuksesta kaikenlaista aineistoa valokuvista ja Google Mapsin katunäkymästä aina satunnaisiin pohjapiirroksiin asti, mutta vaikka tietoja oli yllin kyllin, pohdin tekstiä kääntäessäni, lieneekö tässä kohdassa virhe, sillä talossa näytti kaikkien kuvien ja tietojen perusteella olevan vain kuusi kerrosta seitsemän sijaan. Arvoitus paljastui, kun näin talon omin silmin ja hoksasin, että kuten useissa lontoolaisissa kaupunkipientaloissa, tässäkin muhkeassa rakennuksessa on vielä yksi kerros katutason alapuolella. Alakertaan johtivat portaat ulkokautta takorautaportin takaa, ja siellä, hiukan piilossa talon sivussa, näkyi myös palvelijoiden sisäänkäynti, jonka oveen Louisakin kirjoissa aina toisinaan kolkuttelee.

Soitettuaan ja ilmoitettuaan tulostaan Louisa seisoi jälleen Rutland Gate 26:n porraskivellä vain hetki sen jälkeen, kun lordi Redesdale oli saanut nautittua kello yhdentoista teensä. Tällä kertaa hän kolkutti kuitenkin tarkoituksella sivuoveen. Vaikka Nancy toki tiesi hänen tulostaan, hän ei ollut tullut tapaamaan talon isäntäväkeä vaan palveluskuntaa.

Jessica Fellowes, Mitfordin katoamistapaus, suom. Oona Nyström, Otava 2022.

(Sivuovesta minulla ei ole kuvaa, koska epäilen, että ihmisten aitojen läpi kuvaaminen ja kuvien julkaiseminen ei taida olla kovin korrektia. Pitäydytään siis julkisivuissa ja katunäkymissä.)

He ehtivät juuri kääntyä Rutland Gatelle, kun näkivät vähintään kuuden reportterin lauman seisomassa jalkakäytävällä talon numero 26 edustalla.

Jessica Fellowes, Mitfordin katoamistapaus, suom. Oona Nyström, Otava 2022.

Vaikka tuliterät autot ehkä hieman häiritsevät tunnelmaa, 1930-luvun pitkätakkiset, hattupäiset reportterit pystyy melkein kuvittelemaan parveilemaan umpikadun jalkakäytävälle lyijykynä korvan takana:

Sarjan neljännessä osassa, Mitfordin jutussa, liikuskellaan myös Rutland Gaten sisäpihalla, jossa sijaitsee vanha tallirakennus:

Syötyään Louisa puki ylleen teräksenharmaan silkkisen hatukkeen, jossa oli hopeanhohtoinen huntu. Se oli hänen asunsa ainoa osa, joka oli ”jotakin uutta”. Hän kiinnitti sen huolellisesti hiusneuloilla ja oli juuri napittamassa jakkuaan pienen eteisaulan peilin edessä – hän oli yöpynyt Mitfordien Lontoon-talon vanhassa tallituvassa Rutland Gatella [– –].

Jessica Fellowes, Mitfordin juttu, suom. Oona Nyström, Otava 2021.

Kirjasarjan fiktiivinen päähenkilö, Mitfordien entinen lapsenpiika ja palvelustyttö Louisa Cannon, on viettänyt lapsuutensa Chelsean kaupunginosassa sijaitsevassa Peabody Estatessa. Kyseessä on eräänlainen työläiskortteli, jollaisia George Peabodyn perustama säätiö on rakennuttanut vähäosaisten ihmisten asunnoiksi eri puolille Lontoota 1860-luvulta lähtien.

Chelsean kaupunginosa oli Louisan lapsuusaikoina ja on yhä edelleenkin vaurasta paremman väen aluetta. Ensimmäiset pari kuvaa alla ovat Chelsean varakkaammista kortteleista, ja jäljempänä seuraa kuvia 1870-luvulla rakennetusta Lawrence Streetin Peabody Estatesta, joka olisi hyvin voinut olla fiktiivisen sankarittaremme Louisan lapsuudenkoti.

Peabodyn työläiskortteli mainitaan sarjan kaikissa kirjoissa Louisan muistellessa lapsuuttaan:

Hän oli varttunut joen lähellä Chelseassa työväestölle ja köyhälistölle rakennetussa asuinkorttelissa keskellä taiteilijoiden ja varakkaiden ihmisten kaupunginosaa, jossa hänen vanhempansa olivat työskennelleet nokikolarina ja pyykkimuijana (Louisan ystävät olivat kutsuneet heitä leikillisesti setä Mustaksi ja täti Valkeaksi).

