Dekkarit(kin) on suomennettava hyvin

Koneen Säätiön rahoittama, vuosina 2018 ja 2019 kirjastovierailuja järjestänyt Suomentajat lukijoiden luo -projekti jäi pandemian takia kesken. Tekemättä jääneet vierailut päätettiin korvata Kirjastokaistan kanssa kuvatuilla videoilla, joissa suomentajat keskustelevat työstään toisten suomentajien kanssa. Videoita on kaikkiaan kaksitoista, ja ne julkaistaan syksyn mittaan torstaisin yksi video viikossa.

Minä pääsin juttelemaan videolla dekkarien kääntämisestä kokeneiden kollegojeni Sirkka-Liisa Sjöblomin ja Sari Kumpulaisen kanssa. Video löytyy blogitekstin lopusta.

Juteltavaa olisi tietenkin ollut vaikka millä mitalla, ja kuvausten jälkeen mieleen tuli luonnollisesti lisää kaikenlaista, mitä olisin voinut videolla kertoa. Niistä ehkä päällimmäiseksi jäi aihe, jota ehdimme videon lopussa vain nopeasti sivuta: Miksi on tärkeää, että dekkari on suomennettu hyvin?

Kysymys on sinänsä hiukan hölmö ja arvottava – heti tulisi mieleen kysyä vastavuoroisesti, miksi ihmeessä ei olisi tärkeää, että dekkarit on suomennettu hyvin. Taustalla on ehkä ajatus siitä, että dekkarit olisivat kirjoina jotenkin heppoisempia ja vähempiarvoisempia kuin muut. En ihan allekirjoita tätä näkemystä. On tietenkin selvää, että kirjoja on monenlaisia. Joissain kirjoissa olennaista on kirjallisen ilmaisun kunnianhimoisuus, taiteellisuus tai omaleimaisuus, joissain hyvä juoni ja joissain molemmat. Dekkarit ja jännärit ovat usein juonivetoisia, eikä niissä välttämättä harrasteta kielellistä kikkailua, syvällisyyttä tai korkealentoisuutta. Olennaista on se, että tarina vetää ja koukuttaa – että kirjan parissa viihtyy eikä lukeminen ole työn ja tuskan takana. Ehkä nimenomaan tämä viihtyminen ja tuskan puuttuminen saa jotkut katsomaan dekkarikirjallisuutta kieroon, ikään kuin kaikkien arvokkaiden ajanvietteiden pitäisi olla jollain lailla työläitä. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat?

Ihan totta, ei aina tarvitse kärsiä. Elämän ei tarvitse eikä kuulu olla pelkkää työtä, kehittymistä ja puurtamista, vaan joskus on terveellistä ihan vain rentoutua ja viihtyä. Esimerkiksi lukemalla koukuttavaa kirjaa, johon uppoutuessa unohtaa hetkeksi itsensä ja ympäröivän maailman. (Mikä ihana ajatus!) Tällöin on kirjailijalta taitavaa lukijan huomioimista kirjoittaa vetävä, suhteellisen helppolukuinen teos, jonka parissa lukija ei joudu jatkuvasti keskittymään ja pinnistelemään. Tällaisessa teoksessa kielen tehtävänä on kuljettaa tarinaa eteenpäin, ei vetää huomiota itseensä. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että kieli olisi jotenkin heppoista tai löperöä vaan ennemminkin että siinä kiinnitetään huomiota erilaisiin asioihin kuin joissain muissa teksteissä. Kääntäjän ei välttämättä tarvitse miettiä päätään puhki runollisia ilmauksia tai mullistavia, luovia lauserakenteita, mutta hänen on huolehdittava siitä, että teksti kulkee: että se on sujuvaa, että se kuljettaa juonta eteenpäin, että siinä ei ole asioita, jotka töksähtäisivät silmään ja jäisivät häiritsemään lukuelämystä. Selkeän tekstin kirjoittaminen on taitolaji, olipa kirjallisuuden genre mikä tahansa. Kääntäjän on tunnistettava tekstilaji, tekstin tyyli, kirjailijan ääni, ja kirjoitettava suomeksi vastaavanlainen, eheä tekstikokonaisuus, joka täyttää sille asetetut tavoitteet ja funktiot. Toisin sanoen kääntäjän on tehtävä oma työnsä – aivan yhtä huolellisesti kuin kaikkia muitakin tekstejä kääntäessä.

