Kakkutauko

Kevätsää on harmaa ja kalsea, lapselle puhkeaa hampaita, on flunssaa ja röhinää, vatsataudin uhka leijuu ilmassa, hyvistä yöunista ei ole hetkeen voinut puhua. Käännöstyö etenee, hiukan tahmeasti, mutta etenee kuitenkin, alkutekstin lauseet ovat englantilaisittain polveilevia, -ing sitä ja -ing tätä, ja niitä pitää vatkata ja ravistaa ja vekslata, jotta niistä saisi suomen kielellä jotenkin tolkullisia. Osaanko minä muka? mietin välillä. Pystynkö minä tähän? Raakakäännös on valmis, mutta sitä tehdessä en ole jaksanut miettiä kaikkia asioita ihan loppuun asti. Mietin niitä sitten myöhemmin, mietin silloin. Se myöhemmin on nyt, ja nyt mietin useamman kerran päivässä, että minkä taakseen jättää, sen todellakin edestään löytää.

No, siis oikeastihan kaikki on hyvin. Lapsen on hyvä saada hampaita suuhunsa, röhä ja köhä kuuluvat elämään, ja kyllä ne käännöksetkin ovat aina ajallaan tupanneet valmistumaan. Soin itselleni tänään Minna Canthin päivän kunniaksi tavallista pidemmän teetauon ja kävelin Turun-työhuoneeltani Pieneen Kirjapuotiin, jossa oli pyöräytetty tarjolle Minna Canthin kakkua. En oikein perusta makeista leivonnaisista enkä ymmärrä, miksi merkkihenkilöiden muistaminen pitäisi typistää tunkkaiseen kakkupalaan, mutta tänään ajatus jollain lailla merkityksellisestä makeasta herkusta ja lämpimästä teekupposesta tuntui elähdyttävältä ja houkuttelevalta.

Totta puhuen en oikein tykännyt kakusta. (Muut Kirjapuodin leivonnaiset ovat kyllä aina olleet tosi herkullisia. Menkää sinne, nautiskelkaa ja ostakaa kirjoja.) Mutta kaikkihan tietävät, ettei Minna Canthkaan mikään kakkumaakari ollut, vaan raudanluja naisasianainen, köyhien puolustaja, toimittaja, yksinhuoltaja, kauppias ja kirjailija. Luen parhaillani lukupiiriä varten Minna Maijalan toimittamaa Canthin novellikokoelmaa Ihmisen kuvia (Gummerus 2019), ja heti ensimmäisen novellin alussa hätkähdin sitä, miten kauniisti Canth kirjoittaa. Todellakin: lukuisten tittelien ja Canthin ajamien tärkeiden asioiden varjoon jää toisinaan se, miten hirvittävän taitava kirjoittaja hän on ollut. Kokoelman novellit ovat aiheeltaan aika kammottavia ja kerronnaltaan julman rehellisiä, jopa irvokkaita, kuten kirjan aloittava Kuoleva lapsi, mutta jotain vastaansanomattoman kaunista on siinä, millä lailla sanat on perätysten aseteltu. Katsokaa nyt. Hiljainen ja kirkas oli talviyö…

Minna Canthille kiitos kauniista sanoista ja kaikesta muusta. Sitä paitsi pieniltäpä tuntuvat 1800-luvun ihmiskohtaloiden rinnalla nykyelämän murheet, kun voi viettää taukoa siististä sisätyöstään tunnelmallisessa Kirjapuodissa teetä ja kakkua särpien. Räntää ja vettä sataa vuorotellen, mutta kevättä se vain tietää, uskokaa pois.

Naanleipää ja novelleja

Lukupiirin kevään kolmannessa tapaamisessa käsiteltiin Anna Gavaldan tuoretta novellikokoelmaa Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2018). Minulla jäi kirjan lukeminen hiukan viime tippaan. Tai no, aloitin lukemisen jo muutama viikko sitten, heti, kun sain kirjan käsiini kirjastosta, mutta kaksi ensimmäistä novellia ahmaistuani totesin, että tämähän menee aivan liian nopeasti. Pelkäsin, etten muista teoksesta mitään, jos luen sen viikkokausia ennen lukupiirin tapaamista, joten lykkäsin lukemisen viime metreille. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kiire tuli. Luin viimeisen novellin parikymmentä minuuttia ennen lukupiirin kokoontumista nepalilaisessa ravintolassa naanleipää ja jumalaista currysoosia natustellessani.