Jessica Fellowes, Mitfordin katoamistapaus, suom. Oona Nyström, Otava 2022.

”Minä teen kyllä töitä koko ajan”, Louisa puolusteli itseään, mutta tuli sitten ajatelleeksi omaa äitiään, joka oli kantanut selkä vääränä pyykkikuormia isoista taloista; lakanoita, joita oli roikkunut aina kuivumassa heidän olohuoneessaan.

Jessica Fellowes, Mitfordin juttu, suom. Oona Nyström, Otava 2021.

Kun kävellään Chelseasta etelään ja joen yli, saavutaan Battersean kaupunginosaan, joka on vanhaa työväenluokan aluetta. Louisa vertaa seutua herraskaiseen Chelseaan:

Latchmere Road sijaitsi vain hieman joesta etelään, ei kovin kaukana Chelseasta, missä Louisa oli varttunut, mutta sillan toisella puolella ilmapiiri oli kiistatta erilainen. Ei välttämättä parempi tai huonompi – vaikkakin Louisa tiesi seudun kurjistuvan sitä mukaa, mitä etelämmäksi meni – mutta selvästi omanlaisensa. Valtavan voimalaitoksen savupiipuista tuprusi mustaa savua, kadut näyttivät leveämmiltä, autoja oli vähemmän ja punatiiliset kerrostalot kohosivat korkeammalle kuin Louisan kotiseudun matalat talorivit. Kun Louisa oli noussut bussista, hän käveli muutaman minuutin ajan eteenpäin seisahtuen kerran ihastelemaan opettajaa, joka paimensi pieniä oppilaitaan puiston kulmaportista sisään.

Jessica Fellowes, Mitfordin katoamistapaus, suom. Oona Nyström, Otava 2022.

Seuraavissa kuvissa ei olla Latchmere Roadilla (jossa Mitfordin katoamistapaus -kirjassa käytiin usein, sillä siellä sijaitsi poliisiasema) vaan kuljeskellaan pitkin Battersean viehättävien perilontoolaisten punatiilisten talorivien reunustamia katuja. Louisan kuvaus osoittautui varsin paikkansapitäväksi: fiiniin Chelseaan verrattuna Battersean kadut ovat leveämmät ja talot hieman korkeampia ja romuluisempia (mutta minusta kylläkin idyllisen hurmaavia). Tämän tyyppisessä talossa olisivat hyvin voineet asua esimerkiksi Guy ja Louisa tai Guyn äitimuori tai jotkut niistä monista ihmisistä, joita Louisa ja Guy kirjasarjan eri osissa käyvät tapaamassa ja haastattelemassa milloin mitäkin mysteeriä selvittäessään.

Kun mikään ei auta – paitsi ystävät

”Sit ku mikään ei auta, ei Popedakaan, beibi tuun sun kämppää silloin siivoomaan”, laulaa Vesala hienolla Pahanilmanlinnut-kappaleellaan (sanoitus Paula Vesala ja Teemu Brunila). Kappale soi paljon radiossa viime keväänä, kun suomensin skotlantilaisen Claire Alexanderin esikoisteosta Meredith, Alone (suomeksi Meredith, yksin, Otava 2022). Pohdin kuunnellessani, että laulun minäkertoja muistuttaa minua Meredith, yksin -teoksen päähenkilön parhaasta ystävästä, Sadiesta. Meredith kuvailee kouluaikojen Sadieta sanoilla ”uljas mimmi, joka on poikia päätä pidempi ja jolla on asennetta vaikka muille jakaa.” Sittemmin, kirjan varsinaiseen tapahtuma-aikaan, Sadie on sydänhoitaja, kahden lapsen yksinhuoltaja ja se hyvänilmanlintu, joka tulee vetämään Meredithin huonona päivänä pois keittiön pöydän alta ja peittelee hänet sohvalle nukkumaan. Kunpa kaikilla olisi tällainen ystävä.

