Freelancerin työyhteisö

Freelancerina toimiminen saattaa olla joskus hiukan yksinäistä. Varsinkin, jos tekee töitä kotoa käsin, saattaa välillä huomata kaipaavansa kipeästi työyhteisöä, vertaistukea, juttukumppania. Minut tämä tarve yllätti uran alkuvaiheessa, koska olin aina pitänyt itseäni jonkin sortin erakkoluonteena. Toki olen hiukan sitäkin: Viihdyn yksin, haluan tehdä asiat juuri omalla tavallani ja pidän siitä, ettei minun tarvitse olla joka päivä jatkuvasti katseiden alla ihmisvilinässä ja hälinässä. Stressitasot pysyvät alhaalla, saan olla rauhassa. Mutta kun yksinäisyyttä saa riittävästi, sitä alkaa kummasti kaivata jotain muutakin.

Nykyään ihmisiin on helppo pitää yhteyttä sähköisesti, esimerkiksi Facebookin tai erilaisten postituslistojen kautta. Se auttaa päivittäistä jaksamista ja tuo olon siitä, että on edes jonkinlaisessa yhteydessä ulkomaailmaan, mutta loppujen lopuksi mikään ei korvaa kokonaan ihmisten näkemistä kasvotusten. Ja voihan olla, että aloitteleva kääntäjä ei edes juurikaan tunne kollegoita, varsinkaan, jos on päätynyt suoraan yliopistolta itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi. Mikä silloin eteen?

Yksi hyvä, perinteinen ja toimiva tapa tutustua ihmisiin ja luoda jonkinlaista ammatillista verkostoa on ammattiyhdistystoiminta. Varsinkin kääntäjälle, jonka on pysyttävä jatkuvasti ajan hermoilla ja opittava kaikenlaista uutta ammatissa pärjätäkseen, ammattiliittojen ja -yhdistysten palveluista on muutenkin paljon konkreettista hyötyä.

Kääntäjille on Suomessa tarjolla kolme erilaista liittoa: Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto (SKTL), Käännösalan asiantuntijat KAJ ry. sekä Journalistiliiton alainen Kääntäjien ammattiosasto (KAOS). Erona liitoilla on lähinnä se, että KAJ ja KAOS ovat varsinaisia ammattiliittoja, SKTL puolestaan aatteellinen yhdistys. SKTL kattaa käännös- ja tulkkausalan koko kirjon, Akavan erityisaloihin kuuluva KAJ palvelee parhaiten asiatekstinkääntäjien (ja ensisijaisesti ehkä palkansaajien) tarpeita, kun taas KAOS ajaa kirjallisuuden (freelance-)kääntäjien asiaa. Lisäksi monet freelancereina toimivista av-kääntäjistä kuuluvat Journalistiliittoon, mutten tarkemmin tiedä, mihin osastoon tai yhdistykseen. Itse kuulun SKTL:ään ja vahvan asiatekstinkääntäjätaustani takia KAJ:hin. Viime aikoina myös KAOSin jäsenyys on alkanut kiinnostaa, mutten halua maksaa kolmen liiton jäsenmaksua, joten asia on jäänyt toistaiseksi vielä hautumaan.

Kuva SKTL:n 60-vuotisjuhlanäyttelystä Kulttuurikeskus Caisasta syksyllä 2015.

Yhdistyksiin kuulumisessa on se mukava puoli, että niistä saa irti juuri sen verran kuin haluaa. Ei ole pakko ryhtyä aktiiviseksi ay-jyräksi, vaan voi vain nauttia jäseneduista siinä määrin kuin kokee itse tarpeelliseksi, käyttää esimerkiksi lakineuvontapalveluja tarvittaessa ja osallistua mielenkiintoisiin tapahtumiin, jos sellaisia sattuu tulemaan. Itsekin nautiskelin pitkään jäsenyyksistäni juuri tällä tavalla, lueskelin jäsenlehtiä ja kävin joskus jossain koulutuksissa. Näistä tärkeimpiä on ollut esimerkiksi yrittäjän ammattitutkintoon johtanut koulutus, ei ehkä niinkään tiedollisen annin kannalta vaan ennen kaikkea siksi, että olen edelleen säännöllisesti tekemisissä joidenkin koulutuksessa tapaamieni kääntäjien kanssa.

