Shimmyä ja singlausta

Suomentaessa ei oikein koskaan tiedä, millaisista maisemista ja maailmoista itsensä minäkin päivänä löytää. Tänään olen fiilistellyt 1920-luvun Lontoossa, jossa käytiin leikkauttamassa palvelusneidille singlattu lyhyt polkkatukka, tilaamassa ompelijattarelta uusi, suoralinjainen iltakolttu (hunajanväristä samettia aniliininpunaisella vyötärönauhalla) sekä tanssahtelemassa samppanjalasi kädessä paheellisen yökerhon lattialla. Siinä sivussa jouduin tekemään jos jonkinlaista taustatutkimusta, muun muassa selvittämään YouTube-videoiden avulla, minkälainen tanssi on shimmy.

Shimmy esiintyy englanninkielisessä tekstissä paitsi tanssin nimenä, myös verbinä. En ryhtynyt vääntämään sitä suomeksi shimmyilyksi tai shimmyämiseksi, vaan saadakseni aikaan järkevän lauseen aloin tutkia, kuinka sitä shimmyä sitten oikein veivataan. Onko kyseessä tanssi nimeltä shimmy, ja voisiko sen tahtiin keinahdella, viilettää, kipittää vaiko kenties hypähdellä? Vai onko kyseessä sittenkin pelkkä tanssiliike, jonka voisi suomentaa vaikka… niin, miten? Hartioiden heiluttamisena? Tätä täytyy vielä miettiä, mutta onpa ihanaa olla kääntäjä 2000-luvulla – internetin avulla ainakin materiaalia löytyy aivan suhteettoman nopeasti. Ainoa huono puoli on, että näitä videoita voisi unohtua tuijottelemaan vähän pidemmäksikin aikaa.

Täällä taas!

Täällä sitä taas ollaan, töissä melkein kahden vuoden mittaisen tauon jälkeen. Tässä päällimmäisiä tunnelmia ja huomioita ensimmäisen parin viikon ajalta:

a) Työhuoneessa on valoisaa, viileää ja mukavan rauhallista. Työnteko on pitkän tauon jälkeen harvinaisen virkistävää, ja on ihanaa huomata, että asiakkaat eivät ole unohtaneet minua, vaikka olen ollut välillä poissa. Töitä siis riittää, ja hyvä niin.

b) Istuminen tappaa. Niska, hartiat ja selkä menevät jumiin. Tämän olin unohtanut! Tai siis, toki muistin, ettei tietokoneen ääressä kökkiminen varsinaisesti hivele ruumista, mutta se tuli yllätyksenä, että vaikutus alkaa lähes välittömästi, heti ensimmäisen päivän jälkeen. Olenko tullut vanhaksi ja raihnaiseksi vai onko tämä aina ollut tällaista? Luultavasti vähän molempia. Tarkemmin asiaa pohtiessani mieleeni myös muistui aiemmilta vuosilta, että asian hoitamiseen on kaksi vaihtoehtoa: joko turrutan kroppani liikkumattomuudella niin jumiin, etten enää tunne enkä huomaa ongelmaa, tai sitten vetristelen ja jumppailen aina sopivan hetken tullen (mieluiten oikein kunnon hikiliikuntaa vähintään joka toinen päivä), jotta paikat pysyvät auki. En ole vielä päättänyt, kumpaa vaihtoehtoa sovellan.

DSC_2297

c) Kirjasuomennoksen aloittaminen tuntui vähän siltä kuin olisi yrittänyt ruuvata ristipääruuvia kuusiokoloavaimella. Että kun ei vaan sovi. Ei onnistu. Ei näin voi sanoa suomeksi! Mietin, onko kääntäminen aina ollut tällaista (mutta totuus on vain päässyt tässä välissä jotenkin viekkaasti unohtumaan), vai ovatko työn alla olevan kirjan sana- ja lausekäänteet vain jotenkin poikkeuksellisen englantilaisia. Ehkä vähän molempia. No, eipä siinä joka tapauksessa auttanut muu kuin ryhtyä… niin, kääntämään. Muuttamaan asioita. Että kun näin ei voi sanoa niin sanotaan sitten jotenkin toisin. Siis suomeksi. Ja pikkuhiljaa, kun raakakäännöksen sivuja alkoi kertyä, aloinkin yhtäkkiä päästä asiasta jyvälle. (Ai niin! Ainahan se ottaa aikansa, uuden kirjan sisälle pääseminen siis.) Yhtäkkiä huomasin, että aloin saada kiinni kirjailijan tyylistä ja siitä, miten se voisi toimia suomeksi – siitä, mistä kohdasta lauseeseen kannattaa tarttua, mistä sanasta se suomeksi kannattaa aloittaa, mihin tulee piste, miten sanajärjestys kiepsautetaan.

d) Kun kuusiokoloavaimeen sopiva pultti löytyy, riemulla ei ole rajaa. Voiko mikään olla hauskempaa kuin tämä? Ei muuta kuin ruuvailemaan.