Kaikilla kuvan jännityskirjoilla on sama suomentaja. Arvaa kuka?

Dekkarien suomentaminen hyvin on erityisen tärkeää siksi, että jännityskirjallisuutta luetaan paljon. Monet ihmiset lukevat yksinomaan dekkareita, eivät välttämättä muunlaisia kirjoja ollenkaan. Se ei ole huono asia – kukin lukekoon juuri sellaisia kirjoja, joista eniten pitää. (Tämän luulisi olevan itsestään selvää.) Kurjaa sitä vastoin olisi, jos tällaiset suositut ja laajalevikkiset kirjat olisi kirjoitettu huonosti – jos käännökset olisivat huonoa suomea. Suomentajat ovat korkeasti koulutettuja ammattikirjoittajia, joista useimmat kokevat kunnia-asiakseen tuottaa suomenkielisille lukijoille laadukkaita tekstejä. Laadukkaalla tarkoitan oikeakielistä, vetreää, tilanteeseen sopivaa ja luontevasti soljuvaa tekstiä, joka tukee paitsi lukijoiden suomen kielen taitoa myös suomen kielen asemaa ilmaisuvoimaisena tieteen, taiteen ja viihteen (ja kaikkien muidenkin elämän osa-alueiden!) välittäjänä, eikä esimerkiksi pursuile kirjoitusvirheitä, anglismeja tai vieraan kielen lauserakenteita.

Lukeminen on hyvä harrastus, lukipa sitten dekkareita tai muuta viihdekirjallisuutta tai niin sanottua korkeakirjallisuutta – tai kaikkea sikin sokin! (Tällä kannalla ovat myös tutkimukset, ks. kirjallisuustieteen dosentti, kirjallisuusterapeutti Päivi Kososen kirjoitus Turun Sanomissa 24.8.2021.) Ihmiset ovat erilaisia ja erilaisilla kirjoilla on erilaisia funktioita. Joku haluaa rentoutua pitkän työpäivän jälkeen hauskan ja vetävän kirjan ääressä, joku syventyä paksuihin klassikoihin, joku haluaa nautiskella runoja pieninä annoksina, joku toinen avartaa maailmankatsomustaan historiallisilla tietokirjoilla. Ja tietysti yksi ja samakin ihminen saattaa haluta eri päivinä ja erilaisella mielellä lukea erilaisia kirjoja. Kukaan ei myöskään ryhdy heti lukemaan opittuaan tankkaamaan Dostojevskia, vaan on hyvä lähteä liikkeelle jostain kevyemmästä. Siksi on hyvä, että tarjolla on erilaisia kirjallisuuden lajeja – ja että ne kaikki on kirjoitettu hyvin.

Lisää dekkarien kääntämisen haasteista ja hauskuuksista – esimerkiksi kirjoissa tyypillisesti toistuvista lauseista ja puhekielen käyttämisestä – on videolla! Kaikki sarjassa jo ilmestyneet videot sekä koko syksyn julkaisuaikataulun löydät täältä.

Naanleipää ja novelleja

Lukupiirin kevään kolmannessa tapaamisessa käsiteltiin Anna Gavaldan tuoretta novellikokoelmaa Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2018). Minulla jäi kirjan lukeminen hiukan viime tippaan. Tai no, aloitin lukemisen jo muutama viikko sitten, heti, kun sain kirjan käsiini kirjastosta, mutta kaksi ensimmäistä novellia ahmaistuani totesin, että tämähän menee aivan liian nopeasti. Pelkäsin, etten muista teoksesta mitään, jos luen sen viikkokausia ennen lukupiirin tapaamista, joten lykkäsin lukemisen viime metreille. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kiire tuli. Luin viimeisen novellin parikymmentä minuuttia ennen lukupiirin kokoontumista nepalilaisessa ravintolassa naanleipää ja jumalaista currysoosia natustellessani.

