Dekkarit(kin) on suomennettava hyvin

Koneen Säätiön rahoittama, vuosina 2018 ja 2019 kirjastovierailuja järjestänyt Suomentajat lukijoiden luo -projekti jäi pandemian takia kesken. Tekemättä jääneet vierailut päätettiin korvata Kirjastokaistan kanssa kuvatuilla videoilla, joissa suomentajat keskustelevat työstään toisten suomentajien kanssa. Videoita on kaikkiaan kaksitoista, ja ne julkaistaan syksyn mittaan torstaisin yksi video viikossa.

Minä pääsin juttelemaan videolla dekkarien kääntämisestä kokeneiden kollegojeni Sirkka-Liisa Sjöblomin ja Sari Kumpulaisen kanssa. Video löytyy blogitekstin lopusta.

Juteltavaa olisi tietenkin ollut vaikka millä mitalla, ja kuvausten jälkeen mieleen tuli luonnollisesti lisää kaikenlaista, mitä olisin voinut videolla kertoa. Niistä ehkä päällimmäiseksi jäi aihe, jota ehdimme videon lopussa vain nopeasti sivuta: Miksi on tärkeää, että dekkari on suomennettu hyvin?

Kysymys on sinänsä hiukan hölmö ja arvottava – heti tulisi mieleen kysyä vastavuoroisesti, miksi ihmeessä ei olisi tärkeää, että dekkarit on suomennettu hyvin. Taustalla on ehkä ajatus siitä, että dekkarit olisivat kirjoina jotenkin heppoisempia ja vähempiarvoisempia kuin muut. En ihan allekirjoita tätä näkemystä. On tietenkin selvää, että kirjoja on monenlaisia. Joissain kirjoissa olennaista on kirjallisen ilmaisun kunnianhimoisuus, taiteellisuus tai omaleimaisuus, joissain hyvä juoni ja joissain molemmat. Dekkarit ja jännärit ovat usein juonivetoisia, eikä niissä välttämättä harrasteta kielellistä kikkailua, syvällisyyttä tai korkealentoisuutta. Olennaista on se, että tarina vetää ja koukuttaa – että kirjan parissa viihtyy eikä lukeminen ole työn ja tuskan takana. Ehkä nimenomaan tämä viihtyminen ja tuskan puuttuminen saa jotkut katsomaan dekkarikirjallisuutta kieroon, ikään kuin kaikkien arvokkaiden ajanvietteiden pitäisi olla jollain lailla työläitä. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat?

Ihan totta, ei aina tarvitse kärsiä. Elämän ei tarvitse eikä kuulu olla pelkkää työtä, kehittymistä ja puurtamista, vaan joskus on terveellistä ihan vain rentoutua ja viihtyä. Esimerkiksi lukemalla koukuttavaa kirjaa, johon uppoutuessa unohtaa hetkeksi itsensä ja ympäröivän maailman. (Mikä ihana ajatus!) Tällöin on kirjailijalta taitavaa lukijan huomioimista kirjoittaa vetävä, suhteellisen helppolukuinen teos, jonka parissa lukija ei joudu jatkuvasti keskittymään ja pinnistelemään. Tällaisessa teoksessa kielen tehtävänä on kuljettaa tarinaa eteenpäin, ei vetää huomiota itseensä. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että kieli olisi jotenkin heppoista tai löperöä vaan ennemminkin että siinä kiinnitetään huomiota erilaisiin asioihin kuin joissain muissa teksteissä. Kääntäjän ei välttämättä tarvitse miettiä päätään puhki runollisia ilmauksia tai mullistavia, luovia lauserakenteita, mutta hänen on huolehdittava siitä, että teksti kulkee: että se on sujuvaa, että se kuljettaa juonta eteenpäin, että siinä ei ole asioita, jotka töksähtäisivät silmään ja jäisivät häiritsemään lukuelämystä. Selkeän tekstin kirjoittaminen on taitolaji, olipa kirjallisuuden genre mikä tahansa. Kääntäjän on tunnistettava tekstilaji, tekstin tyyli, kirjailijan ääni, ja kirjoitettava suomeksi vastaavanlainen, eheä tekstikokonaisuus, joka täyttää sille asetetut tavoitteet ja funktiot. Toisin sanoen kääntäjän on tehtävä oma työnsä – aivan yhtä huolellisesti kuin kaikkia muitakin tekstejä kääntäessä.

