Miksi kääntäjä pitäisi muistaa?

Kääntäjänä törmää aina silloin tällöin sellaiseen tilanteeseen, että käännöskirjan kieltä on kehuttu jossakin tai käännöstä on jopa siteerattu jossakin, mutta tekstin kirjoittajan – siis kääntäjän – nimeä ei näy missään. Unohtaminen on tietenkin inhimillistä, mutta jotta sitä sattuisi harvemmin, kääntäjäjärjestöt KAOS ja SKTL ovat nyt käynnistäneet hienon Muista kääntäjä! -kampanjan muistuttaakseen kaikkia kirjallisuudesta kirjoittavia tahoja siitä, miksi kääntäjän nimi on tarpeen mainita teoksen yhteydessä.

Niin, miksi se tosiaan on tarpeen? Eikös kirjailija kuitenkin ole sen kirjansa kirjoittanut?

On, mutta vain omalla kielellään. Kääntäjä kirjoittaa kirjan uudelleen.

Moni kuvittelee, että kääntäminen on jollain lailla mekaanista toimintaa, helppoa kopiointia johon pystyy kuka tahansa. Sitä se ei kuitenkaan missään tapauksessa ole. Kielet ovat erilaisia. Samat asiat sanotaan eri kielillä eri sanoin, lauseet rakennetaan aivan eri tavoin. Kääntäjän pitää kirjoittaa teos kirjain ja ajatus kerrallaan uudelleen sillä tavalla kuin se omalla kielellä parhaiten toimii. Suomentajan on tiedettävä, miten kirjoja kirjoitetaan suomeksi, ja kaiken huipuksi vieläpä osattava kirjoittaa kuin kirjailija.

Tai oikeammin: Suomentajan on osattava kirjoittaa kuin monta kirjailijaa. Jokaisen kirjan kohdalla on omaksuttava erilainen tapa kirjoittaa. Tässä mielessä kääntäjän työ on jopa haastavampaa kuin kirjailijan: kirjailija voi kirjoittaa sellaisista asioista, joista hän tietää paljon ja jotka ovat hänelle tuttuja, sellaisella kirjoitustyylillä, joka tulee häneltä luonnostaan. Kääntäjä sen sijaan joutuu jokaisen kirjan kohdalla muuntumaan kuin kameleontti, etsimään ja keksimään ja luomaan sen tavan, jolla juuri tämän kirjailijan juuri tällainen tyyli saadaan soimaan toisella kielellä. Jos kääntää paljon erilaisia kirjoja ja genrejä, repertuaatin on oltava huomattavan laaja.

Lisäksi huomionarvoista on tietysti se, että myös jokaisella kääntäjällä on omanlaisensa kielikorva ja kirjoitustyyli (kuten meillä kaikilla). Vaikka kääntäjä kunnioittaa kirjailijan tyyliä ja pyrkii jäljittelemään sitä, jokainen kääntäjä tekee tämän omalla tavallaan. Käännös on hänen kirjoittamansa, ei kenenkään muun.

Muista kääntäjä! -kampanjan materiaaleissa sanotaan näin:

Kirjailija on luonut alkuteoksen omalla kielellään, mutta suomennoksen sanavalinnat ja lauserakenteet ovat suomentajan käsialaa. Suomentajan pitää olla vahva tulkitsija ja monipuolinen ja luova kielenkäyttäjä, joka tietää, miten kirjoja kirjoitetaan. Jos kaksi eri kääntäjää kääntää saman tekstin, tulos on aina erilainen. Siksi on tärkeää tietää, kenen kynästä käännös on lähtöisin.

Jos käännöstä siteerataan, sitaatin yhteydessä on tekijänoikeuslain mukaan mainittava kirjailijan lisäksi myös kääntäjän nimi. Lisäksi aikana, jona kuluttaja voi epähuomiossa tilata netistä käyttökelvottoman konekäännöksen, suomentajan nimen mainitseminen on myös lukijan palvelemista. Ammattisuomentajan nimi kirjassa on laadun tae.

Muistathan siis sinäkin, bloggaaja, kirjagrammaaja, toimittaja, kriitikko, mainostaja tai muu kirjoittaja: Kun kirjoitat käännöskirjallisuudesta, mainitsethan kirjailijan lisäksi myös kirjan toisen tekijän eli kääntäjän nimen. Se on olennainen tieto meille kaikille.

Lisätietoja Muista kääntäjä! -kampanjasta löytyy SKTL:n ja KAOSin verkkosivuilta. Tekstejä ja materiaaleja saa vapaasti lainata ja jakaa. Tämänkin blogikirjoituksen kuvat ovat kampanjan materiaaleja.

