Hyytävää islantilaista jännitystä

Posti toi paketin, tekijänkappaleeni Ragnar Jónassonin Saaresta, joka on islantilaisen Hulda-jännitystrilogian keskimmäinen osa. Ensimmäisen osan (Pimeys) on suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen, ja minä suomennan nämä kaksi jälkimmäistä.

Projekti on ollut todella mielenkiintoinen, ennen kaikkea tietysti siksi, että englannin kääntäjänä harvemmin pääsee Islannin maisemiin. Suomensin teoksen siis välikielestä, Victoria Cribbin englanninnoksesta, mikä oli kuulemma kirjailijan toive, sillä siitä on muokattu alkukielistä jollain lailla kansainvälisempi versio. Tämä näkyi käytännössä esimerkiksi siinä, että englanninnoksessa oli pitkiä pätkiä sellaisia Islannin luonnon ja maisemien kuvauksia, jotka islanninkielisestä versiosta puuttuivat kokonaan.

Vaikken islantia osaakaan, minulla oli käytössäni myös alkukielinen versio, jota joissakin epäselvissä kohdissa tutkin ja tulkitsin sanakirjan, Googlen, epämääräisen skandinaaviskantaidon ja jonkinlaisen yleisen kielentajun avulla, ja sain tällä tavalla joitain yksittäisiä matkan varrella hämärtyneitä merkityksiä avattua. Välikielestä kääntäminen tuntuikin konkretisoivan jotenkin tosi selkeällä tavalla sitä, että suomentaessa ei käännetä sanoja vaan ajatuksia. Törmäsin monesti sellaiseen tilanteeseen, että vaikka sanat olivat englannin kieltä, ajatus niiden takana oli selvästi islantilainen, ja siitä oli vaikea saada kiinni, ellei ottanut selvää tietyistä maahan ja kulttuuriin liittyvistä asioista.

Yksi hyvä esimerkki tällaisesta islantilaisesta ajatuskuviosta on kohta, jossa kuvaillaan eräiden henkilöhahmojen kotia. Englanninnoksen mukaan rakennus on jonkinlainen epämääräinen tai erikoinen pienkerrostalon ja rivitalon risteymä. Kun asuntoa kuvaillaan tarkemmin, käy ilmi, että kyse on käytännössä ihan vaan kaksikerroksisesta rivitalosta. Mietin pääni puhki, miksi rakennustyyppiä kuvaillaan erikoiseksi – monikerroksiset rivitalot tai townhouse-tyyppiset talorivithän ovat mitä tavallisin brittiläinen asumismuoto ja todella tuttu englanninkieliselle lukijalle. Mitä erikoista tässä siis on? Kysyin tästä (ja monesta muustakin asiasta) lisätietoja islanninkääntäjä, Islannin-tuntija Tapio Koivukarilta, ja kävi ilmi, että Islannissa hyvin tavanomainen asumismuoto on kaksikerroksinen pienkerrostalo. Kaksikerroksisen rivitalon erikoisuus on siis siinä, että se ei ole islantilaisesta näkökulmasta tuiki tavallinen asumismuoto, vaan vain muistuttaa sellaista, on ikään kuin jonkinlainen hybridimalli.

Toisaalta islantilaisuudessa tuntui olevan jotakin miellyttävällä tavalla tuttua: tuli sellainen olo, että islantilainen mielenlaatu taitaa olla jossain mielessä lähempänä suomalaista kuin englantilainen. Olin juuri ennen tätä teosta, tai oikeastaan osittain limittäin sen kanssa, kääntänyt brittiläisen historiallisen dekkarin, jossa lauseet olivat polveilevia ja kilometrin mittaisia ja jossa oli olennaisen tärkeää, miten ja millaisella tittelillä ketäkin ihmistä missäkin tilanteessa pokkuroidaan. Kyse voi toki olla myös ihan vaan kirjailijan tyylistä ja genrevaihtelusta, mutta Saarta suomentaessa tuntui monessakin kohdassa siltä, että vaikka kieli oli englantia, lauseet ja asiat etenivät huomattavasti mutkattomammalla, suomalaisesta näkövinkkelistä loogisemmalla ajatuksenjuoksulla.

