Ääriviivat

Olen lukenut viime aikoina monta hyvää kirjaa. Olen kirjoittanut joistain niistä Instagram-julkaisuissani, ja tämän tekstin Rachel Cuskin Ääriviivat-sarjasta julkaisen nyt täällä bloginkin puolella – hiukan laajennettuna. Luin Cuskin Ääriviivat ja Siirtymän (suom. Kaisa Kattelus, S&S) jo aiemmin keväällä. Viimeistä osaa, Kunniaa, vielä hiukan säästelen – kuin hienoa herkkua, jonka haluaa nautiskella sitten, kun hetki on oikea.

Ääriviivat sijoittuu kesäisen kuumaan Kreikkaan, ja tunnelma on jollain lailla utuinen. Tai ei ehkä utuinen, ennemminkin oranssihtavan läpikuultava, kuin tarkastelisi maailmaa sellaisen helteessä kohoavan vesihöyryn läpi, joka hiukan vääristää näköä. Tykkäsin Ääriviivoista ja merkitsin siitä muistiin monta hienoa kohtaa, mutta vielä enemmän pidin Siirtymästä, joka sijoittui päähenkilön kotimaisemiin Lontooseen ja oli vähemmän utuinen, kouriintuntuvammin kiinni arjessa ja oikeassa elämässä (mikä on minusta aina kiinnostavampaa ja merkityksellisempää kuin yksittäiset Ateenan-matkat).

Cuskin trilogiaa on hehkutettu kovasti ja sen sanotaan mm. rakentavan uudenlaista romaanimuotoa. En tiedä, onko Cuskin kerronta tosiaan aivan niin mullistavaa ja omaperäistä kuin annetaan ymmärtää, mutta kiinnostavaa ja hienosyistä ja taidokasta se kyllä on. Kirjat naksauttelevat aivoja uusiin asentoihin ja herättävät kaikenlaisia ajatuksia ja pohdintoja omastakin elämästä. Odotan mielenkiinnolla, mitä kaikkea kolmannessa osassa vielä kehkeytyy ja keriytyy auki.

Näiden kirjojen kohdalla on ihan pakko kehua myös suomentajaa. Monesti ajattelen, että kääntäminen on vähän niin kuin cover-biisien esittämistä: joku muu on kirjoittanut nuotit, mutta jos kappaleen aikoo esittää, pitää osata itsekin laulaa. Ja mitä kunnianhimoisempi laulu on kyseessä, sitä enemmän vaaditaan myös esittäjältä. Nyt, kun kyseessä on teos, jota kuvaillaan mestarilliseksi, hypnoottiseksi, romaanitaidetta uudistavaksi, saattaa lukijalla alkaa puntti tutista: tätä ei kuka tahansa kadulta repäisty Idols-kokelas pystyisi uskottavasti tulkitsemaan. Mutta kun nimiösivulta näkee, kenen käsialaa käännös on, pelot hälvenevät. Kaisa Katteluksen suomennoksia lukiessa on aina lämpöinen ja turvallinen olo. Sitä tietää, että tulee tekstissä eteen mitä tahansa, skaala riittää, ääni ei säry. Olipa lukijalla miten tarkka sävelkorva hyvänsä, hän voi vain rentoutua ja nauttia esityksestä.

Alla vielä pari lempikohtaani. Kuvassa näkyvä pidempi pätkä on Ääriviivojen sivulta 7 ja mielestäni loistava esimerkki suomennoksen ilmaisuvoimaisesta kielestä:

Monien hauraiden ihmisten tavoin poika oli kiihkeän kiinnostunut eläimistä. (Ääriviivat, s. 72)

[A]inoa keino löytää toinen on jäädä seisomaan sovitulle paikalle. Kysymys on vain siitä, kuinka kauan jaksaa seistä. (Ääriviivat, s. 13)

Naanleipää ja novelleja

Lukupiirin kevään kolmannessa tapaamisessa käsiteltiin Anna Gavaldan tuoretta novellikokoelmaa Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2018). Minulla jäi kirjan lukeminen hiukan viime tippaan. Tai no, aloitin lukemisen jo muutama viikko sitten, heti, kun sain kirjan käsiini kirjastosta, mutta kaksi ensimmäistä novellia ahmaistuani totesin, että tämähän menee aivan liian nopeasti. Pelkäsin, etten muista teoksesta mitään, jos luen sen viikkokausia ennen lukupiirin tapaamista, joten lykkäsin lukemisen viime metreille. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kiire tuli. Luin viimeisen novellin parikymmentä minuuttia ennen lukupiirin kokoontumista nepalilaisessa ravintolassa naanleipää ja jumalaista currysoosia natustellessani.