Ääriviivat

Olen lukenut viime aikoina monta hyvää kirjaa. Olen kirjoittanut joistain niistä Instagram-julkaisuissani, ja tämän tekstin Rachel Cuskin Ääriviivat-sarjasta julkaisen nyt täällä bloginkin puolella – hiukan laajennettuna. Luin Cuskin Ääriviivat ja Siirtymän (suom. Kaisa Kattelus, S&S) jo aiemmin keväällä. Viimeistä osaa, Kunniaa, vielä hiukan säästelen – kuin hienoa herkkua, jonka haluaa nautiskella sitten, kun hetki on oikea.

Ääriviivat sijoittuu kesäisen kuumaan Kreikkaan, ja tunnelma on jollain lailla utuinen. Tai ei ehkä utuinen, ennemminkin oranssihtavan läpikuultava, kuin tarkastelisi maailmaa sellaisen helteessä kohoavan vesihöyryn läpi, joka hiukan vääristää näköä. Tykkäsin Ääriviivoista ja merkitsin siitä muistiin monta hienoa kohtaa, mutta vielä enemmän pidin Siirtymästä, joka sijoittui päähenkilön kotimaisemiin Lontooseen ja oli vähemmän utuinen, kouriintuntuvammin kiinni arjessa ja oikeassa elämässä (mikä on minusta aina kiinnostavampaa ja merkityksellisempää kuin yksittäiset Ateenan-matkat).

Cuskin trilogiaa on hehkutettu kovasti ja sen sanotaan mm. rakentavan uudenlaista romaanimuotoa. En tiedä, onko Cuskin kerronta tosiaan aivan niin mullistavaa ja omaperäistä kuin annetaan ymmärtää, mutta kiinnostavaa ja hienosyistä ja taidokasta se kyllä on. Kirjat naksauttelevat aivoja uusiin asentoihin ja herättävät kaikenlaisia ajatuksia ja pohdintoja omastakin elämästä. Odotan mielenkiinnolla, mitä kaikkea kolmannessa osassa vielä kehkeytyy ja keriytyy auki.

Näiden kirjojen kohdalla on ihan pakko kehua myös suomentajaa. Monesti ajattelen, että kääntäminen on vähän niin kuin cover-biisien esittämistä: joku muu on kirjoittanut nuotit, mutta jos kappaleen aikoo esittää, pitää osata itsekin laulaa. Ja mitä kunnianhimoisempi laulu on kyseessä, sitä enemmän vaaditaan myös esittäjältä. Nyt, kun kyseessä on teos, jota kuvaillaan mestarilliseksi, hypnoottiseksi, romaanitaidetta uudistavaksi, saattaa lukijalla alkaa puntti tutista: tätä ei kuka tahansa kadulta repäisty Idols-kokelas pystyisi uskottavasti tulkitsemaan. Mutta kun nimiösivulta näkee, kenen käsialaa käännös on, pelot hälvenevät. Kaisa Katteluksen suomennoksia lukiessa on aina lämpöinen ja turvallinen olo. Sitä tietää, että tulee tekstissä eteen mitä tahansa, skaala riittää, ääni ei säry. Olipa lukijalla miten tarkka sävelkorva hyvänsä, hän voi vain rentoutua ja nauttia esityksestä.

Alla vielä pari lempikohtaani. Kuvassa näkyvä pidempi pätkä on Ääriviivojen sivulta 7 ja mielestäni loistava esimerkki suomennoksen ilmaisuvoimaisesta kielestä:

Monien hauraiden ihmisten tavoin poika oli kiihkeän kiinnostunut eläimistä. (Ääriviivat, s. 72)

[A]inoa keino löytää toinen on jäädä seisomaan sovitulle paikalle. Kysymys on vain siitä, kuinka kauan jaksaa seistä. (Ääriviivat, s. 13)

Kirjamessuriemua ja lukijoiden luo saapuvia suomentajia

Lokakuu, paras kuu, monestakin syystä, eikä vähiten siksi, että silloin vietetään sekä Turun että Helsingin Kirjamessuja. Olen aina tykännyt kirjamessuista, koska minusta on hauskaa, kun kirjojen ja kirjallisuuden ympärille saadaan luotua sellaista pöhinää, joka houkuttelee ihmiset sankoin joukoin paikalle. Turun messut ovat pääkaupungin tapahtumaan verrattuna pienemmät, mutta väenpaljoutta ja pöhinää ei sieltäkään puutu. Pidän Turun messuilla siitä, että verrattain pienemmässä ja intiimimmässä tapahtumassa näkee aina tosi paljon tuttuja. Viime vuonna kävi niin, etten meinannut päästä käytävällä liikkumaan ollenkaan, kun parin metrin välein piti pysähtyä juttelemaan jonkun kanssa. Helsingissä puolestaan tykkään siitä, että suuremmassa tapahtumassa on tietysti aina vähän enemmän kaikkea. (Erityisesti tykkään siitä Helsingin messukeskuksen ravintolasta, josta saa intialaistyyppistä sapuskaa, Turussa kun messuravintoloita on vain se yksi. (Mutta onneksi samaan aikaan on Ruokamessut, kyllä niidenkin antimilla selviää.))