Yksi tällaisista yksityiskohdista, ja mahdollinen välikielestä kääntämisen kompastuskivi, liittyi poliisien titteleihin. Englannissa tavataan käyttää ihmisiä puhuteltaessa tai heistä puhuttaessa tittelejä ja poliisiarvoja, siinä missä Islannissa on tapana sinutella ja käyttää pelkkiä etunimiä. Tämä tuli itse asiassa esiin ennen kaikkea trilogian päätösosassa, joka on nyt työpöydälläni: Eräässä luvussa esiintyy päähenkilön kollega, josta puhutaan englanninnoksessa koko ajan komisariona. Jatkuva komisarion toistelu alkoi tuntua suomennoksessa kankealta, joten vilkaisin, mitä sanaa islanninkielisessä versiossa on käytetty, ja kas – siellä ei näy titteleistä jälkeäkään, vaan luvussa esiintyy ihan vaan Jens. Suomessakin on luontevaa käyttää työtovereista etunimeä, joten vaikka tehtävänäni on tehdä käännös englanninnoksesta, tässä kohdassa katsoin parhaaksi olla imemättä suomennokseen turhaan vieraannuttavia välikielisiä vaikutteita teoksesta, joka kuitenkin pohjimmiltaan on islantilainen.

Koska islantilainen ajatustenjuoksu ei kuitenkaan ole minulle läheisesti kovin tuttu, käännyin monessa epäselvässä kohdassa myös todellisen asiantuntijan puoleen. Lämmin kiitos Tapio Koivukarille, joka valaisi minua monessa Islantiin ja islantilaisuuksiin liittyvässä asiassa sekä suomensi kirjan alkulehden runolainauksen, jota en olisi itse osannut englanninnoksen kautta tulkita yhtä sointuvasti. Vaikka sitä kuinka aina yrittää pärjätä omillaan, olen tullut huomanneeksi, että parhaita hetkiä (työssä ja elämässä) ovat ne, kun saa apuja ja neuvoja silloin, kun niitä tarvitaan, eikä monikaan asia ole hauskempaa kuin se, kun saa kysyä joltain ihmiseltä lisätietoja johonkin sellaiseen asiaan, josta hän tietää paljon.

Niin, ja itse kirjan sisällöstä voisin sanoa sen verran, että enpä muista aikoihin törmänneeni näin hyytävään ja vetävään tarinaan! Kaikki kolme osaa ovat sellaisia, jotka tekisi mieli ahmaista yhdeltä istumalta. Itse asiassa niin minulle kävikin trilogian avausosan kanssa – ajattelin lukea sen ja tutustua siihen kaikessa rauhassa ennen oman suomennostyöni aloittamista, mutta päädyin valvomaan sen kanssa silmät ristissä pikkutunneille, koska en vain voinut laskea sitä käsistäni. Varoituksena haluaisin ehkä kuitenkin mainita, että avausosan loppuratkaisu oli niin yllättävä ja järkyttävä, että menin siitä joksikin aikaa vähän tolaltani. Ei ehkä siis sovi herkimmille (en oikein voi kertoa, millä tavalla herkille, jotten paljasta liikaa), mutta toisaalta ihmiset ovat erilaisia, ja juuri tuota loppuratkaisua on monessa paikassa myös ylistetty ja kuvailtu suorastaan hykerryttäväksi, ja luulen, että epätavanomaisuudessaan se monelle dekkarifanille onkin juuri sitä.