Mitä kirjasta sitten jäi käteen? Päällimmäisenä mieleen nousee Lotta Toivasen suomennos, jota muutkin lukupiiriläiset kehuivat (olen tainnut jauhaa aiemmissa tapaamisissa suomentajan merkityksestä niin paljon, että muutkin kiinnittävät jo asiaan huomiota, jippii!). Lukiessani aloin heti kirjan ensimmäisellä sivulla nauraa ääneen, siis ihan spontaanista ilosta, kun teksti (sen lisäksi että se oli hauska) vain kulki niin älyttömän hyvin. Hieno rytmi, mieletön flow, sanon, kun en parempaakaan sanaa keksi tätä riemua kuvaamaan.

Koska en ole kriitikko eikä tämä ole mikään kirja-arvostelublogi, en edes yritä pykätä minkäänlaista tyhjentävää selontekoa Gavaldan novellikokoelman sisällöstä tai ansioista, päällimmäisenä fiiliksenä totean vain, että esimerkiksi muihin viime aikoina lukemiini naisnovellisteihin (Ulitskaja ja Berlin) verrattuna Gavalda on kepeämpi, positiivisempi, toiveikkaampi. Siitäkin huolimatta, että kaikki novellihenkilöt ovat menettäneet elämässään jotain, tarinat (ja olosuhteet) ovat vähemmän lohduttomia, ja kaiken takana hohkaa jonkinlainen valo, lämpö ja rakkaus.

Lukupiirissä on se hauska puoli, että kun itse tuppaa kiinnittämään teksteissä huomiota tietynlaisiin asioihin, niin kuin esimerkiksi ihan ammattitautina kaikenlaisiin muodollisiin seikkoihin, muut ihmiset poimivat kirjoista esiin ihan erilaisia juttuja. Omat elämänkokemukset vaikuttavat siihen, mistä näkökulmasta tarinoita tarkastelee, mikä niissä koskettaa ja jää mieleen. Minulle jäi tämänkertaisesta lukupiiri-istunnosta päähäni sellainen mielikuva, että Gavaldan novellit olivat kuin kaurahiutaleita. Lukupiirissä niihin lisättiin nestettä ja ne alkoivat turvota, paisua joka suuntaan, rikastua, muuttaa muotoaan. (Juu, olen yhä lasten kanssa kotona, siinä ehkä syy kaurahiutaleiden runolliseen iskostumiseen alitajuntaani.) Samasta massasta saa lukemattomia eri tulkintoja, siksikin on hauska yhdistää tällaiseen sinänsä yksinäiseen harrastukseen yhteisöllinen ulottuvuus. Ajatuksia jakaessa maailma laajenee vielä enemmän kuin silloin, kun lukee ja tulkitsee kirjoja vain yksikseen.

Niin ja Anna Gavalda, hän pääsi päässäni lokeroon ”lue lisää tätä, varsinkin silloin, kun et jaksa mitään liian lannistavaa, raskasta, maailman pahuutta naamaan hierovaa, vaan kaipaat jotain – ehkä hivenen haikeaa – mutta pohjimmiltaan kaunista ja toiveikasta.”

Freelancerin työyhteisö

Freelancerina toimiminen saattaa olla joskus hiukan yksinäistä. Varsinkin, jos tekee töitä kotoa käsin, saattaa välillä huomata kaipaavansa kipeästi työyhteisöä, vertaistukea, juttukumppania. Minut tämä tarve yllätti uran alkuvaiheessa, koska olin aina pitänyt itseäni jonkin sortin erakkoluonteena. Toki olen hiukan sitäkin: Viihdyn yksin, haluan tehdä asiat juuri omalla tavallani ja pidän siitä, ettei minun tarvitse olla joka päivä jatkuvasti katseiden alla ihmisvilinässä ja hälinässä. Stressitasot pysyvät alhaalla, saan olla rauhassa. Mutta kun yksinäisyyttä saa riittävästi, sitä alkaa kummasti kaivata jotain muutakin.

Nykyään ihmisiin on helppo pitää yhteyttä sähköisesti, esimerkiksi Facebookin tai erilaisten postituslistojen kautta. Se auttaa päivittäistä jaksamista ja tuo olon siitä, että on edes jonkinlaisessa yhteydessä ulkomaailmaan, mutta loppujen lopuksi mikään ei korvaa kokonaan ihmisten näkemistä kasvotusten. Ja voihan olla, että aloitteleva kääntäjä ei edes juurikaan tunne kollegoita, varsinkaan, jos on päätynyt suoraan yliopistolta itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi. Mikä silloin eteen?

