Mitfordien jalanjäljillä

Jessica Fellowesin Mitfordin katoamistapaus on juuri ilmestynyt Otavalta minun suomentamanani. Kirjan ilmestymisen kunniaksi teen nyt blogissani pienen Mitford-henkisen valokuvamatkan Lontooseen! Kävin kaupungissa viime kesänä, ja monien muiden mukavien nähtävyyksien katselun lomassa ehdin kävellä myös joillakin kirjasarjan tapahtumapaikoilla. Oli mukava nähdä kirjoissa esiintyviä seutuja ja rakennuksia ja päästä eläytymään kirjojen maailmaan aivan eri tavalla kuin työhuoneesta käsin. Luonnollisesti helpottaa myös kääntämistä, kun on nähnyt paikkoja omin silmin ja tietää, millaisilla sanoilla niitä voi parhaiten kuvailla.

Olen suomentanut Mitfordin murhat -sarjasta toisen, kolmannen, neljännen ja nyt myös viidennen osan (kuudes eli päätösosa ilmestyy suomeksi ensi vuonna). Sarjassa seurataan oikeasti eläneiden Mitfordin siskosten elämää 1920-luvulta lähtien, ja jokaisessa kirjassa seikkailevat myös täysin fiktiiviset henkilöhahmot Louisa ja Guy ratkomassa fiktiivisiä murhatapauksia.

Lontoosta löytyy roppakaupalla sekä Louisan että Mitfordien menneisyyteen liittyviä rakennuksia. Yksi kirjojen keskeisimmistä paikoista on tietenkin Mitfordin perheen entinen koti osoitteessa 26 Rutland Gate:

Louisa jäi bussista Albert Hallin edustalla ja käveli loppumatkan rivakasti. Ilma oli hyytävä, ja viima puri nilkkoja kuin äkäinen terrieri. Mitfordien korkea ja kapea seitsenkerroksinen talo työntyi tiiviisti rakennetulle umpikadulle lähellä Kensington Gardensin ja Hyde Parkin laajoja viheralueita. Louisa kapusi portaat ylös ja koputti jämäkästi pääoveen.

Jessica Fellowes, Mitfordin katoamistapaus, suom. Oona Nyström, Otava 2022.

Yllä olevaa kohtaa suomentaessani etsin Googlesta kuvia Rutland Gaten talosta. Netistä löytyi rakennuksesta kaikenlaista aineistoa valokuvista ja Google Mapsin katunäkymästä aina satunnaisiin pohjapiirroksiin asti, mutta vaikka tietoja oli yllin kyllin, pohdin tekstiä kääntäessäni, lieneekö tässä kohdassa virhe, sillä talossa näytti kaikkien kuvien ja tietojen perusteella olevan vain kuusi kerrosta seitsemän sijaan. Arvoitus paljastui, kun näin talon omin silmin ja hoksasin, että kuten useissa lontoolaisissa kaupunkipientaloissa, tässäkin muhkeassa rakennuksessa on vielä yksi kerros katutason alapuolella. Alakertaan johtivat portaat ulkokautta takorautaportin takaa, ja siellä, hiukan piilossa talon sivussa, näkyi myös palvelijoiden sisäänkäynti, jonka oveen Louisakin kirjoissa aina toisinaan kolkuttelee.

Soitettuaan ja ilmoitettuaan tulostaan Louisa seisoi jälleen Rutland Gate 26:n porraskivellä vain hetki sen jälkeen, kun lordi Redesdale oli saanut nautittua kello yhdentoista teensä. Tällä kertaa hän kolkutti kuitenkin tarkoituksella sivuoveen. Vaikka Nancy toki tiesi hänen tulostaan, hän ei ollut tullut tapaamaan talon isäntäväkeä vaan palveluskuntaa.

Jessica Fellowes, Mitfordin katoamistapaus, suom. Oona Nyström, Otava 2022.

(Sivuovesta minulla ei ole kuvaa, koska epäilen, että ihmisten aitojen läpi kuvaaminen ja kuvien julkaiseminen ei taida olla kovin korrektia. Pitäydytään siis julkisivuissa ja katunäkymissä.)

He ehtivät juuri kääntyä Rutland Gatelle, kun näkivät vähintään kuuden reportterin lauman seisomassa jalkakäytävällä talon numero 26 edustalla.