No, jos ykkösosasta selviää, selviää kyllä näistä kahdesta jälkimmäisestäkin. Saari on mielestäni ehkä hiukan muita osia rauhallisempi, vetävä sekin silti, ja kolmososa, Sumu, on kerrassaan hyytävä, piinaavan jännittävä. Ja juuri tällä hetkellä työpöydälläni, eli jatkoa suomennokseen on siis luvassa!

Dekkarit(kin) on suomennettava hyvin

Koneen Säätiön rahoittama, vuosina 2018 ja 2019 kirjastovierailuja järjestänyt Suomentajat lukijoiden luo -projekti jäi pandemian takia kesken. Tekemättä jääneet vierailut päätettiin korvata Kirjastokaistan kanssa kuvatuilla videoilla, joissa suomentajat keskustelevat työstään toisten suomentajien kanssa. Videoita on kaikkiaan kaksitoista, ja ne julkaistaan syksyn mittaan torstaisin yksi video viikossa.

Minä pääsin juttelemaan videolla dekkarien kääntämisestä kokeneiden kollegojeni Sirkka-Liisa Sjöblomin ja Sari Kumpulaisen kanssa. Video löytyy blogitekstin lopusta.

Juteltavaa olisi tietenkin ollut vaikka millä mitalla, ja kuvausten jälkeen mieleen tuli luonnollisesti lisää kaikenlaista, mitä olisin voinut videolla kertoa. Niistä ehkä päällimmäiseksi jäi aihe, jota ehdimme videon lopussa vain nopeasti sivuta: Miksi on tärkeää, että dekkari on suomennettu hyvin?

Kysymys on sinänsä hiukan hölmö ja arvottava – heti tulisi mieleen kysyä vastavuoroisesti, miksi ihmeessä ei olisi tärkeää, että dekkarit on suomennettu hyvin. Taustalla on ehkä ajatus siitä, että dekkarit olisivat kirjoina jotenkin heppoisempia ja vähempiarvoisempia kuin muut. En ihan allekirjoita tätä näkemystä. On tietenkin selvää, että kirjoja on monenlaisia. Joissain kirjoissa olennaista on kirjallisen ilmaisun kunnianhimoisuus, taiteellisuus tai omaleimaisuus, joissain hyvä juoni ja joissain molemmat. Dekkarit ja jännärit ovat usein juonivetoisia, eikä niissä välttämättä harrasteta kielellistä kikkailua, syvällisyyttä tai korkealentoisuutta. Olennaista on se, että tarina vetää ja koukuttaa – että kirjan parissa viihtyy eikä lukeminen ole työn ja tuskan takana. Ehkä nimenomaan tämä viihtyminen ja tuskan puuttuminen saa jotkut katsomaan dekkarikirjallisuutta kieroon, ikään kuin kaikkien arvokkaiden ajanvietteiden pitäisi olla jollain lailla työläitä. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat?

Ihan totta, ei aina tarvitse kärsiä. Elämän ei tarvitse eikä kuulu olla pelkkää työtä, kehittymistä ja puurtamista, vaan joskus on terveellistä ihan vain rentoutua ja viihtyä. Esimerkiksi lukemalla koukuttavaa kirjaa, johon uppoutuessa unohtaa hetkeksi itsensä ja ympäröivän maailman. (Mikä ihana ajatus!) Tällöin on kirjailijalta taitavaa lukijan huomioimista kirjoittaa vetävä, suhteellisen helppolukuinen teos, jonka parissa lukija ei joudu jatkuvasti keskittymään ja pinnistelemään. Tällaisessa teoksessa kielen tehtävänä on kuljettaa tarinaa eteenpäin, ei vetää huomiota itseensä. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että kieli olisi jotenkin heppoista tai löperöä vaan ennemminkin että siinä kiinnitetään huomiota erilaisiin asioihin kuin joissain muissa teksteissä. Kääntäjän ei välttämättä tarvitse miettiä päätään puhki runollisia ilmauksia tai mullistavia, luovia lauserakenteita, mutta hänen on huolehdittava siitä, että teksti kulkee: että se on sujuvaa, että se kuljettaa juonta eteenpäin, että siinä ei ole asioita, jotka töksähtäisivät silmään ja jäisivät häiritsemään lukuelämystä. Selkeän tekstin kirjoittaminen on taitolaji, olipa kirjallisuuden genre mikä tahansa. Kääntäjän on tunnistettava tekstilaji, tekstin tyyli, kirjailijan ääni, ja kirjoitettava suomeksi vastaavanlainen, eheä tekstikokonaisuus, joka täyttää sille asetetut tavoitteet ja funktiot. Toisin sanoen kääntäjän on tehtävä oma työnsä – aivan yhtä huolellisesti kuin kaikkia muitakin tekstejä kääntäessä.

