Kääntäjät äänessä

Anna Tulusto, Terhi Kuusisto ja Tiina Ohinmaa Kääntäjän äänessä.

Kävin viime viikolla Helsingissä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton ja Otavan kirjakaupan järjestämässä Kääntäjän ääni -tilaisuudessa. Illan teemana oli ”Mitä Yhdysvalloissa tapahtuu?” ja keskustelemassa olivat suomentajat Terhi Kuusisto ja Tiina Ohinmaa, joita haastatteli Ylen aamu-tv:stäkin tuttu kirjallisuustoimittaja Anna Tulusto. Käsiteltävänä oli kaksi erilaista kirjaa, Jennifer Clementin kaunokirjallinen, mutta kantaaottava romaani Rakkaudesta aseisiin (Like 2018, suom. Terhi Kuusisto) sekä Luke Hardingin tietokirja Salajuoni – Kuinka Venäjä auttoi Trumpin Valkoiseen taloon (Into 2018, suom. Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa).

Saanko tunnustaa, että joskus kirjallisuuskeskustelut tuppaavat olemaan minusta hiukan puisevia ja puuduttavia, ainakin, ellei ole saanut aikaiseksi yhtikäs yhtään tutustua niihin kirjoihin, joista keskustellaan? No, nytpä tunnustin, mutta kuitenkin hyvällä tarkoituksella, sillä tämä Kääntäjän ääni -ilta oli loistokas esimerkki siitä, että näin ei  aina ole eikä missään nimessä tarvitsekaan olla.

Ilta oli kovin miellyttävä. Minuun teki vaikutuksen etenkin se, miten lämpimästi ja varmalla otteella Anna Tulusto keskustelua luotsasi. Sitä oli sitten mukavaa kuunnella, kuin olisi kietoutunut pehmoiseen ja turvalliseen torkkuvilttiin, nojannut rennosti taakse ja heittänyt kaikki huolet mielestään. Varmuus, asiantuntemus ja into omasta työstä kuulsi myös kääntäjien esiintymisestä. Kirjoja käsiteltiin tasapainoisesti ja kiinnostavasti, siten, että keskustelua pystyi seuraamaan ja sitä oli hauska seurata, vaikkei olisi teoksista aiemmin kuullutkaan. Suomentajat lukivat sopivassa välissä lyhyitä, hyvin valittuja ja teoksia hyvin kuvaavia katkelmia suomennoksistaan ja valottivat teosten taustoja, sisältöä ja käännösprosessia. Jutustelu polveili myös yleisesti suomentamiseen ja sen mahdottomuuteen (ja mahdollisuuksiin), suomalaisten ja eurooppalaisten kielitaitoon, Trumpin twiitteihin ja jos jonkinlaisiin asioihin, sulavasti ja pakottamatta.

Kuusisto kertoi kääntäneensä kaikki Clementiltä tähän asti suomennetut kolme teosta. Suomennospätkästä ilmi tullut kaunis, osin runollinenkin tapa käsitellä kipeitä aiheita ja yhteiskunnallisia ongelmia herätti suuren kiinnostuksen kirjailijaan, johon en ole totta puhuen tätä ennen tutustunut lainkaan. Trump-kirja puolestaan oli aiheeltaan raflaavampi ja ajankohtaisempi ja kirvoitti yleisöstä innostuneita reaktioita ja hörähdyksiä.

Kaiken kaikkiaan tilaisuus oli välitön ja konsepti erinomaisen toimiva. Viihdyin! Ja uskon, että tällaisessa raikkaan leppoisassa tilaisuudessa viihtyisi moni muukin – moni sellainenkin, joka kuvittelee, että kirjallisuuskeskustelut ovat puisevia tai ikävystyttäviä. Ilokseni voin kertoa, että tällaisia kuvitelmia voi käydä karistamassa kevään mittaan vielä kahdessa Kääntäjän ääni -illassa: 21. maaliskuuta ja 18. huhtikuuta. (Tämä ei ole maksettu mainos vaan vilpittömän hyväntahtoinen vinkki kaikille pääkaupungin suunnalla liikuskeleville.) Tulevien iltojen esiintyjiä ja ohjelmaa ei ole vielä julkistettu, mutta niitä voi lähitulevaisuudessa käydä kuikuilemassa esimerkiksi SKTL:n tapahtumakalenterista tai Facebookin ihmeellisestä maailmasta.

Niin, ja ellei satu asumaan Helsingissä, paikalle pääsee toki kauempaakin. Junantuoma voi saada matkalla eteenpäin vaikkapa liian pitkään kesken olleita villasukkia tai lukea arjen kiireessä unhoon jääneitä kirjoja.