Parin viime vuoden aikana olen ollut aktiivisemmin mukana myös järjestämässä yhdistyksen toimintaa, tarkemmin ottaen osana SKTL:n kirjallisuuden kääntäjien jaoston toimikuntaa. Ensin toimin jaoston sihteerinä ja tiedottajana ja viime vuoden alusta lähtien jaoston puheenjohtajana. Jos minä joskus olen kaivannut arkeeni vaihtelua, muutakin työhön liittyvää tekemistä kuin kotona työpöydän ääressä nököttämistä ja muitakin ihmisiä kuin kasvottomat kollegat jossain sähköpostiyhteyden päässä, sitä olen totisesti saanut.

Kallion kirjasto maaliskuussa 2016.

Kirjoitin eilen, puheenjohtajan ominaisuudessa, kirjallisuuden kääntäjien jaoston viime vuoden toimintakertomuksen ja tulin siinä samassa laskeskelleeksi, missä kaikessa olen itse vuoden aikana ollut mukana. Ja kyllä vain: Olen ollut mukana järjestämässä lähemmäs kymmentä kokousta, tapaamista, seminaaripäivää tai muuta tilaisuutta (kaikki nämä vieläpä Helsingissä eli noin 200 kilometrin päässä nykyisestä sijainnistani). Lisäksi olen käynyt edustamassa liittoa mm. taiteilijajärjestöjen yhteistyöjärjestö Forum Artisin kevätkokouksessa, eduskuntatalolla kulttuuribudjetin kuulemistilaisuudessa sekä Visbyssä Baltic Writers Councilin vuosikokouksessa. Olen lausunut tervetuliaissanat Kallion kirjastossa järjestetyssä tilaisuudessa, jossa julkistettiin ansioituneille kirjallisuuden kääntäjille vuosittain jaettavien Mikael Agricola- ja J. A. Hollo ‑palkintojen ehdokkaat ja päivystänyt liiton osastolla sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Olen viettänyt kolme päivää suomentajakurssilla keskellä Urjalan synkkää korpea (se ei kylläkään ollut minkään liiton toimintaa, mutta mainittakoon tässä yhteydessä kuitenkin), ja syksyllä kävin pitämässä luennon Helsingin yliopistolla (sekään ei liittynyt millään lailla liiton toimintaan, mutta ilman tuttuja kääntäjiä ja ammatillisia verkostoja kukaan ei olisi tiennyt olemassaolostani eikä suositellut minua luennoitsijaksi). Olen ylläpitänyt verkkosivuja ja Facebook-ryhmää (Hei, käykääs muuten kaikki tykkäämässä Kirjallisuuden kääntäjien FB-sivusta!), kirjoittanut noin ziljoona sähköpostia ja jäsenkirjettä ja torkkunut erinäisissä liiton hallituksen kokouksissa ja jäsenkokouksissa.

Ennen kaikkea olen viettänyt aikaa, tehnyt yhteistyötä, keskustellut, juonut kuohuviiniä, syönyt kokoussämpylöitä, syönyt macaron-leivoksia, juonut (alkoholitontakin) olutta, nauranut ja rupatellut, miettinyt ja pähkäillyt sekä avautunut ammatin arjen valo- ja varjopuolista lukuisien viisaiden ja ystävällisten ihmisten kanssa. Jo joitain vuosia sitten, kun astuin ensimmäistä kertaa keltanokkana (jollainen taidan kyllä olla vielä hiukan edelleenkin) johonkin suomentajien tilaisuuteen, silmiinpistävintä oli minusta se, miten mukavia ja lämpimiä ja samanhenkisiä ihmiset olivat. Kun luentosalillinen ihmisiä repeää nauramaan spontaanisti ja remakasti kielioppiaiheisille vitseille, sitä tietää olevansa omiensa parissa. Sellaisten ihmisten parissa, jotka ymmärtävät. Ja joihin haluaa itsekin kuulua.

Visby, huhtikuu 2016.