Jessica Fellowes, Mitfordin katoamistapaus, suom. Oona Nyström, Otava 2022.

Vaikka tuliterät autot ehkä hieman häiritsevät tunnelmaa, 1930-luvun pitkätakkiset, hattupäiset reportterit pystyy melkein kuvittelemaan parveilemaan umpikadun jalkakäytävälle lyijykynä korvan takana:

Sarjan neljännessä osassa, Mitfordin jutussa, liikuskellaan myös Rutland Gaten sisäpihalla, jossa sijaitsee vanha tallirakennus:

Syötyään Louisa puki ylleen teräksenharmaan silkkisen hatukkeen, jossa oli hopeanhohtoinen huntu. Se oli hänen asunsa ainoa osa, joka oli ”jotakin uutta”. Hän kiinnitti sen huolellisesti hiusneuloilla ja oli juuri napittamassa jakkuaan pienen eteisaulan peilin edessä – hän oli yöpynyt Mitfordien Lontoon-talon vanhassa tallituvassa Rutland Gatella [– –].

Jessica Fellowes, Mitfordin juttu, suom. Oona Nyström, Otava 2021.

Kirjasarjan fiktiivinen päähenkilö, Mitfordien entinen lapsenpiika ja palvelustyttö Louisa Cannon, on viettänyt lapsuutensa Chelsean kaupunginosassa sijaitsevassa Peabody Estatessa. Kyseessä on eräänlainen työläiskortteli, jollaisia George Peabodyn perustama säätiö on rakennuttanut vähäosaisten ihmisten asunnoiksi eri puolille Lontoota 1860-luvulta lähtien.

Chelsean kaupunginosa oli Louisan lapsuusaikoina ja on yhä edelleenkin vaurasta paremman väen aluetta. Ensimmäiset pari kuvaa alla ovat Chelsean varakkaammista kortteleista, ja jäljempänä seuraa kuvia 1870-luvulla rakennetusta Lawrence Streetin Peabody Estatesta, joka olisi hyvin voinut olla fiktiivisen sankarittaremme Louisan lapsuudenkoti.

Peabodyn työläiskortteli mainitaan sarjan kaikissa kirjoissa Louisan muistellessa lapsuuttaan:

Hän oli varttunut joen lähellä Chelseassa työväestölle ja köyhälistölle rakennetussa asuinkorttelissa keskellä taiteilijoiden ja varakkaiden ihmisten kaupunginosaa, jossa hänen vanhempansa olivat työskennelleet nokikolarina ja pyykkimuijana (Louisan ystävät olivat kutsuneet heitä leikillisesti setä Mustaksi ja täti Valkeaksi).

Jessica Fellowes, Mitfordin katoamistapaus, suom. Oona Nyström, Otava 2022.

”Minä teen kyllä töitä koko ajan”, Louisa puolusteli itseään, mutta tuli sitten ajatelleeksi omaa äitiään, joka oli kantanut selkä vääränä pyykkikuormia isoista taloista; lakanoita, joita oli roikkunut aina kuivumassa heidän olohuoneessaan.

Jessica Fellowes, Mitfordin juttu, suom. Oona Nyström, Otava 2021.

Kun kävellään Chelseasta etelään ja joen yli, saavutaan Battersean kaupunginosaan, joka on vanhaa työväenluokan aluetta. Louisa vertaa seutua herraskaiseen Chelseaan:

Latchmere Road sijaitsi vain hieman joesta etelään, ei kovin kaukana Chelseasta, missä Louisa oli varttunut, mutta sillan toisella puolella ilmapiiri oli kiistatta erilainen. Ei välttämättä parempi tai huonompi – vaikkakin Louisa tiesi seudun kurjistuvan sitä mukaa, mitä etelämmäksi meni – mutta selvästi omanlaisensa. Valtavan voimalaitoksen savupiipuista tuprusi mustaa savua, kadut näyttivät leveämmiltä, autoja oli vähemmän ja punatiiliset kerrostalot kohosivat korkeammalle kuin Louisan kotiseudun matalat talorivit. Kun Louisa oli noussut bussista, hän käveli muutaman minuutin ajan eteenpäin seisahtuen kerran ihastelemaan opettajaa, joka paimensi pieniä oppilaitaan puiston kulmaportista sisään.