Yksi hyvä, perinteinen ja toimiva tapa tutustua ihmisiin ja luoda jonkinlaista ammatillista verkostoa on ammattiyhdistystoiminta. Varsinkin kääntäjälle, jonka on pysyttävä jatkuvasti ajan hermoilla ja opittava kaikenlaista uutta ammatissa pärjätäkseen, ammattiliittojen ja -yhdistysten palveluista on muutenkin paljon konkreettista hyötyä.

Kääntäjille on Suomessa tarjolla kolme erilaista liittoa: Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto (SKTL), Käännösalan asiantuntijat KAJ ry. sekä Journalistiliiton alainen Kääntäjien ammattiosasto (KAOS). Erona liitoilla on lähinnä se, että KAJ ja KAOS ovat varsinaisia ammattiliittoja, SKTL puolestaan aatteellinen yhdistys. SKTL kattaa käännös- ja tulkkausalan koko kirjon, Akavan erityisaloihin kuuluva KAJ palvelee parhaiten asiatekstinkääntäjien (ja ensisijaisesti ehkä palkansaajien) tarpeita, kun taas KAOS ajaa kirjallisuuden (freelance-)kääntäjien asiaa. Lisäksi monet freelancereina toimivista av-kääntäjistä kuuluvat Journalistiliittoon, mutten tarkemmin tiedä, mihin osastoon tai yhdistykseen. Itse kuulun SKTL:ään ja vahvan asiatekstinkääntäjätaustani takia KAJ:hin. Viime aikoina myös KAOSin jäsenyys on alkanut kiinnostaa, mutten halua maksaa kolmen liiton jäsenmaksua, joten asia on jäänyt toistaiseksi vielä hautumaan.

Kuva SKTL:n 60-vuotisjuhlanäyttelystä Kulttuurikeskus Caisasta syksyllä 2015.

Yhdistyksiin kuulumisessa on se mukava puoli, että niistä saa irti juuri sen verran kuin haluaa. Ei ole pakko ryhtyä aktiiviseksi ay-jyräksi, vaan voi vain nauttia jäseneduista siinä määrin kuin kokee itse tarpeelliseksi, käyttää esimerkiksi lakineuvontapalveluja tarvittaessa ja osallistua mielenkiintoisiin tapahtumiin, jos sellaisia sattuu tulemaan. Itsekin nautiskelin pitkään jäsenyyksistäni juuri tällä tavalla, lueskelin jäsenlehtiä ja kävin joskus jossain koulutuksissa. Näistä tärkeimpiä on ollut esimerkiksi yrittäjän ammattitutkintoon johtanut koulutus, ei ehkä niinkään tiedollisen annin kannalta vaan ennen kaikkea siksi, että olen edelleen säännöllisesti tekemisissä joidenkin koulutuksessa tapaamieni kääntäjien kanssa.

Parin viime vuoden aikana olen ollut aktiivisemmin mukana myös järjestämässä yhdistyksen toimintaa, tarkemmin ottaen osana SKTL:n kirjallisuuden kääntäjien jaoston toimikuntaa. Ensin toimin jaoston sihteerinä ja tiedottajana ja viime vuoden alusta lähtien jaoston puheenjohtajana. Jos minä joskus olen kaivannut arkeeni vaihtelua, muutakin työhön liittyvää tekemistä kuin kotona työpöydän ääressä nököttämistä ja muitakin ihmisiä kuin kasvottomat kollegat jossain sähköpostiyhteyden päässä, sitä olen totisesti saanut.

Kallion kirjasto maaliskuussa 2016.