Hyvän ystävän lisäksi Sadie on myös räiskyvä persoona, joka kiroilee paljon. Ehdoton suomentajan lempihahmo! Dialogin kääntäminen on aina hauskaa, mutta silloin, kun hahmojen puhetavassa on jotakin persoonallista ja kääntäessä saa kaivella mielensä ja muistojensa syövereistä niitä tapoja, joilla suomeksi epäsuorasti ilmennetään tietynlaisia asioita, vaikkapa hersyviä luonteenpiirteitä tai töksähtelevyyttä tai äkillistä riemastumista tai kärsimättömyyttä tai epävarmuutta, lausahduksien sommitteleminen osuvaan asuun on erityisen mielekästä. (Seuraavassa lyhyt ja ytimekäs esimerkki Meredithin ja Sadien välisestä keskustelusta kirjan sivulta 138.)

”Minne me ollaan menossa?”

”Mitäs luulet? Jumalauta Kelvingroven taidemuseoon.”

Meredith, yksin on kirja yksinolosta ja ystävyyden tärkeydestä. Se on kirja elämästä, vaikeasta lapsuudesta, eri ihmisten heikkouksista ja vastoinkäymisistä ja tavallaan myös niiden voittamisesta olematta kuitenkaan vahvuutta glorifioiva sankarikertomus. Meillä jokaisella on vaikeutemme, on lupa murtua. Kirja on kertomus rakkauden tärkeydestä, muttei niinkään romanttisesta rakkaudesta vaan lähimmäisenrakkaudesta ja terveestä oman itsensä rakastamisesta. Teos on ollut viime aikoina paljon esillä mm. Instagramissa ja saanut lukijoilta kiittäviä arvioita. Olen tästä vilpittömän mielissäni, sillä pidin itsekin kirjasta paljon. Kaikkiin suomennettaviin teoksiin kiintyy työn aikana, niistä tulee tietyllä tavalla omia, mutta erityisen aseman sydämessä saavat ne kirjat, joihin jossain määrin samaistuu ja joiden sanojen ja sanoman takana pystyy seisomaan. Meredith, yksin on sellainen kirja.

Blogitekstin kuvituksena on valokuva (hieman lättäniksi jääneistä) skonsseista, joita suomentaja inspiroitui käännösprosessin aikana leipomaan. Tällaisiakin sivuvaikutuksia tekstiin paneutumisella voi olla! Olisi palavasti tehnyt mieli kokeilla myös Victoria spongen eli Viktorian kakun leipomista – kirjan lukeneet ymmärtävät varmaan, miksi – mutta siihen jauhopeukaloni (ja ajankäyttöni) eivät vielä aivan venyneet.

Hyytävää islantilaista jännitystä

Posti toi paketin, tekijänkappaleeni Ragnar Jónassonin Saaresta, joka on islantilaisen Hulda-jännitystrilogian keskimmäinen osa. Ensimmäisen osan (Pimeys) on suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen, ja minä suomennan nämä kaksi jälkimmäistä.

Projekti on ollut todella mielenkiintoinen, ennen kaikkea tietysti siksi, että englannin kääntäjänä harvemmin pääsee Islannin maisemiin. Suomensin teoksen siis välikielestä, Victoria Cribbin englanninnoksesta, mikä oli kuulemma kirjailijan toive, sillä siitä on muokattu alkukielistä jollain lailla kansainvälisempi versio. Tämä näkyi käytännössä esimerkiksi siinä, että englanninnoksessa oli pitkiä pätkiä sellaisia Islannin luonnon ja maisemien kuvauksia, jotka islanninkielisestä versiosta puuttuivat kokonaan.

Vaikken islantia osaakaan, minulla oli käytössäni myös alkukielinen versio, jota joissakin epäselvissä kohdissa tutkin ja tulkitsin sanakirjan, Googlen, epämääräisen skandinaaviskantaidon ja jonkinlaisen yleisen kielentajun avulla, ja sain tällä tavalla joitain yksittäisiä matkan varrella hämärtyneitä merkityksiä avattua. Välikielestä kääntäminen tuntuikin konkretisoivan jotenkin tosi selkeällä tavalla sitä, että suomentaessa ei käännetä sanoja vaan ajatuksia. Törmäsin monesti sellaiseen tilanteeseen, että vaikka sanat olivat englannin kieltä, ajatus niiden takana oli selvästi islantilainen, ja siitä oli vaikea saada kiinni, ellei ottanut selvää tietyistä maahan ja kulttuuriin liittyvistä asioista.

