Kirjanmittainen sykli

Joku joskus jossain on sanonut, että kirjallisuuden kääntäjän elämä kulkee kirjanmittaisissa sykleissä. Sykli alkaa käännössopimuksen allekirjoituksesta, jatkuu, kun on joitain kuukausia korviaan myöten uppeluksissa kirjan maailmassa ja hikoilee käännöksen parissa, ja päättyy helpotuksen huokauksiin, kun viimeisenkin vedoksen saa lopulta päästää käsistään ja kirja menee painoon. (Siinä vaiheessa voi vaikkapa asettautua hetkeksi mukavaan asentoon sohvannurkkaan, nostaa jalat ylös ja kasvot kohti aurinkoa ja syödä ison kulhollisen valkosuklaa-kuningatarjäätelöä, kuten saatoin tehdä tuossa juuri jokunen päivä sitten. Tai vetää kaihtimet kiinni, luukuttaa hyvää musiikkia kaiuttimet täristen ja tanssia niin kuin kukaan ei olisi katsomassa (kuten ei useimmiten olekaan, jos hämmentyneitä kissoja ei oteta lukuun). Tai vain maata x-asennossa työhuoneen lattialla ja tuntea jonkinlaista kuplivaa voitonriemua siitä, että kyseiseen tekstiin ei tarvitse palata enää koskaan. Ihan vaan muutamia vaihtoehtoja mainitakseni.)

Niin, ja tämän jälkeen kaikki alkaa taas uudelleen alusta.

Joskus syklien välissä on pidempi tauko, joskus ne limittyvät hiukan toisiinsa ja joskus saattaa sattua sellainen läpystä vaihto -tilanne, jolloin uusi työ tulee sopivasti edellisen perään. Hiukan tuollainen läpystä vaihto -fiilis tuli, kun tuijottelin tässä hiljattain työpöydälleni, josta Shari Lapenan Hyvän naapurin taittovedos oli kaikkensa antaneena poistumassa ja johon Ruth Waren In a Dark, Dark Wood oli hiljalleen hivuttautumassa. Siinä ne makasivat, ripi rinnan, toinen tuttuakin tutumpi, toinen vääjäämättä sellaiseksi tuleva, ja aivan kuin kuiskivat toisilleen: Minä menen nyt, mutta pidäpä sinä tuolle Oonalle seuraa tulevat kuukaudet.

Vaikka tekstiä työstetään enimmäkseen sähköisinä tiedostoina, nuo paperipinot ovat silti edelleen arkipäivää prosessin tietyissä vaiheissa, kuten nyt vaikka taittovedoksen tarkistuksessa tai alkutekstin lukemisessa, lukeminen kun on huomattavasti mukavampaa paperilta kuin tietokoneen näytöstä. Paperipinojen näkeminen on myös siinä mielessä mukavaa ja jotenkin terveellistä, että niiden avulla työn laajuus on helpompi hahmottaa kuin vaikkapa pdf-tiedostosta. Ajatella, nuo kaikki sivut minä olen kirjoittanut! Ajatella, nuo kaikki sivut minä joudun vielä käymään läpi!

Ja kun tuota kuvassa oikealla näkyvää paperipinoa nyt katselee, ymmärtänette, miksen tällä kertaa ehdi kirjoittaa tämän enempää; jäätelöt on syöty ja tanssit tanssittu – minun on aika sukeltaa syvälle synkkääkin synkempään metsään.

Patsasta muovaamassa

Kirjoitin toukokuussa blogitekstin suomennostyön ensimmäisestä työvaiheesta, alkutekstin lukemisesta. Kun luin Shari Lapenan The Couple Next Dooria ensimmäistä kertaa, omenapuut kukkivat riippumaton yllä. Kun palautin jokin aika sitten suomennoksen ensimmäisen version kustannustoimittajalle, riippumaton ympäriltä ja yläpuolelta poimittiin kypsiä omenoita mehustamolle vietäväksi. Tästä voi tietysti repiä jos jonkinlaista symboliikkaa, mutta ajattelin nyt vielä kertoa, mitä kaikkea tässä välissä tapahtui. Mitä tapahtui käännettävälle tekstille sillä välin, kun kesä tuli ja meni ja omenankukat muuttuivat pulleanpunaisiksi hedelmiksi?