Jokaisessa ammatissa, jokaisella ihmisellä, on varmasti joskus päiviä, kun tuntuu siltä, että missään ei ole mitään mieltä, ei mitään järkeä. Päivät vain seuraavat toisiaan samanlaisina, hahmottomina, ja tekemisen merkitys saattaa hukkua. Kun tapaa muita ihmisiä, joilla on samat intressit ja samat ongelmat (ja parhaassa tapauksessa jopa kokemuksen tuomia ratkaisuja kyseisiin ongelmiin), olo saattaa kummasti keventyä. Yhdessä, yhdistysten kautta, voidaan myös tarttua yleisempiin epäkohtiin ja yrittää edistää ammattikunnan yhteistä asiaa.

Ja kun pääsee hetkeksi ulos omasta yksinäisestä kammiostaan, itsestään selvistä rutiineistaan, samanlaisena toistuvasta arjestaan, puhumaan samanhenkisten ihmisten kanssa yhteisistä mielenkiinnon kohteista ja intohimoista, kuten vaikkapa kirjallisuudesta, sitä saattaa jälleen muistaa entistä konkreettisemmin, miksi tätä työtä ylipäänsä tekee, mikä siitä tekee niin hienoa ja erityistä. Kääntäjät ovat kautta linjan kirjava joukko eri erikoisalojen asiantuntijoita, mutta kaikkia yhdistää jonkinlainen rakkaus ja viehtymys kieleen, sitä ympäröivään maailmaan, maailman eri ilmiöihin, yksityiskohtiin. Sellaisia ihmisiä tavatessa ei voi olla inspiroitumatta ja huomaamatta, ties miten monetta kertaa, kuinka mukavaa on kuulua tähän joukkoon ja kuinka kääntäminen vain auttamattomasti on yksi parhaita, mielenkiintoisimpia, haastavimpia ja palkitsevimpia asioita mitä juuri minä voin kuvitella tässä elämässä tekeväni.

Kuva Urjalasta Iirilän vanhalta tanssilavalta elokuussa 2016.

Pentinkulmalla

Vietin viime viikon Urjalassa suomentajakurssilla, joka järjestettiin osana Pentinkulman päivät ‑kirjallisuustapahtumaa. Vuosittain järjestettävään tapahtumaan kuuluu perinteisesti erilaisia kirjoittajakursseja ja ‑leirejä, kirjailijavierailuja, paneelikeskusteluja, Kiimankulman yö ‑kääntäjätapahtuma sekä muuta ohjelmaa.

En ollut aiemmin käynyt Urjalassa (jos kunnan läpi Turku–Tampere-valtatietä pitkin huristamista ei oteta lukuun), joten jo pelkkä ympäristö oli minulle uusi ja jännittävä. Rannikon kasvatille Hämeen sydänmaiden loputtomiin jatkuvat metsät tuntuivat verevän reheviltä, ikiaikaisilta ja upottavilta. Väinö Linna syntyi ja vietti elämänsä 18 ensimmäistä vuotta Urjalassa, ja synnyinseudussa onkin havaittavissa selviä yhdenmukaisuuksia Täällä Pohjantähden alla ‑trilogian maisemiin. Tästä ovat tietysti Pentinkulman päivätkin saaneet alkukimmokkeensa.

Keskellä läpitunkematonta sekametsää ja jylhiä kuusia seisoo myös Hanhisuon kulttuurikoulu, 1920-luvulla rakennettu entinen kansakoulu, jossa suomentajakurssimme pidettiin. Viidentoista kilometrin päässä Urjalan keskustasta sijaitsevan Hanhisuon kulmakunnan mutkaisella raitilla ohikulkijoita ei juuri näkynyt, ja hiljaisuuden rikkoi silloin tällöin vain koulun sivuitse kulkevan junaradan tasoristeyksen kilkatus ja junan jytinä.

Hanhisuon vanha kansakoulu.

En pidä ihmeenä, että juuri tämä seutu on inspiroinut suomalaisen kirjallisuuden kulmakiviä. Pimeässä metsässä seisovan jykevän kansakoulun hämärissä nurkissa ja narisevissa portaissa tuntui sielläkin hetkittäin siltä kuin olisi eksynyt johonkin vanhan ajan mysteeriromaaniin.