Yksi hyvä esimerkki tällaisesta islantilaisesta ajatuskuviosta on kohta, jossa kuvaillaan eräiden henkilöhahmojen kotia. Englanninnoksen mukaan rakennus on jonkinlainen epämääräinen tai erikoinen pienkerrostalon ja rivitalon risteymä. Kun asuntoa kuvaillaan tarkemmin, käy ilmi, että kyse on käytännössä ihan vaan kaksikerroksisesta rivitalosta. Mietin pääni puhki, miksi rakennustyyppiä kuvaillaan erikoiseksi – monikerroksiset rivitalot tai townhouse-tyyppiset talorivithän ovat mitä tavallisin brittiläinen asumismuoto ja todella tuttu englanninkieliselle lukijalle. Mitä erikoista tässä siis on? Kysyin tästä (ja monesta muustakin asiasta) lisätietoja islanninkääntäjä, Islannin-tuntija Tapio Koivukarilta, ja kävi ilmi, että Islannissa hyvin tavanomainen asumismuoto on kaksikerroksinen pienkerrostalo. Kaksikerroksisen rivitalon erikoisuus on siis siinä, että se ei ole islantilaisesta näkökulmasta tuiki tavallinen asumismuoto, vaan vain muistuttaa sellaista, on ikään kuin jonkinlainen hybridimalli.

Toisaalta islantilaisuudessa tuntui olevan jotakin miellyttävällä tavalla tuttua: tuli sellainen olo, että islantilainen mielenlaatu taitaa olla jossain mielessä lähempänä suomalaista kuin englantilainen. Olin juuri ennen tätä teosta, tai oikeastaan osittain limittäin sen kanssa, kääntänyt brittiläisen historiallisen dekkarin, jossa lauseet olivat polveilevia ja kilometrin mittaisia ja jossa oli olennaisen tärkeää, miten ja millaisella tittelillä ketäkin ihmistä missäkin tilanteessa pokkuroidaan. Kyse voi toki olla myös ihan vaan kirjailijan tyylistä ja genrevaihtelusta, mutta Saarta suomentaessa tuntui monessakin kohdassa siltä, että vaikka kieli oli englantia, lauseet ja asiat etenivät huomattavasti mutkattomammalla, suomalaisesta näkövinkkelistä loogisemmalla ajatuksenjuoksulla.

Yksi tällaisista yksityiskohdista, ja mahdollinen välikielestä kääntämisen kompastuskivi, liittyi poliisien titteleihin. Englannissa tavataan käyttää ihmisiä puhuteltaessa tai heistä puhuttaessa tittelejä ja poliisiarvoja, siinä missä Islannissa on tapana sinutella ja käyttää pelkkiä etunimiä. Tämä tuli itse asiassa esiin ennen kaikkea trilogian päätösosassa, joka on nyt työpöydälläni: Eräässä luvussa esiintyy päähenkilön kollega, josta puhutaan englanninnoksessa koko ajan komisariona. Jatkuva komisarion toistelu alkoi tuntua suomennoksessa kankealta, joten vilkaisin, mitä sanaa islanninkielisessä versiossa on käytetty, ja kas – siellä ei näy titteleistä jälkeäkään, vaan luvussa esiintyy ihan vaan Jens. Suomessakin on luontevaa käyttää työtovereista etunimeä, joten vaikka tehtävänäni on tehdä käännös englanninnoksesta, tässä kohdassa katsoin parhaaksi olla imemättä suomennokseen turhaan vieraannuttavia välikielisiä vaikutteita teoksesta, joka kuitenkin pohjimmiltaan on islantilainen.

Koska islantilainen ajatustenjuoksu ei kuitenkaan ole minulle läheisesti kovin tuttu, käännyin monessa epäselvässä kohdassa myös todellisen asiantuntijan puoleen. Lämmin kiitos Tapio Koivukarille, joka valaisi minua monessa Islantiin ja islantilaisuuksiin liittyvässä asiassa sekä suomensi kirjan alkulehden runolainauksen, jota en olisi itse osannut englanninnoksen kautta tulkita yhtä sointuvasti. Vaikka sitä kuinka aina yrittää pärjätä omillaan, olen tullut huomanneeksi, että parhaita hetkiä (työssä ja elämässä) ovat ne, kun saa apuja ja neuvoja silloin, kun niitä tarvitaan, eikä monikaan asia ole hauskempaa kuin se, kun saa kysyä joltain ihmiseltä lisätietoja johonkin sellaiseen asiaan, josta hän tietää paljon.