DSC_2284

Joko? Joko? Joko?

Minun on ollut viime aikoina tavallistakin hankalampaa löytää aikaa tämän blogin päivittämiselle. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen äitiyslomalla. Olen oikeastaan vältellyt asian mainitsemista täällä, koska olen ajatellut, että keskityn kirjoituksissani melko tiukasti työasioihin, mutta työhönhän tämäkin toisaalta liittyy – vanhempainvapaat ovat melko olennainen osa työelämää. Kirjoitan nyt siis tällä kertaa muutaman rivin tästäkin aiheesta (mutta ihan työelämän näkökulmasta, äitiysblogia en ajatellut nyt enkä jatkossakaan ryhtyä pitämään).

Joillekin on tullut yllätyksenä, että yrittäjä tai freelancer pystyy ylipäänsä pitämään äitiyslomaa, mutta kyllä meitä totta tosiaan koskevat tässä asiassa aivan samat säännöt ja oikeudet kuin kaikkia muitakin. Vanhempainvapaan pituus on sama kuin palkkatöissä olevilla, ja päivärahojen määrä perustuu itse ilmoitettuun YEL-työtuloon. (Kultainen vinkki kaikille ammatinharjoittajille: YEL-työtulo kannattaa pitää asianmukaisella tasolla perheenlisäystä suunniteltaessa!)

Joillekin tulee yllätyksenä myös se, että minä en ihan oikeasti tee töitä vapaalla ollessani. ”Joko sinä teet töitä?” on yksi yleisimmistä small talk -kysymyksistä, joihin olen saanut vastailla siitä lähtien, kun vauva oli suunnilleen puolen vuoden ikäinen. (Joko, joko, joko? Näitä kysymyksiä kuunnellessani mietin usein mielessäni, miten monimerkityksinen suomen sana joko onkaan. Toivottavasti muistan käyttää sitä käännöksissä, kun taas joskus alan tehdä töitä: kyseessähän ei ole neutraali kysymyssana, vaan joko-kysymyksiin sisältyy usein oletus siitä, että jonkin asian olisi jo korkea aika tapahtua (”No jokos sinä teet töitä?”) tai päinvastoin hämmästelyä siitä, että jotain on tapahtunut odotettua aiemmin (”Joko se Pekkakin käy koulua? Ohhoh.”). Esimerkiksi englannin kielessä tällaisten asioiden ilmaisemiseen tarvittaisiin useampikin sana.) No, pilkunviilauksesta takaisin itse asiaan: Ei minua tällainen harmiton jutustelu sinänsä haittaa, mukavaahan se on, kun ihmiset kyselevät kuulumisia. Eikä minua varsinkaan haittaa, jos joku tiedustelee tilannetta halutessaan tarjota minulle töitä, päinvastoin: on ihanaa ja lohdullista, ettei minua ole kokonaan unohdettu – että voin luottaa siihen, että joku kaipaa vielä minunkin työpanostani. Mutta useimmiten asiaa utelevat ihmiset ovat vain hyvänpäiväntuttuja, jotka jostain syystä olettavat, että kun muutenkin teen töitä kotoa käsin, voisin näppärästi tehdä töitä nytkin, kotona kun olen. En voi olla ajattelematta, että tällaisilla ihmisillä on täysin harhainen käsitys joko a) työnteosta, b) lastenhoidosta tai c) molemmista.

Kuten sanottua, minun on hyvin hankala löytää aikaa edes tällaisten satunnaisten blogitekstien kirjoittamiselle. Aiheita minulla kyllä olisi vaikka kuinka! On nimittäin niin, että kun työkalenteri, deadlinet ja keskeneräiset käännökset lakkasivat pyörimästä päässäni, sinne tuli yhtäkkiä tilaa kaikelle muulle. Enkä nyt tarkoita, että äitiyden myötä aivoni olisivat yhtäkkiä surkastuneet olemattomiin ja alkaneet lyödä tyhjää – niinkin kyllä toisinaan käy eikä siinäkään mitään pahaa ole (”Imetysdementia on todellinen ilmiö”, sanoi eräs lääkäri minulle kerran, ja se on kyllä taivahan tosi) – vaan sitä, että yhtäkkiä, jatkuvan kiireen ja suorittamisen tauottua, huomaan että minulla on aikaa ja kapasiteettia pyöritellä päässäni kaikenlaisia ajatuksia. Mieleeni tulvii jos jonkinlaisia mietteitä, sanoja ja ilmaisuja, ideoita ja oivalluksia. Harmi vain minulla ei ole oikein mahdollisuutta istuutua koneen tai paperin ääreen ja kirjoittaa niitä ylös.