Mitä kirjasta sitten jäi käteen? Päällimmäisenä mieleen nousee Lotta Toivasen suomennos, jota muutkin lukupiiriläiset kehuivat (olen tainnut jauhaa aiemmissa tapaamisissa suomentajan merkityksestä niin paljon, että muutkin kiinnittävät jo asiaan huomiota, jippii!). Lukiessani aloin heti kirjan ensimmäisellä sivulla nauraa ääneen, siis ihan spontaanista ilosta, kun teksti (sen lisäksi että se oli hauska) vain kulki niin älyttömän hyvin. Hieno rytmi, mieletön flow, sanon, kun en parempaakaan sanaa keksi tätä riemua kuvaamaan.

Koska en ole kriitikko eikä tämä ole mikään kirja-arvostelublogi, en edes yritä pykätä minkäänlaista tyhjentävää selontekoa Gavaldan novellikokoelman sisällöstä tai ansioista, päällimmäisenä fiiliksenä totean vain, että esimerkiksi muihin viime aikoina lukemiini naisnovellisteihin (Ulitskaja ja Berlin) verrattuna Gavalda on kepeämpi, positiivisempi, toiveikkaampi. Siitäkin huolimatta, että kaikki novellihenkilöt ovat menettäneet elämässään jotain, tarinat (ja olosuhteet) ovat vähemmän lohduttomia, ja kaiken takana hohkaa jonkinlainen valo, lämpö ja rakkaus.

Lukupiirissä on se hauska puoli, että kun itse tuppaa kiinnittämään teksteissä huomiota tietynlaisiin asioihin, niin kuin esimerkiksi ihan ammattitautina kaikenlaisiin muodollisiin seikkoihin, muut ihmiset poimivat kirjoista esiin ihan erilaisia juttuja. Omat elämänkokemukset vaikuttavat siihen, mistä näkökulmasta tarinoita tarkastelee, mikä niissä koskettaa ja jää mieleen. Minulle jäi tämänkertaisesta lukupiiri-istunnosta päähäni sellainen mielikuva, että Gavaldan novellit olivat kuin kaurahiutaleita. Lukupiirissä niihin lisättiin nestettä ja ne alkoivat turvota, paisua joka suuntaan, rikastua, muuttaa muotoaan. (Juu, olen yhä lasten kanssa kotona, siinä ehkä syy kaurahiutaleiden runolliseen iskostumiseen alitajuntaani.) Samasta massasta saa lukemattomia eri tulkintoja, siksikin on hauska yhdistää tällaiseen sinänsä yksinäiseen harrastukseen yhteisöllinen ulottuvuus. Ajatuksia jakaessa maailma laajenee vielä enemmän kuin silloin, kun lukee ja tulkitsee kirjoja vain yksikseen.

Niin ja Anna Gavalda, hän pääsi päässäni lokeroon ”lue lisää tätä, varsinkin silloin, kun et jaksa mitään liian lannistavaa, raskasta, maailman pahuutta naamaan hierovaa, vaan kaipaat jotain – ehkä hivenen haikeaa – mutta pohjimmiltaan kaunista ja toiveikasta.”

Herttaisen kamalia ihmiskohtaloita

Jotkut ihmiset kuulemma tykkäävät lukea flunssassa kirjoja. Käpertyvät sohvalle vällyihin, juovat teetä, syövät kurkkupastilleja ja nautiskelevat hyvästä kirjallisuudesta. Minä en ole sellainen ihminen, en sitten lainkaan. Kun olen flunssassa, pää on täynnä räkää, ajatus ei kulje, silmiä kirvelee, rivit hyppivät, enkä pysty keskittymään lukemiseen niin sitten ollenkaan. Katselen mieluummin telkkaria. Mitä hömpempää, sitä parempi, jotta ilman aivojakin pysyy mukana.