Kaikilla kuvan jännityskirjoilla on sama suomentaja. Arvaa kuka?

Dekkarien suomentaminen hyvin on erityisen tärkeää siksi, että jännityskirjallisuutta luetaan paljon. Monet ihmiset lukevat yksinomaan dekkareita, eivät välttämättä muunlaisia kirjoja ollenkaan. Se ei ole huono asia – kukin lukekoon juuri sellaisia kirjoja, joista eniten pitää. (Tämän luulisi olevan itsestään selvää.) Kurjaa sitä vastoin olisi, jos tällaiset suositut ja laajalevikkiset kirjat olisi kirjoitettu huonosti – jos käännökset olisivat huonoa suomea. Suomentajat ovat korkeasti koulutettuja ammattikirjoittajia, joista useimmat kokevat kunnia-asiakseen tuottaa suomenkielisille lukijoille laadukkaita tekstejä. Laadukkaalla tarkoitan oikeakielistä, vetreää, tilanteeseen sopivaa ja luontevasti soljuvaa tekstiä, joka tukee paitsi lukijoiden suomen kielen taitoa myös suomen kielen asemaa ilmaisuvoimaisena tieteen, taiteen ja viihteen (ja kaikkien muidenkin elämän osa-alueiden!) välittäjänä, eikä esimerkiksi pursuile kirjoitusvirheitä, anglismeja tai vieraan kielen lauserakenteita.

Lukeminen on hyvä harrastus, lukipa sitten dekkareita tai muuta viihdekirjallisuutta tai niin sanottua korkeakirjallisuutta – tai kaikkea sikin sokin! (Tällä kannalla ovat myös tutkimukset, ks. kirjallisuustieteen dosentti, kirjallisuusterapeutti Päivi Kososen kirjoitus Turun Sanomissa 24.8.2021.) Ihmiset ovat erilaisia ja erilaisilla kirjoilla on erilaisia funktioita. Joku haluaa rentoutua pitkän työpäivän jälkeen hauskan ja vetävän kirjan ääressä, joku syventyä paksuihin klassikoihin, joku haluaa nautiskella runoja pieninä annoksina, joku toinen avartaa maailmankatsomustaan historiallisilla tietokirjoilla. Ja tietysti yksi ja samakin ihminen saattaa haluta eri päivinä ja erilaisella mielellä lukea erilaisia kirjoja. Kukaan ei myöskään ryhdy heti lukemaan opittuaan tankkaamaan Dostojevskia, vaan on hyvä lähteä liikkeelle jostain kevyemmästä. Siksi on hyvä, että tarjolla on erilaisia kirjallisuuden lajeja – ja että ne kaikki on kirjoitettu hyvin.

Lisää dekkarien kääntämisen haasteista ja hauskuuksista – esimerkiksi kirjoissa tyypillisesti toistuvista lauseista ja puhekielen käyttämisestä – on videolla! Kaikki sarjassa jo ilmestyneet videot sekä koko syksyn julkaisuaikataulun löydät täältä.