Olin tänään lauantaina päivystämässä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton messuosastolla ja lisäksi haastattelin osastolla Suomentajat lukijoiden luo ‑hankkeen koordinaattori, suomentaja Laura Jänisniemeä sekä projektiin osallistuvaa turkulaissuomentaja Pekka Tuomistoa. Kyseessä on siis Koneen säätiön rahoittama hanke, joka toteuttaa tämän ja ensi vuoden aikana sata suomentajien kirjastovierailuja eri puolille Suomea. Hankkeen nettisivuilla on lisätietoja projektista sekä kalenteri, josta näkee kätevästi, missä ja milloin suomentajavierailuja on luvassa. Hirmu mielenkiintoinen ja tarpeellinen hanke, kannattaa tutustua!

Luonnollisesti kävin myös kuuntelemassa kääntäjien erilaisia lavaesiintymisiä, muun muassa sitä, kun uudella lasten ja nuorten kirjallisuuden käännöksistä jaettavalla Aarresaari-palkinnolla palkittu Raija Rintamäki kertoi palkitusta Onnentyttö Dunne ‑suomennoksestaan (Kustannus-Mäkelä). Alkuteoksen on kirjoittanut ruotsalainen kirjailija Rose Lagercrantz ja kuvituksen on tehnyt Eva Eriksson. Selailin kirjaa Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla ja ihastuin siihen niin, että kävin ostamassa sen. Kotona annoin sen eräälle seitsemänvuotiaalle, joka ihastui siihen niin, että luki sen melkein samalta istumalta. Kun kirja on hyvä, se on hyvä.

Lisäksi kävin kuuntelemassa suomentaja Juhani Lindholmin ja Jaakko Kankaanpään keskustelua klassikoiden suomentamisesta. Lindholm on hiljattain suomentanut Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut (Siltala) ja Kankaanpää Agatha Christien murhamysteerejä (WSOY). Polveilevaa ja luonnikasta keskustelua oli hauska kuunnella. Joitain vuosia sitten, vielä kääntämisen opiskelijana ja aloittelevana kääntäjänä, muistan olleeni kirjamessuilla ihmeissäni ja häikäistynyt siitä, että ylipäänsä pääsin näkemään ihka oikeita pitkän linjan suomentajia ja kuuntelemaan, kun he kertoivat työstään. Yhtä lailla ihmeissäni olin silloin siitä, ettei heitä kuuntelemassa ollut kuin kourallinen ihmisiä. Voi, mikä määrä haaskattua markkinointipotentiaalia! Kun ulkomaisia kirjailijoita harvemmin saadaan Suomeen puffaamaan kirjojaan, miksi kirjojen markkinoinnissa ei voitaisi hyödyntää enemmän niitä ihmisiä, jotka tuntevat kyseiset kirjat läpikotaisin, vieläpä siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat kirjoittaneet niiden suomenkieliset versiot ja ovat siis kirjojen tekijöitä. Tällä en tarkoita sitä, etteikö kirja olisi ensisijaisesti ja ennen kaikkea kirjailijansa teos, vaan sitä, että käännösteoksella on myös toinen tekijä, tulkitsija, haamukirjoittaja, hänkin aivan todellinen, luova ja asiansa ja työnsä tunteva ihminen.

Tästäkin syystä on ihanaa, että aiemmin mainitsemani Suomentajat lukijoiden luo ‑hankkeen tyyppisiä projekteja käynnistetään. Tekstissä hyvä kääntäjä on usein piilossa, koska monesti tekstin muistaa olevan käännös vasta siinä vaiheessa, jos siinä on jotain pielessä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tekstin ulkopuolisessa maailmassa kääntäjän olemassaolo pitäisi jotenkin kätkeä. Päinvastoin! Tällaisena aikana, kun kuluttaja voi vahingossa ostaa netistä kirjan, jonka on kääntänyt kone (näin on ihan oikeasti käynyt, eikä sellaisesta kirjasta tietenkään kukaan mitään selkoa voi saada), ammattisuomentajan nimi kirjan nimiösivulla, tai mieluiten vaikka kannessa, missä tahansa, mistä lukija sen helposti ja vaivatta näkee, on markkinointivaltti.

Kylläpä lipsahti melkein jo paasauksen puolelle. Mutta joka tapauksessa: Ihanaa, kun kirja elää! Ihanaa, kun on kirjamessujen kaltaisia tapahtumia, joissa kuka tahansa pääsee omin silmin näkemään niitä ihka oikeita ihmisiä, jotka kirjoja kirjoittavat. Mene sinäkin messuille! Tai jos et ole pöhinän ja hälinän ystävä, suuntaa vaikka lähimpään kirjastoon, kirjojen ja suomentajan luo.