Siksi minulta meinasi jäädä vallan lukematta kevään lukupiirin ensimmäinen kirja, Ljudmila Ulitskajan novellikokoelma Meidän tsaarimme väkeä (suom. Arja Pikkupeura, Siltala 2018), jota lukupiirissä käsiteltiin tällä viikolla. Kuin ihmeen kaupalla flunssa kuitenkin väistyi juuri ajoissa pari päivää ennen käsittelyä ja sain kuin sainkin kirjan rykäistyä menemään muutamassa päivässä. Vähän tuli kyllä sellainen olo, että näiden novellien parissa olisi voinut viihtyä pidempäänkin, ne olisivat saattaneet kaivata hiukan pidempää sulattelua, mutta olen joka tapauksessa tyytyväinen, että sain kirjan luettua.

Tarvitsen nyt selvästi jonkinlaisia deadlineja ja ohjausta lukemisen suhteen. Tuntuu, että muuten unohdun vain selaamaan kännykällä Facebookia ja iltapäivälehtien sivuja, enkä muka ehdi tarttua kirjoihin. No, kyllähän sitä ehtii kun ryhtyy, yli kolmesataa sivua melko tiukkoja ja rankkoja venäläisiä novelleja alle kolmessa päivässä, onhan siinä jo sitä jotain.

Kirja tietysti oli aika tavalla viihdyttävämpi ja ravitsevampi kuin Facebookin uutissyöte. Ehkä kaikkein päällimmäiseksi mietteeksi jäi kuitenkin se, että kun kirjat yleensä purkavat ennakkoluuloja ja tuovat erilaiset ihmiset ja kulttuurit tavallaan tutummiksi ja läheisemmiksi, nämä kertomukset tuntuivat päinvastoin vain lisäävän stereotyyppisiä ja ei-niin-imartelevia käsityksiäni Venäjästä ja venäläisistä. Silti ne olivat hienoja ja taitavia ja omalla tavallaan herttaisiakin. Tsaarin väki, pienet ihmiset ja kirjavat ihmiskohtalot kaikessa kauheudessaan ja kauneudessaan vilisivät silmien edessä. Ne kauhistuttivat, välillä inhottivatkin, mutta huomionarvoista on myös se, millaisella lämmöllä ja sydämellisyydellä Ulitskaja ihmiskohtaloita käsittelee. Tarinat on kerrottu tavallaan ulkopuolisen tarkkasilmäisellä, pistävälläkin otteella, mutta niistä huokuu kuitenkin syvä lämpö ja yhteenkuuluvuus, se, että kertojakin on kaikesta huolimatta yksi ”tsaarin väestä”.

Luonnollisesti kiinnitin huomiota myös Arja Pikkupeuran suomennokseen. Ihailin sen värikästä, laajaa sanavarastoa ja ilmaisun skaalaa, ennakkoluulotonta ja mutkatonta murteiden ja puhekielisyyksien, jopa karjalan kielen käyttöä repliikeissä (karjalankieliset käännökset ukrainankielisistä repliikeistä on tehnyt Natalia Giloeva). Kaiken kaikkiaan teos on sekä kieleltään että sisällöltään harvinaisen korkealaatuinen, ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Hiukan ihmettelenkin, miten olen nyt lyhyen ajan sisällä törmännyt kahteen näin kovatasoiseen novellikokoelmaan, kun en ole aiemmin novelleita juurikaan osannut lukea. Järjettömän taitavia kirjailijoita ja tarinankertojia! Ja suomentajia. Ihanaa, että kustantajat ovat laskeneet nämä aarteet osaavien tekijöiden huomaan.

 

Kerroin joskus aikaisemmin, että minulla on tapana merkitä kirjoista muistiin erityisen hienoja ajatuksia tai lauseita. Ulitskajan kertomuskokoelmasta kirjoitin muistiin muun muassa nämä:

”Joka paikka säkenöi ja kipunoi juhlavaloa, syntynyt kauneus on sellaista jota näkee vain lapsuudessa tai unessa.” (novelli ”Kolmannessa luokassa”, s. 331)

”Hän jos kuka kuului tulevaisuuden ihmisiin, vaikka se tulevaisuus koittamatta jäikin.” (”Ménage à trois”, s. 196)