Ashley Audrainin Lapsi rakas – karu kertomus äideistä ja tyttäristä

Ashley Audrainin Lapsi rakas (Otava 2021, suom. minä) on melko rankka kirja. Teoksessa käsitellään muun muassa sukupolvelta toiselle periytyvää lasten kaltoinkohtelua, henkistä (ja fyysistäkin) väkivaltaa, parisuhteen kariutumista ja lapsen kuolemaa. Lukiessa, ja vielä kääntäessäkin, oli jatkuvasti vähän pala kurkussa, ja hetkittäin, kun esimerkiksi eräänä synkkänä loppusyksyisenä päivänä aprikoin, onko suomeksi parempi sanoa ”hirtti itsensä” vai ”hirttäytyi”, mielessä kävi, että olisihan sitä kyllä voinut tämän maailmanlaajuisen pandemian ja pimeimmän vuodenajan keskelle ottaa edes jotain vähän iloisempia töitä.

Loppujen lopuksi työ kuitenkin palkitsi. Audrainin teksti on siinä määrin terävää ja taitavaa, että hetkittäisestä raskaudesta huolimatta sitä oli ilo kääntää. Tuskaisten teemojen keskeltä löytyy myös rakkautta, herkkyyttä ja samaistumispintaa, varsinkin raadollisen rehellisistä äitiyden kuvauksista, joissa Audrain on mielestäni kaikkein vahvimmillaan. Tässä on yksi lempikohdistani:

Muistan tajunneeni eräänä päivänä, miten tärkeä minun ruumiini oli meidän perheellemme. Ei älyni, eivät kirjalliset kunnianhimoni. Ei kolmenkymmenenviiden vuoden aikana muovautunut persoona. Vain ruumiini. Seisoin alasti peilin edessä riisuttuani puseron, joka oli yltä päältä Samin pulauttamassa hernesoseessa. Rintani olivat nuupahtaneet kuin se keittiön viherkasvi, jota en ikinä muistanut kastella. Vatsani tursui alushousujen kuminauhan yli samalla tavalla kuin kädenlämpöisen latten maitovaahto mukin reunasta. Reiteni olivat kuin makkaratikulla lävistetyt vaahtokarkit. Olin yhtä mössöä. Mutta se oli samantekevää – merkitystä oli ainoastaan sillä, että sain fyysisesti pidettyä meidät kaikki liikkeessä. Minun ruumiini oli meidän moottorimme. Annoin armon käydä oikeudesta peilissä näkyvälle uppo-oudolle naiselle. Silloin en vielä ymmärtänyt, että ruumiini ei enää koskaan sen jälkeen tulisi olemaan yhtä hyödyllinen: välttämätön, luotettu, arvostettu.

ASHLEY AUDRAIN, Lapsi rakas (Otava 2021). Suom. Oona Nyström

Osa kuvauksista osuu niin naulan kantaan, että välillä minua jopa vähän harmitti, että teos on trilleri. Mietin, että olisi voinut olla armollisempaa viestittää, että äitiys voi joskus olla raastavan vaikeaa – että ihmisellä voi joskus olla todella hankalia oloja ja ikäviä ajatuksia, vaikka asiat eivät olisikaan hirvittävällä tavalla vinossa.

Toisaalta, mikäli mikään ei olisi vinossa, teos ei olisi yhtä hyytävä ja vetävä kuin se nyt todellakin on. Kaikista kääntämistäni dekkareista ja trillereistä yksikään ei ole mennyt luihin ja ytimiin samalla tavalla kuin tämä. Hyytävyyden syvin olemus piilee siinä, että toisin kuin monissa muissa jännäreissä, tässä kirjassa uhka ei tule ulkoapäin. Lapsi rakas sijoittuu enimmäkseen kotiin. Tuiki tavalliseen elämään, lapsiperheen arkeen. Siihen ympäristöön, josta pitäisi jäädä rakkaita, pehmoisia ja hattarantuoksuisia muistoja – jonka pitäisi olla ihmiselle se kaikkein lämpöisin ja turvallisin paikka, mutta jota se ei kaikille kuitenkaan ole.