Jessica Fellowes, Mitfordin katoamistapaus, suom. Oona Nyström, Otava 2022.

Seuraavissa kuvissa ei olla Latchmere Roadilla (jossa Mitfordin katoamistapaus -kirjassa käytiin usein, sillä siellä sijaitsi poliisiasema) vaan kuljeskellaan pitkin Battersean viehättävien perilontoolaisten punatiilisten talorivien reunustamia katuja. Louisan kuvaus osoittautui varsin paikkansapitäväksi: fiiniin Chelseaan verrattuna Battersean kadut ovat leveämmät ja talot hieman korkeampia ja romuluisempia (mutta minusta kylläkin idyllisen hurmaavia). Tämän tyyppisessä talossa olisivat hyvin voineet asua esimerkiksi Guy ja Louisa tai Guyn äitimuori tai jotkut niistä monista ihmisistä, joita Louisa ja Guy kirjasarjan eri osissa käyvät tapaamassa ja haastattelemassa milloin mitäkin mysteeriä selvittäessään.

Tekeytyykö leipä? Tai siis: mitä kaikkea kääntäessä oikein tapahtuu?

Kirjallisuuden ystävät -Facebook-ryhmässä virisi joitain viikkoja sitten kiinnostava keskustelu yhdestä Harriet Tycen Veriappelsiini -trillerissä (Otava, 2019) esiintyvästä virkkeestä. Keskustelu tietysti kiinnitti huomioni, koska olen itse kääntänyt kyseisen virkkeen ja siis yksin vastuussa sen suomenkielisestä muotoilusta.

Virkkeen huomionarvoinen osa kuului näin: ”Syön pekonivoileivän, jonka Carl on jättänyt tekeytymään minua varten keittiön tasolle, [– –].” Voileivän tekeytyminen oli keskustelun aloittajan mielestä aivan eriskummallinen ajatus. Voiko leipä muka tekeytyä? Syntyi vilkas keskustelu, jossa pohdiskeltiin erilaisten voi- ja kerrosleipien perimmäistä luonnetta ja joka toi mielestäni niin hyvin esille myös muutamia kääntämisen syvimpään olemukseen liittyviä asioita, etten malta olla avaamatta asiaa vielä hiukan lisää.

Käännösprosessissa on monta vaihetta, jotka voi jaotella monella tavalla. Ensimmäinen vaihe on aina alkutekstin lukeminen. Alkuperäinen englanninkielinen virke kuului kirjassa näin: ”I eat the bacon sandwich that Carl leaves congealing for me on the kitchen worktop, [– –]. Siinä verbinä on congeal, joka tarkoittaa sananmukaisesti hyytymistä. Leivän jättäminen hyytymään kuulosti minusta siinä määrin vieraalta, ehkä jopa vähän ällöttävältä, että lähdin pohtimaan tarkemmin, mitä leivälle tässä oikein tapahtuu. Toisin sanoen olemme käännösprosessin vaiheessa 2, tulkinta. Melko harvassa ovat ne kerrat, kun kääntäminen onnistuu yksinkertaisesti niin, että alkukieliselle sanalle löytyy yksi oikea, yksiselitteinen kohdekielinen vastine, joka tarkoittaisi täsmälleen samaa asiaa ja jota käytettäisiin täsmälleen samalla tavalla kuin alkukielessä. Ei. Sanoja käytetään eri kielissä eri tavoin. Siksi kääntäessä ei varsinaisesti käännetäkään sanoja vaan ajatuksia sanojen takana – sitä, mitä sanoilla tarkoitetaan.

No, mitä tämä congealing tässä kohdassa nyt sitten tarkoittaa? Mitä leivälle oikein tapahtuu? Kääntäessä joutuu usein tekemään taustatyötä ja etsimään tietoa, ja tätä asiaa selvittäessäni googlasin, miltä brittiläiset pekonileivät näyttävät ja miten niitä valmistetaan. Ehkä voittekin jo arvata, että reseptejä oli lukuisia eivätkä ne kaikki olleet samanlaisia. Perusidea oli kuitenkin se, että paahtoleipäviipaleiden väliin paistetaan pekonia. Leivät saatetaan voidella voilla tai niiden väliin voidaan laittaa ketsuppia tai muuta soosia. Lisäksi löysin sellaisen olennaisen tiedonmurun, että pekonin rasva hyytyy huoneenlämmössä. Toisin sanoen, kun leivän päälle tai väliin laitetaan paistettua pekonia ja leivän annetaan levähtää hetki, pekonin rasva imeytyy leipään ja koko leivän koostumus muuttuu.