Osan tästä kapasiteetista olen ohjannut lukemiseen, se kun onnistuu pienemmissäkin pätkissä ja vaikka illalla lasten mentyä nukkumaan. Minun on ollut viime vuosina jotenkin vaikea keskittyä kirjoihin vapaa-ajalla, olen saanut luettua harmillisen vähän, vaikka suomentajan nyt pitäisi ihan työnkin puolesta tietysti olla perillä paitsi suomalaisen kirjallisuuden, myös oman alkukielisen kirjallisuuden nykytilasta. No, nyt kun aivoissani on ollut tilaa, olen täyttänyt sitä hyvillä kirjoilla ja päässyt pitkästä aikaa oikein kunnolla lukemisen makuun, löytänyt jälleen lukemisen ilon. (Siitä voisin kirjoittaa kyllä vielä ihan oman postauksensa, muuten tämä kirjoitus lähtee liikaa sivuraiteille.)

20170828_201313

Niin. Toisin sanoen minulla on ihan riittävästi ”älyllisiäkin virikkeitä” (kuulostaapa dorkalta, mutten nyt jaksa muotoilla asiaa paremmin), eikä minulla ole senkään puolesta vielä mikään kiire takaisin töihin. Töihin kaipaaminenkin on minulle kyllä ihan tuttu ja ymmärrettävä tunne: kun olin viimeksi perhevapaalla, seitsemisen vuotta sitten, seitsemisen vuotta nuorempana ja käytännössä vastavalmistuneena, halusin palata verrattain nopeasti töiden pariin. Silloin se oli erinomainen ratkaisu. Ymmärrän siis hyvin myös niitä vanhempia, jotka haluavat pitää perhevapaansa lyhyenä. Nyt olen kuitenkin saanut paiskia tässä välissä monta vuotta töitä ja tiedostan, että käsilläni on luultavasti viimeinen kerta, kun minulla on ylipäänsä mahdollisuus olla pidempi ajanjakso poissa työelämästä. (Ja lapset ovat pieniä vain hetken, senhän kaikki tietävät.)

Toistaiseksi keskityn siis nauttimaan verkkaisen leppoisasta arjestani. Ja jollain tavalla, vaikka päivät näennäisesti vain toistuvat samanlaisina eikä minulla ole satunnaisille kuulumisten kyselijöille mitään jännittävää kerrottavaa, minusta tuntuu siltä, että kuluneiden kuukausien aikana on tapahtunut valtavasti kaikenlaista. En tarkoita nyt pelkästään lapsen kasvamista, sitä, että saan viettää päiväni maailman parhaimman ja suloisimman vauvan kanssa, mikä tietysti on suuri onni ja ihme sinänsä, vaan ihan itseänikin. Sitä kuvailemaani ”tilaa aivoissa”, hyviä kirjoja, pakottamatta mieleen tulvivia ajatuksia ja ideoita, uudenlaista näkökulmaa eri asioihin. Olen tyytyväinen elämään tässä ja nyt, tunnen jonkinlaista syvää rauhaa ja kiitollisuutta siitä, että luultavasti ensimmäistä kertaa elämässäni minusta ei tunnu siltä, että minun pitäisi painaa täyttä höyryä eteenpäin. Ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu siltä, että minulla ei ole kiire mihinkään.

No, jottei nyt ihan jeesusteluksi menisi niin todettakoon, että onhan niitä sellaisiakin hetkiä, kun istuu olohuoneen lattialla heiluttamassa helistintä ja miettii, että voisihan sitä elämässään jotain muutakin tehdä kuin istua olohuoneen lattialla heiluttamassa helistintä. Noin niin kuin kauniisti sanottuna. Seuraavassa hetkessä kuitenkin muistan, että niinhän minä teenkin. Osasyy tyytyväisyyteen on ymmärrys siitä, että tämä kaikki on hyvin väliaikaista. Ennemmin tai myöhemmin juna nytkähtää taas liikkeelle ja minä olen sen kyydissä. Sitä ennen ehdin vielä kaikessa rauhassa hetken henkäistä, elää tätä hetkeä. Jollain tavalla minusta tuntuu myös siltä, että tämä eletty elämä ja ”aivolepo”, kiireettä luetut kirjat ja niiden koirankorville taitellut sivut sekä kaikki uudenlaiset kokemukset ja näkökulmat, kypsyttävät minua paitsi ihmisenä, myös kirjoittajana ja kääntäjänä.