Mitä kirjasta sitten jäi käteen? Päällimmäisenä mieleen nousee Lotta Toivasen suomennos, jota muutkin lukupiiriläiset kehuivat (olen tainnut jauhaa aiemmissa tapaamisissa suomentajan merkityksestä niin paljon, että muutkin kiinnittävät jo asiaan huomiota, jippii!). Lukiessani aloin heti kirjan ensimmäisellä sivulla nauraa ääneen, siis ihan spontaanista ilosta, kun teksti (sen lisäksi että se oli hauska) vain kulki niin älyttömän hyvin. Hieno rytmi, mieletön flow, sanon, kun en parempaakaan sanaa keksi tätä riemua kuvaamaan.

Koska en ole kriitikko eikä tämä ole mikään kirja-arvostelublogi, en edes yritä pykätä minkäänlaista tyhjentävää selontekoa Gavaldan novellikokoelman sisällöstä tai ansioista, päällimmäisenä fiiliksenä totean vain, että esimerkiksi muihin viime aikoina lukemiini naisnovellisteihin (Ulitskaja ja Berlin) verrattuna Gavalda on kepeämpi, positiivisempi, toiveikkaampi. Siitäkin huolimatta, että kaikki novellihenkilöt ovat menettäneet elämässään jotain, tarinat (ja olosuhteet) ovat vähemmän lohduttomia, ja kaiken takana hohkaa jonkinlainen valo, lämpö ja rakkaus.

Lukupiirissä on se hauska puoli, että kun itse tuppaa kiinnittämään teksteissä huomiota tietynlaisiin asioihin, niin kuin esimerkiksi ihan ammattitautina kaikenlaisiin muodollisiin seikkoihin, muut ihmiset poimivat kirjoista esiin ihan erilaisia juttuja. Omat elämänkokemukset vaikuttavat siihen, mistä näkökulmasta tarinoita tarkastelee, mikä niissä koskettaa ja jää mieleen. Minulle jäi tämänkertaisesta lukupiiri-istunnosta päähäni sellainen mielikuva, että Gavaldan novellit olivat kuin kaurahiutaleita. Lukupiirissä niihin lisättiin nestettä ja ne alkoivat turvota, paisua joka suuntaan, rikastua, muuttaa muotoaan. (Juu, olen yhä lasten kanssa kotona, siinä ehkä syy kaurahiutaleiden runolliseen iskostumiseen alitajuntaani.) Samasta massasta saa lukemattomia eri tulkintoja, siksikin on hauska yhdistää tällaiseen sinänsä yksinäiseen harrastukseen yhteisöllinen ulottuvuus. Ajatuksia jakaessa maailma laajenee vielä enemmän kuin silloin, kun lukee ja tulkitsee kirjoja vain yksikseen.

Niin ja Anna Gavalda, hän pääsi päässäni lokeroon ”lue lisää tätä, varsinkin silloin, kun et jaksa mitään liian lannistavaa, raskasta, maailman pahuutta naamaan hierovaa, vaan kaipaat jotain – ehkä hivenen haikeaa – mutta pohjimmiltaan kaunista ja toiveikasta.”

Herttaisen kamalia ihmiskohtaloita

IMG_20180215_121316.jpg

Jotkut ihmiset kuulemma tykkäävät lukea flunssassa kirjoja. Käpertyvät sohvalle vällyihin, juovat teetä, syövät kurkkupastilleja ja nautiskelevat hyvästä kirjallisuudesta. Minä en ole sellainen ihminen, en sitten lainkaan. Kun olen flunssassa, pää on täynnä räkää, ajatus ei kulje, silmiä kirvelee, rivit hyppivät, enkä pysty keskittymään lukemiseen niin sitten ollenkaan. Katselen mieluummin telkkaria. Mitä hömpempää, sitä parempi, jotta ilman aivojakin pysyy mukana.