Käännösprosessin seuraava vaihe onkin se, miten tämä ajatus pitäisi ilmaista suomeksi. Leivän hyytyminen ei kuulostanut minusta hyvältä, se sai mielessäni aikaan vähän irvokkaitakin mielikuvia siitä, miten leipä kovettuu pöydällä syömäkelvottomaksi käntyksi. Itse asiassa pohdin hetken myös tällaista tulkintamahdollisuutta – kuten kirjan lukeneet tietävät, Carl on suoraan sanottuna melkoinen mulkvisti. Olisiko mahdollista, että hän on kiukuspäissään jättänyt vaimonsa leivän kovettumaan ja tönkköytymään pöydälle? Toisin sanoen tekstiä tulkitessa on hyvä ottaa huomioon myös konteksti eli asiayhteys. Joskus ihmiset tekevät absurdeja asioita, kirjoissa varsinkin, eikä loogisin tulkinta aina välttämättä ole se oikea – siinähän häviäisivät kaikki vivahteet ja hauskuus!

Tässä tapauksessa huomionarvoista on kuitenkin myös se, että Carl on paitsi mulkvisti myös omahyväinen ruokahifistelijä, joka ei haluaisi antaa vaimonsa laittaa ollenkaan ruokaa eikä suostu syömään tämän kokkauksia, koska tekee itse kaiken paljon paremmin. Hän on (omasta mielestään) täydellinen ja erehtymätön. Hän ei ikinä tekisi tahallaan huonoa leipää vaan päinvastoin valmistaa kaiken ajan kanssa tismalleen niin kuin kuuluu. Joku toinen saattaisi syödä pekonileivän heti sen valmistuttua, mutta Carl jos joku tietää, että pekonileivän koostumus ja maku on täydellinen vasta, kun se on saanut levähtää hetken huoneenlämmössä.

Sanojen merkitystä tulkitessa voi siis toisinaan löytää itsestään myös melkoisen kyökkipsykologin. No, kuten jo edellä mainitsin, kun on saatu selville, mitä alkutekstin sanoilla tarkoitetaan, on sen jälkeen pähkäiltävä, miten tämä merkitys ilmaistaan suomeksi. (3. vaihe: ilmaiseminen.) Hyytyminen kuulostaa minusta vähän ällöttävältä. Jonkun muun, pekonileipien syvimpään olemukseen vielä läheisemmin tutustuneen mielestä se ei välttämättä kuulosta pahalta, mutta ajattelen tässä itseäni ja jonkinlaista keskimääräistä suomalaislukijaa. Leivänhän ei ole tässä lähtökohtaisesti tarkoitus kuulostaa ällöttävältä. Yksi vaihtoehto olisi todeta neutraalisti, että Carl on jättänyt leivän odottamaan pöydälle, mutta tällöin jotakin merkityksestä jäisi puuttumaan – ruokahifistelijä Carl ei ole jättänyt leipää odottamaan vain odottamisen ilosta vaan siksi, että se odottaessaan tekeytyy täydelliseksi. Bingo! Näinhän sitä suomeksi sanotaan, kun jokin ruoka jätetään hetkeksi muhimaan, jotta se saavuttaa täyden potentiaalinsa. Tekeytyminen on myös siitä kiitollinen verbi, että se ei ota kantaa siihen, mitä leivälle varsinaisesti tapahtuu. Se voi hyytyä, maustua, lämmetä, viiletä, mitä tahansa. Pekonileipä on siis voitu valmistaa millä reseptillä tahansa, eikä minun tarvitse ottaa siihen kantaa, hurraa! Olennaista on vain se, että leipä tekeytyessään muuttuu valmiimmaksi ja paremmaksi.