No, käännettävälle tekstille ei sinänsä tapahtunut yhtään mitään. Englanninkielinen alkuteos nököttää yhä muuttumattomana ja koskemattomana sekä kansissa työpöydälläni että PDF-tiedostona tietokoneeni uumenissa. Sille en ole tehnyt mitään, mutta aivoissani on tapahtunut kaikenlaista, minkä seurauksena olen saanut kesän aikana naputelluksi teoksesta uuden version, suomennoksen, joka tulee kantamaan nimeä Hyvä naapuri.

Tykkään vertauskuvista, ja käännösprosessin aikana näen toisinaan mielessäni kaikenlaisia työvaiheita metsän kaatamisesta ja kantojen kääntelemisestä savenvalamiseen ja puun vuoleskeluun. Tänä kesänä minulla on ollut hiukan sellainen olo kuin olisin muovannut patsasta. Patsaan mallina oli alkuteksti, se tietokoneeni uumenissa luuraava PDF.

Aloitin käännöstyön kirjoittamalla alkutekstin pohjalta raakakäännöksen, niin kuin moni muukin kirjallisuuden kääntäjä ensi töikseen tekee. Raakakäännös on verrattain nopeasti kirjoitettu kehikko, teoksen suomenkielinen aihio, johon suolletaan mahdollisimman tarkkaan koko alkuteoksen tekstimassa, mutta jonka aikana yksittäisiä käännösratkaisuja ja sanamuotoja ei välttämättä pysähdy kovin pitkäksi aikaa miettimään. Patsasta rakennettaessa tämä on se patsaan raaka-aineena toimiva saviklöntti, jonka massa päivä päivältä (kirjain kirjaimelta) lisääntyy pöydälle.

Kun massa on koottu, suurin työ on tehty. Klöntillä saattaa olla jo hiukan muodon aihetta, siluetti on muotoutunut sieltä täältä saven kokoamisen sivussa, mutta miksikään taideteokseksi kasaa ei voi suurin surminkaan vielä sanoa.

Tämän jälkeen alkaa työn mukava osuus, se, kun piinaavan maratonin maaliviiva hetkittäin jo häämöttää kaukaisuudessa ja työnsä jälkeen voi pikku hiljaa jo alkaa olla tyytyväinen: Parhaita hetkiä kääntäjän elämässä ovat ne, kun ryhtyy käymään raakakäännöstä läpi ja huomaa, ettei se olekaan niin huono kuin on jostain syystä koko ajan sitä kirjoittaessaan luullut. Teksti kulkee, eikä sen muokkaamiseen välttämättä menekään niin paljon aikaa kuin on synkimmissä kuvitelmissaan ajatellut. Patsas on perusmuodoltaan itse asiassa varsin siedettävä.

Totta kai raakakäännöksessä on myös niitä ”raakuuksia”. Eniten kompastuskiviä löytyy tavallisesti kirjan alusta, kun tekstiin ei ole vielä päässyt aivan sisään, kun kirjan tyyli ei ole vielä ihan löytynyt. Niistä kohdista patsasta pitää hioa ja vaivata vielä oikein kunnolla. Kun tyyli ja ääni löytyy, teksti tavallisesti tasoittuu ja korjattavaakin on vähemmän. Käännöksen jäljestä saattaa silti välillä nähdä, milloin on ollut virkeä mieli ja hyvä flow päällä, ja toisaalta myös, milloin on väsyttänyt ja aivot eivät oikein ole toimineet. Hyvän naapurin raakakäännöksessä oli havaittavissa selvästi esimerkiksi ajankohta, jolloin palasin kesäloman jälkeen töihin ja kärsin pienimuotoisista orientoitumisvaikeuksista.

Toisinaan raakakäännöksestä siis saattaa kuultaa hauskasti läpi se, millaisella mielellä tekstiä on missäkin vaiheessa tullut työstäneeksi. Kun teksti on hiomatonta eikä vielä julkaistavaksi tarkoitettua, rivien välistä voi lukea kaikenlaista kirjoittajan mielen- tai vireydentilasta. (Sama ilmiö näkyy muuten myös esimerkiksi päiväkirjoissa, joissa tekstin tyyli, kirjoitustauot ja se, mitä on jätetty kirjoittamatta, kertovat joskus enemmän kuin se, mitä tosiasiassa on kirjoitettu.)