Romaanitodellisuutemme oli kuitenkin kaikeksi onneksi hyvin lämminhenkinen. Kääntäjä-kustannustoimittaja Alice Martinin ammattisuomentajille vetämä intensiivinen työrupeama oli oivallinen osoitus siitä, että kääntäjä ei ole ikinä valmis, että käännös ei ole ikinä valmis ja että oikeita vastauksia ei ole. Kymmenpäinen opiskelijajoukkomme väänteli ja käänteli tekstejä kukin omalta kantiltaan, ja yhdelle lauseelle saatiin helposti tusinan verran oikeita ja sopivia käännösvaihtoehtoja. Hyödyllisten tiedonjyvien, hyvien huomioiden ja tuoreiden näkökulmien lisäksi kurssista tarttui mukaan toverillisia hymyjä, uusia ja syventyneitä tuttavuuksia sekä roppakaupalla ammatillisen yhteisöllisyyden tunnetta.

Iirilän vanha tanssilava Nuutajärvellä.

Torstai-iltana suuntasimme joukolla Kiimankulman kääntäjätalolle Laura Jänisniemen jo viidettä kertaa emännöimään Kiimankulman yöhön. Illan pääesiintyjänä oli Vappu Orlov, jolle myönnettiin aiemmin tänä vuonna Mikael Agricola ‑palkinto Mihail Šiškinin Neidonhius ‑romaanin suomennoksesta. Sympaattisen ja valloittavan Orlovin haastattelun jälkeen estradille astui pianotaiteilija Irina Smirnova ja tämän jälkeen joukko suomentajia, jotka lukivat otteita omista tuoreista käännöksistään. Smirnova säesti katkelmien lukua ja tavoitti kulloisenkin tekstin sävyn ällistyttävän tarkasti ja hienoeleisesti flyygelin koskettimilla.

Minäkin nousin lavalle lukemaan otteen hiljattain ilmestyneestä Jääkaksoset-suomennoksestani (S. K. Tremayne, The Ice Twins). Vaikka unohdin mainita oman nimeni, lausuin kirjailijan nimen väärin ja sekosin aluksi vähän muutenkin sanoissani, kokemus oli silti varsin miellyttävä. Sateisen illan tunnelma oli lämmin ja kääntäjätalon pihaan pingotettu teltta täynnä väkeä: suomentajia, paikkakuntalaisia, nuoria kirjoittajaleiriläisiä sekä muualta varta vasten paikan päälle tulleita. Jotkut kertoivat ajoittavansa Urjalaan suuntautuvat lomamatkansa ja sukulointinsa nimenomaan Pentinkulman päivien yhteyteen, eikä se ole mikään ihme. Minäkin osallistuin nyt vasta ensimmäistä kertaa, mutta tiedän jo haluavani tulla myös ensi vuonna.

Kaiken muun hyvän lisäksi pääsimme vielä viikon lopuksi tutustumaan näyttelyyn sata vuotta sitten syntyneestä Eila Pennasesta. (Näyttely on avoinna Urjalan kirkonkylän Pikku-Linnassa vielä 12.8. asti.) Pennanen oli tuottelias kirjailija, esseisti, kriitikko ja suomentaja, jonka merkitys suomalaiselle käännöskirjallisuudelle ja kääntämisen opettamiselle on valtavan suuri.

Piskuisen Urjalan Pentinkulman päivät korkealuokkaisine tapahtumineen ja suurenmoisine ihmisineen ovat kouriintuntuva esimerkki siitä, millaisella tahdolla, tarmolla ja suurella sydämellä tämänkin päivän Suomessa tehdään ja edistetään kirjallisuutta. Ja miksipä ei edistettäisi, sillä, Eila Pennasen sanoin:

”Kun ihminen oppii nauttimaan kirjoista, hän on voittanut jotakin arvokasta. Hänellä on keino löytää sisältöä elämänsä tyhjiin hetkiin, lohdutusta pettymyksien sattuessa, apua elämän ongelmiin. Hän on oppinut ymmärtämään elämää.”

Kuva Pikku-Linnan Eila Pennanen -näyttelystä.