Olin hirveän onnellinen, kun muistin tekeytyä-verbin olemassaolon. Kuten arvata saattaa, sitä nimittäin ei lue sanakirjassa sanan congeal kohdalla. Vaikeinta kääntämisessä onkin se, kun pitäisi kirjoittaa suomennos alkutekstin pohjalta, mutta niin tehdessään irtautua alkutekstin kielestä ja rakenteista ja kirjoittaa suomea – jolloin vieraskielisen tekstin tuijottamisesta on itse asiassa usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Suomen kielen ilmaukset pitää löytää jostain muualta, korvan takaa, aivojen syvimmästä sopukasta, oman äidinkielen varannosta, omasta kielen ja tekstin tajusta. Siksi käännöksen viimeisillä  hiontakerroilla alkutekstiä ei juuri enää vilkuilla vaan keskitytään siihen, että lopullisesta tuotoksesta, siis suomennoksesta, tulee hyvä, omilla jaloillaan seisova suomenkielinen teksti. (4. vaihe: kirjoittaminen, 5. vaihe: hiominen.)

On pakko myöntää, että kun näin omaa suomennostani koskevan keskustelun julkisessa Facebook-ryhmässä, ensin hiukan säikähdin. Keskustelu osoittautui kuitenkin hauskaksi ja hyödylliseksi – on aina kiinnostavaa nähdä, millaisia (ja miten erilaisia!) mielikuvia sanat muissa ihmisissä nostattavat. Se havainnollistaa hyvin sitä, miten liukuvia ja vaihtelevia samankin sanan merkitykset saman kielen puhujien keskuudessa ovat. Jos siis kääntäessä pitää muistaa, että eri kielissä käytetään eri sanoja samojen ajatusten ilmaisemiseen, huomionarvoista on myös se, että samankin kielen puhujat käyttävät eri sanoja samojen ajatusten ilmaisemiseen. Ei siis ihme, että kääntäminen tuntuu joskus siltä kuin yrittäisi kauhoa riisinjyviä valtamerestä. Reikäkauhalla. (Okei, ehkä hiukan ontuva vertaus, mutta ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan.)

Kaiken kaikkiaan on hienoa, että käännöksistä keskustellaan. On hirveän tärkeää, että lukijat kiinnittävät huomiota käännösten laatuun ja vaativat hyviä suomennoksia. Kiitos siitä. Ja vaikka yksittäisistä sanavalinnoista saa aikaan mainioita ja monipolvisia keskusteluja, kannustaisin käännöksiä tutkiessa vielä sydämellisemmin tarkastelemaan etenkin tekstin sujuvuutta ja yleistä ilmaisuvoimaa – onko teksti suomea vai viliseekö se anglismeja, kummittelevatko siinä vieraskielisten rakenteiden haamut? Jos jo yhden voileivän valmistamiseen liittyvän verbin valikoimiseen liittyy näin paljon (itse asiassa paljon enemmänkin) ajatustyötä, millainen vääntö ja sommittelu sanajärjestyksissä ja virkkeiden muotoilussa sitten enää onkaan? Melkomoinen, eikä tekstien analysoiminenkaan tältä kantilta ole tietenkään helppoa eikä yksinkertaista. Suosittelen aiheesta kiinnostuneille tutustumista suomentajakonkari Kersti Juvan hienoon ja havainnolliseen teokseen Löytöretki suomeen, joka erittelee suomen ja englannin kielten eroja Juvan omista suomennoksista poimittujen esimerkkien avulla. Eri kielet toimivat täysin eri logiikan mukaisesti, eikä rakenteiden muokkaamiseen löydy vinkkejä sanakirjoista tai Googlesta tai varsinkaan alkutekstistä, vaan suomea kääntäjän pitää osata kirjoittaa ihan itse. On tiedettävä, kuinka suomenkieliset lauseet saa soimaan ja kuinka kirjoja tällä kielellä kirjoitetaan. Siinä sitä vasta työtä onkin – voileipien ja milloin minkäkin inhimillisen elämän osa-alueen ihanan syväluotaavan tarkastelun ohella.

Synkillä ja tuntemattomilla vesillä

Olen ollut huomaavinani töissäni sellaisen toistuvan kaavan, että aina uutta käännöstä aloittaessani pohdiskelen jonkin aikaa, mitä tästäkin oikein tulee, miten tämä nyt muka onnistuu. Näissä ajatuksissa ollaan oikeastaan kääntämisen perimmäiseen luonteeseen liittyvien kysymysten äärellä. Siinä missä kirjailijat saavat kirjoittaa sellaisista asioista, jotka ovat heille tuttuja, sellaisella kirjoitustyylillä, joka tulee heiltä luonnostaan, kääntäjällä tällaista vapautta ei ole, vaan hänen on matkattava kirjojen ja kirjailijoiden perässä aina uusille ja tuntemattomille vesille.