Kaikilla kuvan jännityskirjoilla on sama suomentaja. Arvaa kuka?

Dekkarien suomentaminen hyvin on erityisen tärkeää siksi, että jännityskirjallisuutta luetaan paljon. Monet ihmiset lukevat yksinomaan dekkareita, eivät välttämättä muunlaisia kirjoja ollenkaan. Se ei ole huono asia – kukin lukekoon juuri sellaisia kirjoja, joista eniten pitää. (Tämän luulisi olevan itsestään selvää.) Kurjaa sitä vastoin olisi, jos tällaiset suositut ja laajalevikkiset kirjat olisi kirjoitettu huonosti – jos käännökset olisivat huonoa suomea. Suomentajat ovat korkeasti koulutettuja ammattikirjoittajia, joista useimmat kokevat kunnia-asiakseen tuottaa suomenkielisille lukijoille laadukkaita tekstejä. Laadukkaalla tarkoitan oikeakielistä, vetreää, tilanteeseen sopivaa ja luontevasti soljuvaa tekstiä, joka tukee paitsi lukijoiden suomen kielen taitoa myös suomen kielen asemaa ilmaisuvoimaisena tieteen, taiteen ja viihteen (ja kaikkien muidenkin elämän osa-alueiden!) välittäjänä, eikä esimerkiksi pursuile kirjoitusvirheitä, anglismeja tai vieraan kielen lauserakenteita.

Lukeminen on hyvä harrastus, lukipa sitten dekkareita tai muuta viihdekirjallisuutta tai niin sanottua korkeakirjallisuutta – tai kaikkea sikin sokin! (Tällä kannalla ovat myös tutkimukset, ks. kirjallisuustieteen dosentti, kirjallisuusterapeutti Päivi Kososen kirjoitus Turun Sanomissa 24.8.2021.) Ihmiset ovat erilaisia ja erilaisilla kirjoilla on erilaisia funktioita. Joku haluaa rentoutua pitkän työpäivän jälkeen hauskan ja vetävän kirjan ääressä, joku syventyä paksuihin klassikoihin, joku haluaa nautiskella runoja pieninä annoksina, joku toinen avartaa maailmankatsomustaan historiallisilla tietokirjoilla. Ja tietysti yksi ja samakin ihminen saattaa haluta eri päivinä ja erilaisella mielellä lukea erilaisia kirjoja. Kukaan ei myöskään ryhdy heti lukemaan opittuaan tankkaamaan Dostojevskia, vaan on hyvä lähteä liikkeelle jostain kevyemmästä. Siksi on hyvä, että tarjolla on erilaisia kirjallisuuden lajeja – ja että ne kaikki on kirjoitettu hyvin.

Lisää dekkarien kääntämisen haasteista ja hauskuuksista – esimerkiksi kirjoissa tyypillisesti toistuvista lauseista ja puhekielen käyttämisestä – on videolla! Kaikki sarjassa jo ilmestyneet videot sekä koko syksyn julkaisuaikataulun löydät täältä.

Hyvin kirjoitettu kirja, kuin happea ajatuksille

Kun työkseen puljaa käännösten ja vieraiden kielten kanssa ja miettii kaiket päivät, onko tämä nyt suomea ja voiko näin oikeasti sanoa vai hiipiikö tekstiini huomaamatta salakavalia anglismeja, tuntuu alun perin suomeksi kirjoitettujen, hyvien tekstien lukeminen toisinaan siltä kuin saisi keuhkot täyteen puhdasta, raitista ilmaa. Juuri tällaista happea ajatuksille on myös Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015), jonka sain hiljattain luetuksi.

Pidän ihan hirveästi Ahavan tavasta kirjoittaa. Teksti on taitavaa ja kaunista, ilmavaa ja selkeää mutta silti vivahteikasta. Voisin suositella kirjaa hyvin sellaisillekin, jotka ovat kenties älylaitteiden takia kadottaneet kyvyn keskittyä kirjoihin ja pidempiin teksteihin – tarina kulkee lyhyissä, helposti lähestyttävissä pätkissä kiinnostavasti eteenpäin ja pitää otteessaan. Näkökulma vaihtuu kirjan mittaan muutamaan otteeseen, mikä ei kuitenkaan sekoita tai vieraannuta lukijaa vaan päinvastoin rikastuttaa tarinaa.