Siksi minulta meinasi jäädä vallan lukematta kevään lukupiirin ensimmäinen kirja, Ljudmila Ulitskajan novellikokoelma Meidän tsaarimme väkeä (suom. Arja Pikkupeura, Siltala 2018), jota lukupiirissä käsiteltiin tällä viikolla. Kuin ihmeen kaupalla flunssa kuitenkin väistyi juuri ajoissa pari päivää ennen käsittelyä ja sain kuin sainkin kirjan rykäistyä menemään muutamassa päivässä. Vähän tuli kyllä sellainen olo, että näiden novellien parissa olisi voinut viihtyä pidempäänkin, ne olisivat saattaneet kaivata hiukan pidempää sulattelua, mutta olen joka tapauksessa tyytyväinen, että sain kirjan luettua.

Tarvitsen nyt selvästi jonkinlaisia deadlineja ja ohjausta lukemisen suhteen. Tuntuu, että muuten unohdun vain selaamaan kännykällä Facebookia ja iltapäivälehtien sivuja, enkä muka ehdi tarttua kirjoihin. No, kyllähän sitä ehtii kun ryhtyy, yli kolmesataa sivua melko tiukkoja ja rankkoja venäläisiä novelleja alle kolmessa päivässä, onhan siinä jo sitä jotain.

Kirja tietysti oli aika tavalla viihdyttävämpi ja ravitsevampi kuin Facebookin uutissyöte. Ehkä kaikkein päällimmäiseksi mietteeksi jäi kuitenkin se, että kun kirjat yleensä purkavat ennakkoluuloja ja tuovat erilaiset ihmiset ja kulttuurit tavallaan tutummiksi ja läheisemmiksi, nämä kertomukset tuntuivat päinvastoin vain lisäävän stereotyyppisiä ja ei-niin-imartelevia käsityksiäni Venäjästä ja venäläisistä. Silti ne olivat hienoja ja taitavia ja omalla tavallaan herttaisiakin. Tsaarin väki, pienet ihmiset ja kirjavat ihmiskohtalot kaikessa kauheudessaan ja kauneudessaan vilisivät silmien edessä. Ne kauhistuttivat, välillä inhottivatkin, mutta huomionarvoista on myös se, millaisella lämmöllä ja sydämellisyydellä Ulitskaja ihmiskohtaloita käsittelee. Tarinat on kerrottu tavallaan ulkopuolisen tarkkasilmäisellä, pistävälläkin otteella, mutta niistä huokuu kuitenkin syvä lämpö ja yhteenkuuluvuus, se, että kertojakin on kaikesta huolimatta yksi ”tsaarin väestä”.

Luonnollisesti kiinnitin huomiota myös Arja Pikkupeuran suomennokseen. Ihailin sen värikästä, laajaa sanavarastoa ja ilmaisun skaalaa, ennakkoluulotonta ja mutkatonta murteiden ja puhekielisyyksien, jopa karjalan kielen käyttöä repliikeissä (karjalankieliset käännökset ukrainankielisistä repliikeistä on tehnyt Natalia Giloeva). Kaiken kaikkiaan teos on sekä kieleltään että sisällöltään harvinaisen korkealaatuinen, ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Hiukan ihmettelenkin, miten olen nyt lyhyen ajan sisällä törmännyt kahteen näin kovatasoiseen novellikokoelmaan, kun en ole aiemmin novelleita juurikaan osannut lukea. Järjettömän taitavia kirjailijoita ja tarinankertojia! Ja suomentajia. Ihanaa, että kustantajat ovat laskeneet nämä aarteet osaavien tekijöiden huomaan.

 

IMG_20180215_121338.jpg

Kerroin joskus aikaisemmin, että minulla on tapana merkitä kirjoista muistiin erityisen hienoja ajatuksia tai lauseita. Ulitskajan kertomuskokoelmasta kirjoitin muistiin muun muassa nämä:

”Joka paikka säkenöi ja kipunoi juhlavaloa, syntynyt kauneus on sellaista jota näkee vain lapsuudessa tai unessa.” (novelli ”Kolmannessa luokassa”, s. 331)

”Hän jos kuka kuului tulevaisuuden ihmisiin, vaikka se tulevaisuus koittamatta jäikin.” (”Ménage à trois”, s. 196)