Hahmottumassa

Pidin aamulla tuumaustauon käännöksen korjausvedosten läpikäymisestä ja kävin hiihtämässä. Taas. Kun tätä blogia lukee, voisi luulla, etten muuta teekään, mutta enimmäkseen olen kyllä kääntänyt.

Viimeiset korjauskierrokset ennen suomennoksen ilmestymistä ovat ihana ja kamala työvaihe. Suomennos on jo tavallaan valmis, kokonaisuus on hahmottunut, teksti kulkee, ja yleensä tässä vaiheessa huomaa helpotuksekseen, että ihan hyvähän tästä on tulossa – ihan oikea kirja. (Juuri nyt työn alla on Ashley Audrainin esikoistrilleri The Push, suomeksi Lapsi rakas, joka ilmestyy Otavalta näillä näkymin maaliskuussa. Olen yleensä aika varovainen sanomaan suomentamistani kirjoista kauheasti mitään, mutta nyt täytyy sanoa, että tämä kirja on aikamoinen. Menee ihon alle ihan eri tavalla kuin mikään aiemmin kääntämistäni dekkareista tai trillereistä.)

Viimeistelyvaihe on kuitenkin myös intensiivinen ja kuluttava. Tekstissä pääsee etenemään nopeasti, koska se on jo melkein valmis; massaa on paljon ja kokonaisuuteen pääsee uppeluksiin aivan eri tavalla kuin raakakäännöksessä rämpiessä. Se on ihanaa! Mutta toisaalta on hankalaa lukea omaa tekstiään, jolle on tavallaan tullut jo sokeaksikin – kaikki näyttää tutulta, ratkaisuja on mietitty moneen kertaan – ja yrittää huomata siitä sellaisia paranneltavia tai korjattavia kohtia, joita ei ole aiemmin huomannut. Tässä vaiheessa sanoihin ja lauseisiin suhtautuu tietynlaisella varauksella ja vainoharhaisuudella, tekstiä lukee kuin piru Raamattua. (Ja aina sinne silti jotain jää. Aina, aina. Jos vuosien jälkeen avaa jonkun vanhan suomennoksensa ja alkaa lukea sitä mistä tahansa kohdasta, aina löytää jotain, minkä nyt kirjoittaisi toisin.)

Ihana, intensiivinen työvaihe vaatii myös veronsa. Eilen, kun olin koko työpäivän pingottanut ja pinnistellyt tekstin parissa (harvinaisen sujuvasti ja jouhevasti, täytyy sanoa – oli hyvä työpäivä), huomasin illalla perheenjäsenille jutellessani, että takki oli aika tyhjä, sanat aivan hukassa. Samoin, kun yritin tehdä jumittuneen selkäni avuksi jumppaliikettä, jossa olisi pitänyt liikuttaa käsiä ja jalkoja samanaikaisesti, huomasin, että siitä ei tullut kerta kaikkiaan yhtään mitään. Vedin tästä kaikesta sen johtopäätöksen, että nyt taitaa aivoja väsyttää, mikä on kyllä tavallaan ihan loogistakin.

Tänään päätin siis ottaa hiukan rennommin. Aamupäivällä paistoi aurinko, joten lähdin ulkoilemaan. Ensin ajattelin mennä sivakoimaan urheilukeskuksen hyvin hoidetuille laduille, mutta sitten totesin, että nyt ei tarvita mitään superluistoa tai vauhtiennätyksiä, ja lähdinkin sen sijaan hissuttelemaan hiljaksiin peltojen päälle. Miten hyvä ratkaisu. Aamuauringon udussa kimaltelevat maisemat olivat aivan maagisia (kuvat eivät tee oikeutta), ja valkeita lakeuksia tuijotellessa mietin mielessäni, että meressä ja pelloissa on jotain samaa. Avaruutta, tilaa.