Harriet Tycen Veriappelsiini vei minut syvälle Lontoon oikeussalien ja asianajajien maailmaan. Yksi olennaisimmista käännösongelmista olikin lukuisien lakitermien ja oikeusjuttuihin liittyvien ilmauksien suomentaminen. Koska Britannian ja Suomen oikeusjärjestelmät ovat hyvin erilaiset, kaikille termeille ei edes ole olemassa suomenkielistä vastinetta. Ja toisaalta osa suomenkielisistä vastineista (esim. käräjäoikeus) viittaa niin suoranaisesti nimenomaan suomalaiseen yhteiskuntaan, ettei niitä voi käyttää, kun liikutaan kuitenkin Lontoossa. Aivan hatusta sanoja ei silti voi vetää, koska on luotava uskottava illuusio siitä, että teoksessa ammattitaitoiset asianajajat keskustelevat työstään.

Jotta sain uskottavan illuusion luotua, minunkin oli käännyttävä ammattilaisten puoleen. Sain apua tutulta lakitoimistossa työskentelevältä kääntäjältä ja hänen kahdelta juristitoveriltaan. Heiltä sain uskonvahvistusta löytämilleni käännösvaihtoehdoille ja hyviä uusia ehdotuksia hankaliin paikkoihin. Lienee sanomattakin selvää, että olen tästä avusta äärettömän kiitollinen ja onnellinen.

Lakiteeman lisäksi yksi kantavimmista asioista kirjassa oli sen synkkä ja piinaava tunnelma. Kirja on karmiva ja koukuttava. Kun luin alkuteoksen ensimmäisen kerran, olisin halunnut jättää koko elämäni hetkeksi sikseen ja vain lukea, jotta saisin tietää, miten henkilöhahmojen käy. Raakakäännöstä tehdessäni kirjoitin käännöksen jälkimmäisen puolikkaan supervauhtia, koska en hennonut pitkittää henkilöhahmojen piinaa vaan halusin saada heidät mahdollisimman nopeasti pois tukalasta tilanteesta. Hengästytti.

Viimeisillä hiontakerroilla, kun lakitermit alkoivat olla jo pulkassa ja olin jo päässyt yli piinaavasta juonesta, huomioni alkoi keskittyä teoksessa siellä täällä pilkahtelevaan mustaan huumoriin. Päähenkilön tuskailuissa työn, perhe-elämän, parisuhdeongelmien ja viinalla läträämisen välillä oli tietynlainen humoristinen pohjavire, jonka sovittaminen suomenkieliseen tekstiin oli hetkittäin hulvattoman hauskaa. ”Aina sinä vain länkytät”, tiuskaisi päähenkilön mies eräässä, sinänsä melko dramaattisessa, perheriidassa, ja kääntäjä se vain kihersi mielessään, että kylläpä keksin tuohon kohtaan mukavan nasevan sanavalinnan.

Kirjoissa voi olla monenlaisia, tunnelmaltaan kovin erilaisia kerroksia. Ensinäkemältä osa niistä saattaa näyttää hankalilta, mutta olen ollut huomaavinani töissäni myös sellaisen kaavan, että asioilla on taipumus järjestyä. Käännösongelmat ratkeavat, eivät toki itsestään, vaan ratkaisuja hakemalla, ja kirjat ja käännökset valmistuvat. Kuten nyt tämä Harriet Tycen Veriappelsiini, jonka suomennos ilmestyi sopivasti juuri joulun alla.

Senkin viemärit!

Jessica Fellowesin Nuori, kaunis ja kuollut eli uusin suomennokseni ilmestyi Otavalta pari viikkoa sitten. Kirjassa uppouduttiin murhamysteerin lisäksi 1920-luvun svengaavaan Lontooseen ja oikeasti eläneen Mitfordin omalaatuisen aristokraattiperheen elämään.