Kirjoitin eilen, puheenjohtajan ominaisuudessa, kirjallisuuden kääntäjien jaoston viime vuoden toimintakertomuksen ja tulin siinä samassa laskeskelleeksi, missä kaikessa olen itse vuoden aikana ollut mukana. Ja kyllä vain: Olen ollut mukana järjestämässä lähemmäs kymmentä kokousta, tapaamista, seminaaripäivää tai muuta tilaisuutta (kaikki nämä vieläpä Helsingissä eli noin 200 kilometrin päässä nykyisestä sijainnistani). Lisäksi olen käynyt edustamassa liittoa mm. taiteilijajärjestöjen yhteistyöjärjestö Forum Artisin kevätkokouksessa, eduskuntatalolla kulttuuribudjetin kuulemistilaisuudessa sekä Visbyssä Baltic Writers Councilin vuosikokouksessa. Olen lausunut tervetuliaissanat Kallion kirjastossa järjestetyssä tilaisuudessa, jossa julkistettiin ansioituneille kirjallisuuden kääntäjille vuosittain jaettavien Mikael Agricola- ja J. A. Hollo ‑palkintojen ehdokkaat ja päivystänyt liiton osastolla sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Olen viettänyt kolme päivää suomentajakurssilla keskellä Urjalan synkkää korpea (se ei kylläkään ollut minkään liiton toimintaa, mutta mainittakoon tässä yhteydessä kuitenkin), ja syksyllä kävin pitämässä luennon Helsingin yliopistolla (sekään ei liittynyt millään lailla liiton toimintaan, mutta ilman tuttuja kääntäjiä ja ammatillisia verkostoja kukaan ei olisi tiennyt olemassaolostani eikä suositellut minua luennoitsijaksi). Olen ylläpitänyt verkkosivuja ja Facebook-ryhmää (Hei, käykääs muuten kaikki tykkäämässä Kirjallisuuden kääntäjien FB-sivusta!), kirjoittanut noin ziljoona sähköpostia ja jäsenkirjettä ja torkkunut erinäisissä liiton hallituksen kokouksissa ja jäsenkokouksissa.

Ennen kaikkea olen viettänyt aikaa, tehnyt yhteistyötä, keskustellut, juonut kuohuviiniä, syönyt kokoussämpylöitä, syönyt macaron-leivoksia, juonut (alkoholitontakin) olutta, nauranut ja rupatellut, miettinyt ja pähkäillyt sekä avautunut ammatin arjen valo- ja varjopuolista lukuisien viisaiden ja ystävällisten ihmisten kanssa. Jo joitain vuosia sitten, kun astuin ensimmäistä kertaa keltanokkana (jollainen taidan kyllä olla vielä hiukan edelleenkin) johonkin suomentajien tilaisuuteen, silmiinpistävintä oli minusta se, miten mukavia ja lämpimiä ja samanhenkisiä ihmiset olivat. Kun luentosalillinen ihmisiä repeää nauramaan spontaanisti ja remakasti kielioppiaiheisille vitseille, sitä tietää olevansa omiensa parissa. Sellaisten ihmisten parissa, jotka ymmärtävät. Ja joihin haluaa itsekin kuulua.

Visby, huhtikuu 2016.

Jokaisessa ammatissa, jokaisella ihmisellä, on varmasti joskus päiviä, kun tuntuu siltä, että missään ei ole mitään mieltä, ei mitään järkeä. Päivät vain seuraavat toisiaan samanlaisina, hahmottomina, ja tekemisen merkitys saattaa hukkua. Kun tapaa muita ihmisiä, joilla on samat intressit ja samat ongelmat (ja parhaassa tapauksessa jopa kokemuksen tuomia ratkaisuja kyseisiin ongelmiin), olo saattaa kummasti keventyä. Yhdessä, yhdistysten kautta, voidaan myös tarttua yleisempiin epäkohtiin ja yrittää edistää ammattikunnan yhteistä asiaa.

Ja kun pääsee hetkeksi ulos omasta yksinäisestä kammiostaan, itsestään selvistä rutiineistaan, samanlaisena toistuvasta arjestaan, puhumaan samanhenkisten ihmisten kanssa yhteisistä mielenkiinnon kohteista ja intohimoista, kuten vaikkapa kirjallisuudesta, sitä saattaa jälleen muistaa entistä konkreettisemmin, miksi tätä työtä ylipäänsä tekee, mikä siitä tekee niin hienoa ja erityistä. Kääntäjät ovat kautta linjan kirjava joukko eri erikoisalojen asiantuntijoita, mutta kaikkia yhdistää jonkinlainen rakkaus ja viehtymys kieleen, sitä ympäröivään maailmaan, maailman eri ilmiöihin, yksityiskohtiin. Sellaisia ihmisiä tavatessa ei voi olla inspiroitumatta ja huomaamatta, ties miten monetta kertaa, kuinka mukavaa on kuulua tähän joukkoon ja kuinka kääntäminen vain auttamattomasti on yksi parhaita, mielenkiintoisimpia, haastavimpia ja palkitsevimpia asioita mitä juuri minä voin kuvitella tässä elämässä tekeväni.

Kuva Urjalasta Iirilän vanhalta tanssilavalta elokuussa 2016.