Voiko raakakäännöstä voi siis lukea kuin kääntäjän päiväkirjaa? Ei. Ei niitä raakuuksia siellä niin paljon ole. Mutta hetkittäin on hauskaa, kun muistaa, millaisessa tilanteessa on jonkin käännösratkaisun tehnyt – tai jättänyt tekemättä. Kaikki tällaiset pienet rosot ja hauskuudet tietysti hiotaan tekstistä pois seuraavilla lukukerroilla. Raakakäännös käydään kunnolla ja riittävän monta kertaa läpi, kunnes teksti on kauttaaltaan toimiva ja koherentti suomenkielinen teos. Patsasmassaa vaivataan ja hiotaan, revitään tarvittavista paikoista irti ja muovataan toisaalle uudenlaisiksi ulokkeiksi, kunnes kokonaisuus toimii ja miellyttää silmää ja muodon tajua.

Hyvän naapurin  raakakäännökselle tein kaksi korjauskierrosta ennen kuin päästin työn ensimmäistä kertaa käsistäni. Ja kun oli päästy niin pitkälle, kas, omenat olivatkin jo kypsyneet ja ensimmäiset lehdet kellastuneet. Tätä blogitekstiä kirjoittaessani työhuoneeni ulkopuolella leikkii jo komea ruska ja suomennokseni on kustannustoimittajan hellässä huomassa – hän käsittelee patsasta vuorostaan omalla puukollaan ja hiomapaperillaan ja lähettää savimöhkäleen valmistuttuaan takaisin minulle.

Seuraava työvaihe onkin se, kun minä tuijottelen hänen muutosehdotuksiaan omalla työpöydälläni ja joko ihastellen sulautan ne osaksi patsasta tai hion ne tasaisiksi, oman mieleni mukaisiksi. Usein tässä vaiheessa tulee sormeiltua vielä monia sellaisiakin kohtia, joihin muutosehdotuksia ei ole edes tehty. Sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos savea ottaa jostakin kohtaa pois, voi olla, että sitä pitää lisätä johonkin muuhun kohtaan ja sitten taas hioa uuteen uskoon jostain muualta. Koko ajan mielen perukoilla kummittelee jonkinlainen hahmoton, hetkittäin muotoaan muuttava möhkäle, teoksen kokonaisuus, ajatus patsaasta ja siitä, millainen sen kuuluisi olla.

”Luetko sä ne kirjat ennen kuin sä käännät ne?”

Kun kerron ihmisille, että käännän työkseni kirjallisuutta, jostain syystä yleisin kysymys, mitä minulta kysytään, on: ”Luetko sä ne kirjat kokonaan ennen kuin sä alat kääntää niitä?” Tavallisesti vastaan, että onhan siitä apua. Ja sitten hiukan ihmettelen mielessäni, miksi tätä aina kysytään.

Kysymyksen yleisyys johtuu varmaan siitä, että tämä on yksi niistä asioista, joita kuka tahansa pystyy kirjojen kääntämisestä ylipäänsä kysymään. Jotkut ovat myös vilpittömän kiinnostuneita – ja kauhuissaan – vastauksesta. Ajatella, että joutuisi lukemaan ihan kokonaisen kirjan, vieläpä vieraalla kielellä, ennen kuin varsinaisesti edes aloittaa työtään!

Ei kirjan lukeminen aina se kaikkein mukavin työvaihe olekaan. Sormet syyhyävät päästä kääntämään ja tietoisuus deadlinesta painaa niskaa. Tekstistä bongaa jo kohtia, joiden näkee olevan hankalia kääntää, mutta joita ei pääse vielä ratkomaan. Onhan se vähän turhauttavaa, ja olen minä totta puhuen pari kertaa tehnyt niinkin, etten ole malttanut lukea kirjaa aivan kokonaan loppuun asti ennen kuin olen jo alkanut kääntää. Olen sitten lukenut sitä mukaa kun olen kääntänyt, ja vieläpä uskotellut itselleni sen lisäävän työmotivaatiota: Et saa tietää, miten kirja ratkeaa, ennen kuin käännät sen loppuun! Onnistuu se toki niinkin, joidenkin kirjojen kohdalla, mutta näiden kokeilujeni ja kokemusteni pohjalta toteaisin, että on kääntäminen kuitenkin helpompaa kun tietää, mitä tekee. Kun on jonkinlainen kokonaisnäkemys teoksesta. Kun on päässyt sisälle teoksen kieleen ja tunnelmaan. Käännöksen hiomisvaiheessa saattaa säästää huomattavasti aikaa ja vaivaa, kun on jo ennen kirjoittamisen aloittamista virittäytynyt tekstin olemukseen. Joskaan suomenkielisen tekstin olemukseen ei oikein pysty virittäytymään ennen kuin suomenkielistä tekstiä on jo olemassa jonkin verran, mutta alkutekstistä sekin tietenkin saa alkunsa.