Vaikka juonta kuljettava murhamysteeri onkin täysin fiktiivinen, teos pohjautuu oikeasti eläneisiin ihmisiin, mikä toi myös käännöstyöhön tietynlaisia lisävaatimuksia ja -ulottuvuuksia. Yksi tällainen ulottuvuus on se, että kirjan henkilöistä on olemassa valokuvia, mikä helpotti heidän kuvailemistaan suomennoksessa. Esimerkiksi yhdessä kohdassa Fellowes kuvaa Nancy Mitfordin huulia sanoilla ”rosebud lips”. Sananmukaisesti tällaisilla ”ruusunnuppuhuulilla” tarkoitetaan useimmiten pyöreitä, pehmeitä, täyteläisiä pusuhuulia, ja pohdinkin suomentaessani kuumeisesti, mikä olisi luonteva sana tällaisen suppusuun kuvaamiseen, kunnes tulin vielä varmuuden vuoksi googlettaneeksi, miltä ne Nancyn huulet tosiasiassa näyttivätkään. Ja kuinka ollakaan, ne eivät olleet täyteläiset eivätkä pyöreät, ennemminkin sirot sulohuulet, joissa on täydellinen amorinkaari. Ilman valokuvia olisin tulkinnut Fellowesin käyttämän sanan merkityksen vähän vinoon. (Alla oleva Nancy Mitfordin kuva on lainattu osoitteesta http://www.nancymitford.com.)

Eräänlaisia merkityksen kieroutumia oli myös esimerkiksi sellaisessa tekstin kohdassa, jossa Fellowes kuvaa Nancyn isän, lordi Redesdalen, suhtautumista tyttäriensä dandy-henkisiin ystäviin:

”Farve oli aivan kauhea tänä aamuna”, Pamela kikatti. ”Kutsui Sebiä oikeaksi viemäriksi, koska näki hänen tälläävän itseään peilin edessä.”

Viemäriksi? Mitä ihmettä tässä oikein tarkoitetaan? No, alkutekstissä totta tosiaan puhuttiin viemäristä:

 ‘Farve was awful this morning,’ Pamela giggled. ‘Called Seb an absolute sewer because he saw him preening in front of a looking glass.’

Ensireaktioni tässä kohdassa oli, että sana sewer on lauseessa varmaankin jotenkin kuvaannollisessa käytössä. Sanan suora käännös on siis joko viemäri tai ompelija. Miten siitä saa väännetyksi suomeksi luonnikkaan haukkumasanan? Ensimmäinen ajatukseni oli, että paras suomennos ei välttämättä ole viemäri vaan jokin muu samanhenkinen, mutta lauseyhteyteen paremmin sopiva sana, joka välittää lukijalle sen, että lordi Redesdale halveksuu nuoriamiehiä syvästi, esimerkiksi ihmisroska, pohjasakka, tms. Toinen vaihtoehtoinen ajatuskulku oli lähestyä sanaa ompelija-merkityksen kautta: ehkä nämä ulkonäöstään tarkat, hiuksiaan kampaavat nuoret herrat olivat metsästystä ja kaikenlaista miehistelyä harrastavan lordin mielestä neitimäisiä keikareita, kuin mitäkin ompelijattaria?

Koska en ollut ikinä nähnyt sanaa sewer tällaisessa käytössä, tietysti googletin sitä armottomasti. Osumia löytyi lähinnä tilanteista, joissa esimerkiksi hotelleja tai kaupunkeja on haukuttu viemäreiksi. Siis paikkoja, ei ihmisiä, mikä tavallaan onkin ihan loogista. Lopulta kuitenkin löysin kuin löysinkin eräästä netin kommenttiketjusta osuman, josta paljastui, että sanaa on käyttänyt ihmisten haukkumasanana aikoinaan nimenomaan, vain ja ainoastaan… kuka muukaan kuin Mitfordien perheen isä, lordi Redesdale:

Martha Moffett • 4 years ago

When he disliked someone, the minor aristocrat who was the father of the famous Mitford girls in England in the ’20s and ’30s would say, ”The man is an absolute sewer.” This seems so horrible to me that I have never been able to actually use it in speech.

