Jänniä aikoja

Vietin viime kevään hyvin pitkälti eristyksissä kotona, kuten melko moni muukin maapallon asukkaista. Työpäiväni vietin kuitenkin, paitsi työhuoneessani mynämäkeläisen omakotitalon alakerrassa, myös Hongkongissa 22-vuotiaan irlantilaisen Avan pään sisällä. Suomensin niin ikään parikymppisen ja irlantilaisen kirjailijan, Naoise Dolanin, esikoisteoksen Exciting Times, joka ilmestyi juuri Otavalta suomeksi nimellä Jänniä aikoja.

Kun luin alkuteoksen ensimmäisen kerran, siitä tuli vahvasti mieleen elokuva Lost in Translation. (Sama mielikuva on näköjään tullut myös kustantajan virallisen esittelytekstin kirjoittajalle.) Kirjassa ollaan aasialaisessa suurkaupungissa, siinä kuvataan hiukan tavallisesta poikkeavaa ihmissuhdetta, eikä siinä varsinaisesti tapahdu kovin paljon mitään. Tätä ei nyt varmaan saisi tunnustaa, mutta juuri juonenkäänteiden vähäisyyden takia en ole koskaan oikein tajunnut, mikä Lost in Translation -elokuvassa on niin hienoa. Jänniä aikoja minulle kuitenkin kaikeksi onneksi avautui.

Kirjan päähenkilö, Ava, on äärimmäisen itsetietoinen ja vähän nokkava sillä tavalla kuin nuoret ihmiset usein tuppaavat olemaan, ja toisaalta myös hirvittävän epävarma itsestään, sillä tavalla kuin nuoret ihmiset usein tuppaavat olemaan. Hän havainnoi ja analysoi ympäristöään ja itseään viiltävän terävästi ja tarkkanäköisesti. Huomiot ovat paikoin hillittömän hauskoja, paikoin sellaisia, että niistä tulee pieni (tai vähän isompikin) pala kurkkuun. Ja vaikka kirjassa ei näennäisesti tapahdu paljon (tämä on tosiaan se kirja, josta olen etukäteen intoillut kirjana, jossa ei murhata ketään – paitsi ajatuksissa), mitä syvemmälle teokseen pääsee, sitä selkeämmin siitä nousevat esille pienten asioiden, vivahteiden ja äänensävyjen merkitykset. Jos ei oikein uskalla sanoa, mitä tuntee ja ajattelee, tai tunnustaa sitä edes itselleen, voi elokuvateatterin hämärässä ääneti lausuttu rakkaudentunnustus, jota kukaan ei edes näe eikä kuule, yhtäkkiä ollakin maailman isoin asia. Tai vähintäänkin sellainen, joka saa herkän suomentajaparan liikuttumaan ikihyviksi.

Voi olla, että suomentajaparan pitäisi katsoa myös se Lost in Translation uudelleen – edellisestä katsomiskerrasta taitaa olla ainakin kymmenen vuotta, ja voi olla, että nyt vihdoin ymmärtäisin, mistä siinä on kyse.

Liikuttavien kohtien lisäksi kirjassa oli monenlaisia mielenkiintoisia käännösongelmia. Avan syvämietteisten ajatuskulkujen kanssa oli aluksi hetkittäin vaikea päästä samalle aaltopituudelle, ja yksi kirjan tunnuspiirteistä on myös se, että englanninopettajana työskentelevä Ava analysoi aika ajoin englannin kieltä – ja sitä kautta paitsi omia ajatuksiaan, myös esimerkiksi irlantilaisten suhdetta entiseen emämaahansa. Englannin kielen analysoiminen suomeksi, kielellä leikitteleminen ja esimerkiksi sen ratkaiseminen, miten irlantilaista aksenttia voi ilmentää suomeksi, tarjosivatkin kääntäessä melkoisia pähkinöitä purtavaksi. Sattuneesta syystä irlantilaiset muuten nyt sitten puhuvat kirjassa hiukan sellaista lounaismurteisiin kallellaan olevaa suomea – ja sehän voi tavallaan olla ihan loogista, onhan Irlantikin Britanniasta katsottuna lännen suunnassa. 😉

Eräs yksityiskohta, joka minua alkuun askarrutti, oli Avan tapa käyttää omasta äidistään irlantilaisittain sanaa Mam standardienglannin sanan mom sijaan. Koska kyseessä on tavallaan vain aksenttiero, ei niinkään kokonaan eri sana, en voinut lähteä suomeksikaan muuttamaan äiti-sanaa esimerkiksi äiteksi tai äireksi, se olisi ollut räikeää ja kamalaa liioittelua. Jonkinlaisen merkin murteellisuudesta halusin sanaan kuitenkin saada, ja lopulta päädyin siihen, että omasta äidistä puhuessaan Ava taivuttaa sanaa d:n sijaan t:llä (kuten minäkin kotimurteessani tekisin): ei äidin vaan äitin. Tämä tuo sanaan hitusen standardista poikkeamista ja kotoisuutta, muttei kuitenkaan varsinaisesti muuta itse sanaa miksikään. (Lisäksi se saattaa tietysti ensi silmäyksellä saada jonkun kieliopista tarkan lukijan tuskailemaan, eikö suomentaja tosiaan osaa kirjoittaa suomea, mutta se tämän lukijan (ja minun) täytyy nyt sitten vain kestää.) Muiden ihmisten äideistä puhuttaessa tällaiseen kotoisuuteen ei ole tarvetta, joten heidät taivutetaan d:llä, sikäli mikäli heitä tekstissä esiintyy.

Kaikkein hankalimmaksi aivopähkinäksi osoittautui kuitenkin Dolanin hiottu, harkittu, kuivan humoristinen kirjoitustyyli. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta lyhyet ja yksinkertaiset lauseet ovat usein kaikkein vaikeimpia kääntää – varsinkin, jos niihin pitäisi upottaa jos jonkinlaisia sivumerkityksiä ja tietynlainen, tässä tapauksessa usein sarkastinen, sävy. Kun eri kielissä asioita ilmaistaan eri sanoin ja erilaisin lauserakentein, saa todella väännellä, käännellä ja veivata, että löytää pieneen tilaan sopivan ja sitten vielä juuri sen osuvimman, nasevimman ja iskevimmän tavan esittää asian. Ja kun alkutekstin jokainen lause on hiottu ja harkittu, pitää tietenkin myös jokaisen suomennoksen lauseen olla.

Hyvä esimerkki Dolanin lakonisesta lauseesta on vastaus, jonka hän antoi eräässä haastattelussa, kun häneltä kysyttiin, mitä hän aikoo tehdä seuraavaksi. More books, followed by death, totesi nuori kirjailija ytimekkäästi. Mitäpä tuohon enää lisäämään.

Yksi kommentti artikkeliin ”Jänniä aikoja

  1. Paluuviite: Naoise Dolan: Jänniä aikoja | Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s