Toisin sanoen lukeminen ei ole mikään ylimääräinen ja väistämätön paha, joka on pakko tehdä ennen työn aloittamista, vaan se on olennainen osa itse työtä. Tapoja lukea on yhtä monta kuin kääntäjiäkin: joku lukee vasta kääntäessään, jotkut eivät edes hönkäise näppäimistöä kohti ennen kuin ovat kahlanneet kirjan tarkasti läpi, tarvittaessa moneen kertaan. Ja ennen kaikkea lukemisen tapa riippuu tietysti kirjasta. On kirjoja, jotka pitää lukea useampaan otteeseen ennen kuin voi edes toivoa ymmärtävänsä niistä sen verran, että kääntäminen olisi likipitäenkään mahdollista.

Kokonaisen kirjan lukemista kauhisteleville voi todeta myös sen, että kääntäessä kirja tulee itse asiassa luettua monen monituista kertaa. Tekstiä tulkitessa, pohtiessa, luodessa, hiotessa, kyseenalaistaessa, korjatessa, oikoessa ja toljottaessa sekä alkuteos että oma suomennos tulee luettua niin monta kertaa, että suomennoksen tultua painosta sitä ei jaksa vilkuilla välttämättä enää ollenkaan, vaan lämpimäisen tyytyy tuuppaamaan ylpeänä jonnekin kirjahyllyn uumeniin. Muttei lukeminen silti ole käännösprosessin työläin vaihe – vaan kirjoittaminen. Kokonaisen kirjan kirjoittaminen, siinä sitä vasta onkin.

Vaikka alkuteoksen lukeminen on siinä mielessä turhauttava työvaihe, että silloin ei pysty vielä tekemään mitään konkreettista (aivot toki tekevät kaikenlaista, ainakin toivoa sopii), vaihe on toisaalta myös jännittävä ja kutkuttava. Se on kuin silta seuraavaan projektiin, ensi kosketus uuteen maailmaan, johon tietää pian sukeltavansa päätä pahkaa ja jossa tulee tulevat kuukaudet uimaan korviaan myöten. Ja se, että tässä vaiheessa ei vielä voi tehdä mitään, voi olla myös rentouttavaa: ei vielä tarvitse tehdä mitään. Voi kaikessa rauhassa (aikataulun rajoissa) tyhjentää pään edellisen käännöksen maailmasta ja ottaa ensi askelia uuteen.

Ja onhan tämän työvaiheen etuna myös se, että toisin kuin kirjoittaa, lukea voi missä vain. Juu, voihan freelancer muutenkin (ainakin teoriassa!) napata läppärinsä kainaloon ja naputella menemään missä tahansa trendikahvilassa tai kannon päällä ikinä haluaakin. Todellisuudessa oman työpisteen tutusta ja ergonomisesta huomasta tulee (ainakin minun) poistuttua hyvin harvoin yhtään minnekään. Pelkän kirjan kanssa on kuitenkin helppo poistua. Minne vaan. Ja tällaisina päivinä minua ei harmita ollenkaan, että joudun työkseni lukemaan ihan kokonaisen kirjan.

Luin viime viikolla Turun jokirannassa, työhuoneellani Kirjan talolla, riippukeinussa omenapuun alla, viltillä koivun katveessa, kotisohvalla, sängyssä ennen nukkumaanmenoa sekä parhaassa lukunojatuolissani olohuoneen nurkassa Shari Lapenan trillerin The Couple Next Door, jonka suomenkielinen laitos (suom. minä itte) ilmestynee Otavalta ensi vuonna. Todettakoon vielä, että kirja oli sen verran koukuttava, ettei sen ahmaiseminen parissa päivässä edellä mainituissa sijainneissa tuottanut minkäänlaista tuskaa. Totta puhuen olisin voinut viettää riippukeinussa vaikka useammankin työpäivän.