Kommentista paljastuu, että sana on äidinkielisen englanninpuhujan mielestä niin kauhea, ettei hän voisi kuvitella itse käyttävänsä sitä kuuna päivänä. Se niistä sievistelevistä ompelijatar-mielleyhtymistä siis. Palasin ajatuksissani ihmisryönään, tai mikä nyt olisi niin kammottava sana, ettei sellaista oikein kehtaa ääneen sanoa?

Onneksi sana kuitenkin hämmensi minua niin paljon, että tulin kysyneeksi myös toisilta suomentajilta, millaisia ajatuksia se heissä herättää. Eräs kollega osasi ohjata minut tiedustelemaan asiaa Titia Schuurmanilta, joka on suomentanut Mitfordin perhettä käsittelevän tietokirjan, Mary S. Lovellin teoksen Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa (S&S, 2010). Ja kuinka ollakaan, mysteerin lopullinen ratkaisu tosiaan löytyi tästä kirjasta:

[J]o pelkällä olemassaolollaan he [Nancyn miesvieraat] hankkivat niskoilleen nimityksen sewer, viemäri. Sana ei itse asiassa ollut sewer. Vuosia myöhemmin Sydney kirjoitti Deccalle: ”Et varmastikaan tiedä, että Sewer on todellisuudessa SOOR eli SIKA tamiliksi. Te lapset sen muutitte Seweriksi, ja luulen, että Farve oli siitä vain riemuissaan. Mutta on vaikea sanoa, kumpi on pahempi, sika vai viemäri.” Sana (joka tavallisemmin kirjoitetaan sua) oli niitä harvoja sanoja, jotka David oli aikoinaan oppinut Ceylonissa, mutta ennen Sydneyn antamaa selitystä nuoria miesvieraita varoiteltiin, että Farve saattaisi haukkua heitä päin naamaa ”viemäreiksi”.

Mary S. Lowell, Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa. Suom. Titia Schuurman, S&S, 2010, s. 68.

Sanan merkitys siis selvisi, mutta käännösongelma ei vielä aivan ratkennut. Mielessäni heräsi kysymys siitä, mikä oikeastaan on tärkeintä murhamysteeridekkarin kielessä. Sen ilmentäminen, että kirjan henkilö solvaa sanoillaan karkeasti ihmisiä  (ihmiskuona! ihmisryönä!) vaiko väkisinkin epämääräiseksi jäävä viittaus tamilin kieleen? (sua? sika? suo? viemäri?) No, jossain muussa dekkarissa voisi ehkä olla toisin, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa kirjailija on halunnut ujuttaa kirjaansa viittauksen juuri tähän lordi Redesdalen kummalliseen sutkautukseen, joka ei avaudu edes englanninkielisille lukijoille, ellei heillä satu olemaan knoppitietoa tästä erikoislaatuisesta aristokraattiperheestä. Sanaa ei voi suomentaa siaksi, koska sika ei ole mitenkään kummallinen haukkumasana ja koska vitsi on nimenomaan siinä, että ihmiset kuvittelevat, että heitä haukutaan jostain kumman syystä viemäreiksi. Viemäri se siis olkoon! Vaikka vaarana on, että lukija hämmentyy ja miettii, eikö kääntäjä ole tuohon tosiaan mitään sulavampaa loukkausta keksinyt, on knoppitieto jätettävä paikoilleen. Koska Fellowes on halunnut jättää tekstiin kohtia, jotka eivät välttämättä avaudu kaikille, mutta ilahduttavat Mitfordien perheen historiaan perehtyneitä henkilöitä, niin on minunkin tehtävä.

Lisää knoppitietoja Mary S. Lowellin teoksen sivulta 67. Suomennos Titia Schuurman.

Viemäriepisodin jälkeen huomasin myös, että Jessica Fellowes oli käyttänyt Mary S. Lowellin kirjaa lähdeteoksena kirjaa kirjoittaessaan. Lainasin sen kirjastosta suomennosta työstäessäni ja löysin siitä muutamia muitakin kohtia, jotka tuottivat mukavia ahaa-elämyksiä joidenkin Nuori, kaunis ja kuollut -kirjan yksityiskohtien suhteen. Yllä olevassa kuvassa yksi niistä. Mitä tästä opimme? Taustatyön merkitys on kääntämisessä(kin) suuri; koskaan ei voi olla varma siitä, millaisia rivinvälisiä viittauksia mikäkin sana sisältää.