Morton tutki viinilistaa. ”En ymmärrä näistä hevon helvettiäkään”, hän murahti. ”Toisin kuin teitin Bruce, joka tietää mitä eroa on milläkin rypäleillä.”
Suomennokseni Milly Johnsonin Kaiken keskellä elämä -romaanista (Bazar) ilmestyy tänään! Pastellivärinen kansi saattaa antaa kirjasta hiukan pettävänkin pehmoisen kuvan, sillä aiheet ovat osittain melko rankkoja. Johnsonin teksti puolestaan on mehevää ja sydämellistä: yli kahdenkymmenen kirjan kokemuksella tämä feelgoodin kuningatar tietää, miten tarinaa viedään ja mistä naruista kannattaa vetää.
Kirjan päähenkilö, Shay, tuntee elävänsä kuin liiskana kerrosleivän välissä: häntä painavat arjen aherruksen lisäksi sekä aikuistuviin lapsiin että haurastuviin vanhempiin liittyvät velvollisuudet. Yksi kerrallaan Shayn elämän peruspilarit alkavat romahtaa, ja hän saapuu umpikujaan – vaiko sittenkin risteykseen, josta on itse valittava tie eteenpäin.
Kirjan perusasetelma lienee monelle keski-ikäiselle naiselle kivuliaankin tuttu, ja tarinan edetessä vastaan tulee mitä mehukkaampia avautumisia (ks. kuva alla) ja vapautumisia. Tuttuuden ja muhevan elämänmakuisuuden lisäksi mukaan mahtuu muutamia hykerryttävän absurdeja käänteitä – tilanteella revitellään pienissä kohdissa mielestäni juuri tällaiseen viihdyttävään fiktioon sopivalla tavalla, lyömättä sitä kuitenkaan läskiksi.
Lempihahmoni kirjassa ovat sympaattiset muurarit, isä ja poika, Morton ja Mort, isot ja kolhot kaverit, jotka eivät välttämättä tiedä, mistä rypäleestä saa parhaan viinin, mutta joilla on sydän puhdasta kultaa. Suomentaessa yksi hauskimmista asioista oli Mortonin karkean, kirosanoilla kuorrutetun puheenparren kirjoittaminen, ja eräs kirjan vapauttavimmista kohtauksista on poistuminen läpeensä epäonnistuneista juhlista muurarin pakettiauton takatilassa sementtisäkkien päällä istuen. Muurarin lapsena (ja lapsenlapsena) en voi kuin arvostaa tällaista roolitusta ja tällaista juonenkäännettä.
Johnson itse kirjoittaa kirjastaan vapaasti suomennettuna näin: ”Kirjoitan vain kirjoja, joista tulee sellainen olo, että maailmassa on vielä mahtavia ihmisiä ja kunnollisuutta, että elämässä on paljon ilon aihetta ja että jokaisella pilvellä on hyvin kirkas ja säihkyvä hopeareunus. Kirjoistani päällimmäiseksi tunteeksi jää toivo.”
Suosittelen Johnsonin teosta niille, jotka kaipaavat harmaan arjen virkistykseksi jotain kirpakkaa mutta toiveikasta, sekä erityisen lämpimästi myös niille, jotka kuvittelevat, että romanttinen hyvän mielen kirjallisuus on heille liian höttöistä.
Kääntäjän kammiosta 