Niin, ja itse kirjan sisällöstä voisin sanoa sen verran, että enpä muista aikoihin törmänneeni näin hyytävään ja vetävään tarinaan! Kaikki kolme osaa ovat sellaisia, jotka tekisi mieli ahmaista yhdeltä istumalta. Itse asiassa niin minulle kävikin trilogian avausosan kanssa – ajattelin lukea sen ja tutustua siihen kaikessa rauhassa ennen oman suomennostyöni aloittamista, mutta päädyin valvomaan sen kanssa silmät ristissä pikkutunneille, koska en vain voinut laskea sitä käsistäni. Varoituksena haluaisin ehkä kuitenkin mainita, että avausosan loppuratkaisu oli niin yllättävä ja järkyttävä, että menin siitä joksikin aikaa vähän tolaltani. Ei ehkä siis sovi herkimmille (en oikein voi kertoa, millä tavalla herkille, jotten paljasta liikaa), mutta toisaalta ihmiset ovat erilaisia, ja juuri tuota loppuratkaisua on monessa paikassa myös ylistetty ja kuvailtu suorastaan hykerryttäväksi, ja luulen, että epätavanomaisuudessaan se monelle dekkarifanille onkin juuri sitä.

No, jos ykkösosasta selviää, selviää kyllä näistä kahdesta jälkimmäisestäkin. Saari on mielestäni ehkä hiukan muita osia rauhallisempi, vetävä sekin silti, ja kolmososa, Sumu, on kerrassaan hyytävä, piinaavan jännittävä. Ja juuri tällä hetkellä työpöydälläni, eli jatkoa suomennokseen on siis luvassa!

Dekkarit(kin) on suomennettava hyvin

Koneen Säätiön rahoittama, vuosina 2018 ja 2019 kirjastovierailuja järjestänyt Suomentajat lukijoiden luo -projekti jäi pandemian takia kesken. Tekemättä jääneet vierailut päätettiin korvata Kirjastokaistan kanssa kuvatuilla videoilla, joissa suomentajat keskustelevat työstään toisten suomentajien kanssa. Videoita on kaikkiaan kaksitoista, ja ne julkaistaan syksyn mittaan torstaisin yksi video viikossa.

Minä pääsin juttelemaan videolla dekkarien kääntämisestä kokeneiden kollegojeni Sirkka-Liisa Sjöblomin ja Sari Kumpulaisen kanssa. Video löytyy blogitekstin lopusta.

Juteltavaa olisi tietenkin ollut vaikka millä mitalla, ja kuvausten jälkeen mieleen tuli luonnollisesti lisää kaikenlaista, mitä olisin voinut videolla kertoa. Niistä ehkä päällimmäiseksi jäi aihe, jota ehdimme videon lopussa vain nopeasti sivuta: Miksi on tärkeää, että dekkari on suomennettu hyvin?

Kysymys on sinänsä hiukan hölmö ja arvottava – heti tulisi mieleen kysyä vastavuoroisesti, miksi ihmeessä ei olisi tärkeää, että dekkarit on suomennettu hyvin. Taustalla on ehkä ajatus siitä, että dekkarit olisivat kirjoina jotenkin heppoisempia ja vähempiarvoisempia kuin muut. En ihan allekirjoita tätä näkemystä. On tietenkin selvää, että kirjoja on monenlaisia. Joissain kirjoissa olennaista on kirjallisen ilmaisun kunnianhimoisuus, taiteellisuus tai omaleimaisuus, joissain hyvä juoni ja joissain molemmat. Dekkarit ja jännärit ovat usein juonivetoisia, eikä niissä välttämättä harrasteta kielellistä kikkailua, syvällisyyttä tai korkealentoisuutta. Olennaista on se, että tarina vetää ja koukuttaa – että kirjan parissa viihtyy eikä lukeminen ole työn ja tuskan takana. Ehkä nimenomaan tämä viihtyminen ja tuskan puuttuminen saa jotkut katsomaan dekkarikirjallisuutta kieroon, ikään kuin kaikkien arvokkaiden ajanvietteiden pitäisi olla jollain lailla työläitä. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat?