Ei tämä siis mitenkään hukkaan heitettyä aikaa ole, edes ammatillisesti. Itse asiassa uskon, että itse kullekin voisi olla sopivassa elämänvaiheessa hyötyä pienestä hyppäyksestä pois työelämän oravanpyörästä, olipa tauon syynä sitten perhevapaa, opintovapaa tai vaikkapa joogaretriitti Karibialla. Joskus perhevapaista käydystä julkisesta keskustelusta nimittäin saa sen kuvan, että lastenhoito olisi jotenkin hukkaan heitettyä aikaa ja ettei ainakaan korkeasti koulutettu feministi voisi tai saisi nauttia siitä. Paskapuhetta. Kenen niitä lapsia sitten pitäisi hankkia? Kenen niitä pitäisi hoitaa? Ei tämä mikään Uljas uusi maailma ole, onneksi. Lasten saaminen on hyvä ja elämää rikastuttava asia. Toinen sitkeä myytti on se, että äitiys olisi jotenkin autuaaksi tekevä tila, josta jokainen itsestään selvästi nauttisi. Ei ole. Kaikki eivät halua lapsia. Jotkut eivät lapsia saa, vaikka haluaisivatkin. Ja monet saavat, muttei sekään tarkoita sitä, että kaikki muu pitäisi elämästään hyljätä.

Jos jokin, eniten minua tässä elämänvaiheessa tympäiseekin perhevapaista käytävä julkinen keskustelu. Tuntuu siltä, että naiselle on tarjolla vain vääriä valintoja ja epämääräistä syyllisyydentuntoa. Joko pitää kokea syyllisyyttä siitä, että on lapsen kanssa kotona (naisten työuria pitäisi pidentää!) tai sitten siitä, että lapsi on päivähoidossa (pienten lasten paikka on kotona!). Tässä epäsuhtaisessa yhtälössä olen yhtä mieltä siitä, että isiä voitaisiin kannustaa pitämään pidempiä vanhempainvapaita. Muilta osin jättäisin järjestelmään varaa joustolle, sillä perheet ovat erilaisia ja samassakin perheessä elämäntilanteet voivat olla eri lasten kohdalla erilaisia. Olennaisinta on vain se, että joku pitää huolta myös lapsesta, olipa se joku sitten isä tai äiti tai isovanhempi tai maailman paras päiväkodin täti tai setä. (Päiväkotien tädit ja sedät muuten ovat kautta linjan ihan maailman parhaita. Miettikää, mitä tapahtuisi, jos heitä ei olisi, miten tämä maailma, tai edes tämä maa, saataisiin pyörimään ilman heitä. Ei niin mitenkään.)

Tuota päiväkotiarkea ja miehen vanhempainvapaata odotellessa olen siis vielä toistaiseksi, ja varsin tyytyväisenä, vapaalla. En ole ihan varma, miten pitkään, koska aivoni ovat vielä leppoisassa tyhjyyden tilassaan. Istun korkeakoulutetulla feministipyllylläni olohuoneen lattialla rakentamassa Duploilla, maailman parhaassa seurassa, ja sekin on kuulkaa tärkeää työtä. (Tai jos ei työtä niin ainakin elämää. Elämässä kun on muutakin kuin työ.) Mutta uskokaa pois, ennen kuin huomaattekaan, satunnaiset smalltalkkaajat ja kuulumisten kyselijät lakkaavat utelemasta ”Joko? Joko? Joko?” ja henkäisevät sen sijaan: ”Nytkö jo?”

Ihana valo

Voi mikä ihana, valoisa pakkaspäivä. Lintsasin iltapäivällä hetken töistä. Alun perin olin suunnitellut käyväni uimassa, mutta kun olin työntämässä nenääni ulko-ovesta ulos, totesin, että tällaisella säällä ihmisen on parempi tuijotella uimahallin kaakelien sijaan kevättalven aurinkoa.

Ja voi pojat, oikeassa olin. Tuntuu, että tällä valolatauksella jaksaa taas monta pimeää tai harmaata päivää ja iltaa.

Freelancerin arki vastuineen ja epävarmuuksineen ei ole aina ihan ruusuilla tanssimista, mutta se hyöty itsensä työllistämisestä on, että maailma on avoin. On vapaa esimerkiksi varastamaan työpäivästä pieniä hetkiä itselleen, käymään vuoden pimeällä puoliskolla valoisaan aikaan ulkona ja tekemään menetetyt työtunnit takaisin vaikka sitten illan pimeimpinä hetkinä. Tai vielä parempaa: jos työtilanne on sopivan leppoisa, voi jättää tunnit kokonaan tekemättä. Kukaan ei laske eikä kyttää tunteja, vain tehty työ ratkaisee.

Palkkatyössä on monia hyviä puolia ja minulla on ollut aikoinaan monta mukavaa työpaikkaa, mutta on äärimmäisen helppo nimetä, mitä niiltä ajoilta kaipaan kaikkein vähiten: kellokorttia.

20170207_144533.jpg