Helsinki Lit kotisohvalta

Viime viikonloppuna vietettiin järjestyksessään toista kansainvälistä Helsinki Lit ‑kirjallisuusfestivaalia. En päässyt paikalle, koska siihen olisin tällä kertaa tarvinnut vähintäänkin teleport-laitteen, eikä sellaista taida olla edelleenkään keksitty (tai ainakaan minun hallussani täällä Mynämäellä), mutta katsoin muutaman ohjelmanumeron Yle Areenasta ja seurasin lauantai-iltapäivän suoraa lähetystä Yle Teemalta.

Viime vuonna harmittelin blogissani kääntäjien näkymättömyyttä festivaaleilla, mutta tänä vuonna moitteelle ei ollut sijaa ainakaan Jarl Hellemann ‑käännöskirjapalkinnon jakotilaisuudessa. Ehdolla olleiden suomentajien nimet muistettiin mainita, ja José Saramagon Lissabonin piirityksen kirjuri ‑suomennoksesta palkittu Antero Tiittula sai ansaitusti kukkia ja kunniaa. Lisäksi minulle selvisi asia, joka on askarruttanut mieltäni Jarl Hellemann ‑palkinnon perustamisesta lähtien: kumpi on varsinaisesti ehdolla – kumpi palkitaan, kirja vai kääntäjä. Ehdokasasettelussa kun luetellaan nimenomaan kirjat (suomentajineen, toki), mutta palkinto ojennetaan kääntäjälle. Nyt, kun pääsin (sosiaalisessa mediassa) kurkistamaan Anteron kunniakirjaa, asia lopultakin valkeni minulle: ”Vuoden paras käännöskirja on José Saramagon Lissabonin piirityksen kirjuri. Jarl Hellemann ‑palkinto myönnetään teoksen suomentajalle Antero Tiittulalle.” Kirjat siis mittelevät vuoden parhaan käännöskirjan tittelistä, kääntäjät itse palkinnosta, mikä onkin vallan loogista ja järkeenkäyvää.

Helen Macdonaldin haastattelu suorana lähetyksenä Yle Teemalta

Katselin palkinnonjaon vasta seuraavana päivänä kotisohvalta vilpittömän iloisena ja kiitollisena paitsi itse tapahtumasta myös siitä, että tapahtuma oli ja on kokonaisuudessaan katsottavissa Yleltä. Lauantain suoria lähetyksiä katsellessa tuntui hiukan absurdilta, ja suoranaiselta luksukselta, että pääkaupungissa käytyihin keskusteluihin pääsi edes jollain tavalla mukaan, kärpäseksi katossa, parinsadan kilometrin päästä, reaaliajassa. Lisäksi tv-katsojille tarjoiltiin Aleksis Salusjärven vetämiä oivallisia väliaikakeskusteluita, joista paikan päällä olisi jäänyt paitsi. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että elämys ei silti aivan vetänyt vertoja paikan päällä olemiselle. Tunnelmaan päästäkseen televisiota olisi ehkä pitänyt katsoa pimeässä ja suljetussa tilassa, ehdottomasti ainakin yksin, mahdollisesti vielä punaviinilasi toisessa kädessä – ei missään tapauksessa päivänvalossa kylpevässä, joka suuntaan avoimessa olohuoneessa, jossa nelivuotias tanssii ja rallattelee, mies imuroi ja kissa mouruaa.

Vika ei tietenkään ollut missään muussa kuin omassa ajanpuutteessani ja ontuvissa järjestelyissäni, mutta ymmärrettävästi minun oli hivenen vaikea keskittyä, hivenen vaikea päästä edes ajatuksen tasolla mukaan suoriin keskusteluihin. Sillä Helsinki Litin ydin on keskittymisessä ja läsnäolossa. Toisin kuin esimerkiksi kirjamessuilla, joissa virikkeitä, ohjelmaa, touhua ja tohinaa on joka lähtöön joka ilmansuunnassa ja joissa sekä esiintyjillä että katsojilla nakuttaa jatkuvasti takaraivossa ajatus siitä, mitä jossain muualla tapahtuu samanaikaisesti ja missä seuraavaksi pitäisi olla (ah, jälleen olisi tarvetta sille teleport-laitteelle!), Helsinki Litin voima on täydellisessä pysähtyneisyydessä ja rauhassa. Siinä, että teatterisalin pehmeässä hämärässä ainoa aistittava asia on lavalla kulloinkin käynnissä oleva keskustelu. Mihinkään ei ole kiire sen paremmin esiintyjällä kuin katsojalla. Tunnelma on välitön ja luonnollinen ja imaisee mukaansa; on kuin katsoja olisi jollain taianomaisella tavalla mukana ja läsnä kirjailijoiden käymässä keskustelussa. Niin kuin hän tietysti onkin, fyysisesti samassa tilassa, henkisesti samassa ajatusten virrassa. Ympäristö ja muu maailma unohtuu, on kuin uppoutuisi hyvään kirjaan.