Ihan totta, ei aina tarvitse kärsiä. Elämän ei tarvitse eikä kuulu olla pelkkää työtä, kehittymistä ja puurtamista, vaan joskus on terveellistä ihan vain rentoutua ja viihtyä. Esimerkiksi lukemalla koukuttavaa kirjaa, johon uppoutuessa unohtaa hetkeksi itsensä ja ympäröivän maailman. (Mikä ihana ajatus!) Tällöin on kirjailijalta taitavaa lukijan huomioimista kirjoittaa vetävä, suhteellisen helppolukuinen teos, jonka parissa lukija ei joudu jatkuvasti keskittymään ja pinnistelemään. Tällaisessa teoksessa kielen tehtävänä on kuljettaa tarinaa eteenpäin, ei vetää huomiota itseensä. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että kieli olisi jotenkin heppoista tai löperöä vaan ennemminkin että siinä kiinnitetään huomiota erilaisiin asioihin kuin joissain muissa teksteissä. Kääntäjän ei välttämättä tarvitse miettiä päätään puhki runollisia ilmauksia tai mullistavia, luovia lauserakenteita, mutta hänen on huolehdittava siitä, että teksti kulkee: että se on sujuvaa, että se kuljettaa juonta eteenpäin, että siinä ei ole asioita, jotka töksähtäisivät silmään ja jäisivät häiritsemään lukuelämystä. Selkeän tekstin kirjoittaminen on taitolaji, olipa kirjallisuuden genre mikä tahansa. Kääntäjän on tunnistettava tekstilaji, tekstin tyyli, kirjailijan ääni, ja kirjoitettava suomeksi vastaavanlainen, eheä tekstikokonaisuus, joka täyttää sille asetetut tavoitteet ja funktiot. Toisin sanoen kääntäjän on tehtävä oma työnsä – aivan yhtä huolellisesti kuin kaikkia muitakin tekstejä kääntäessä.

Kaikilla kuvan jännityskirjoilla on sama suomentaja. Arvaa kuka?

Dekkarien suomentaminen hyvin on erityisen tärkeää siksi, että jännityskirjallisuutta luetaan paljon. Monet ihmiset lukevat yksinomaan dekkareita, eivät välttämättä muunlaisia kirjoja ollenkaan. Se ei ole huono asia – kukin lukekoon juuri sellaisia kirjoja, joista eniten pitää. (Tämän luulisi olevan itsestään selvää.) Kurjaa sitä vastoin olisi, jos tällaiset suositut ja laajalevikkiset kirjat olisi kirjoitettu huonosti – jos käännökset olisivat huonoa suomea. Suomentajat ovat korkeasti koulutettuja ammattikirjoittajia, joista useimmat kokevat kunnia-asiakseen tuottaa suomenkielisille lukijoille laadukkaita tekstejä. Laadukkaalla tarkoitan oikeakielistä, vetreää, tilanteeseen sopivaa ja luontevasti soljuvaa tekstiä, joka tukee paitsi lukijoiden suomen kielen taitoa myös suomen kielen asemaa ilmaisuvoimaisena tieteen, taiteen ja viihteen (ja kaikkien muidenkin elämän osa-alueiden!) välittäjänä, eikä esimerkiksi pursuile kirjoitusvirheitä, anglismeja tai vieraan kielen lauserakenteita.

Lukeminen on hyvä harrastus, lukipa sitten dekkareita tai muuta viihdekirjallisuutta tai niin sanottua korkeakirjallisuutta – tai kaikkea sikin sokin! (Tällä kannalla ovat myös tutkimukset, ks. kirjallisuustieteen dosentti, kirjallisuusterapeutti Päivi Kososen kirjoitus Turun Sanomissa 24.8.2021.) Ihmiset ovat erilaisia ja erilaisilla kirjoilla on erilaisia funktioita. Joku haluaa rentoutua pitkän työpäivän jälkeen hauskan ja vetävän kirjan ääressä, joku syventyä paksuihin klassikoihin, joku haluaa nautiskella runoja pieninä annoksina, joku toinen avartaa maailmankatsomustaan historiallisilla tietokirjoilla. Ja tietysti yksi ja samakin ihminen saattaa haluta eri päivinä ja erilaisella mielellä lukea erilaisia kirjoja. Kukaan ei myöskään ryhdy heti lukemaan opittuaan tankkaamaan Dostojevskia, vaan on hyvä lähteä liikkeelle jostain kevyemmästä. Siksi on hyvä, että tarjolla on erilaisia kirjallisuuden lajeja – ja että ne kaikki on kirjoitettu hyvin.

Lisää dekkarien kääntämisen haasteista ja hauskuuksista – esimerkiksi kirjoissa tyypillisesti toistuvista lauseista ja puhekielen käyttämisestä – on videolla! Kaikki sarjassa jo ilmestyneet videot sekä koko syksyn julkaisuaikataulun löydät täältä.