Itse tarina onnistuu olemaan samanaikaisesti aito ja uskottava, mutta myös aivan pähkähullun absurdi. Minusta on aina ihanaa, jos kirjassa uskalletaan revitellä tietynlaisilla epäuskottavuuksilla – tarinoissahan kaikki on mahdollista, joten hienoa, jos näitä mahdollisuuksia käytetään hyväksi! – mutta kuitenkin niin taitavasti, ettei lipsahdeta korniuden tai naiiviuden puolelle.

Kaikkein eniten pidän Ahavan tavasta kirjoittaa rakkaudesta ilman, että hän kertaakaan mainitsee sanaa ”rakkaus”. Rakkaus huokuu arkisista asioista, villapaidan tunnusta, omenantuoksusta, siitä miten joku naksauttaa herättyään kahvinkeittimen päälle ennen kuin tekee mitään muuta.

Kuin taivas tai järvi: kaunis, kuulas, syvä ja selkeä, ja pinnan alla vielä ties vaikka mitä. Heittämällä yksi parhaista kirjoista, jonka olen aikoihin lukenut. Totta tosiaan, NÄIN suomea kirjoitetaan.

Lempikohtiani:

Lampaista sanotaan musta, vaikka tarkoitetaan ruskeaa. Samaan tapaan kuin kaloista sanotaan ui, vaikka oikeasti ne sukeltavat. (s. 16)

Äiti seisoo oksan haarukassa ja ravistaa. Se näyttää aluksi kömpelöltä, mutta kun se seisoo siellä aikansa ja ravistaa, se muistaa taas miten puissa ollaan. (s. 45)

Joskus jää on niin kylmää, että se polttaa käsiä. (s. 62)

Kakkutauko

Kevätsää on harmaa ja kalsea, lapselle puhkeaa hampaita, on flunssaa ja röhinää, vatsataudin uhka leijuu ilmassa, hyvistä yöunista ei ole hetkeen voinut puhua. Käännöstyö etenee, hiukan tahmeasti, mutta etenee kuitenkin, alkutekstin lauseet ovat englantilaisittain polveilevia, -ing sitä ja -ing tätä, ja niitä pitää vatkata ja ravistaa ja vekslata, jotta niistä saisi suomen kielellä jotenkin tolkullisia. Osaanko minä muka? mietin välillä. Pystynkö minä tähän? Raakakäännös on valmis, mutta sitä tehdessä en ole jaksanut miettiä kaikkia asioita ihan loppuun asti. Mietin niitä sitten myöhemmin, mietin silloin. Se myöhemmin on nyt, ja nyt mietin useamman kerran päivässä, että minkä taakseen jättää, sen todellakin edestään löytää.

No, siis oikeastihan kaikki on hyvin. Lapsen on hyvä saada hampaita suuhunsa, röhä ja köhä kuuluvat elämään, ja kyllä ne käännöksetkin ovat aina ajallaan tupanneet valmistumaan. Soin itselleni tänään Minna Canthin päivän kunniaksi tavallista pidemmän teetauon ja kävelin Turun-työhuoneeltani Pieneen Kirjapuotiin, jossa oli pyöräytetty tarjolle Minna Canthin kakkua. En oikein perusta makeista leivonnaisista enkä ymmärrä, miksi merkkihenkilöiden muistaminen pitäisi typistää tunkkaiseen kakkupalaan, mutta tänään ajatus jollain lailla merkityksellisestä makeasta herkusta ja lämpimästä teekupposesta tuntui elähdyttävältä ja houkuttelevalta.

Totta puhuen en oikein tykännyt kakusta. (Muut Kirjapuodin leivonnaiset ovat kyllä aina olleet tosi herkullisia. Menkää sinne, nautiskelkaa ja ostakaa kirjoja.) Mutta kaikkihan tietävät, ettei Minna Canthkaan mikään kakkumaakari ollut, vaan raudanluja naisasianainen, köyhien puolustaja, toimittaja, yksinhuoltaja, kauppias ja kirjailija. Luen parhaillani lukupiiriä varten Minna Maijalan toimittamaa Canthin novellikokoelmaa Ihmisen kuvia (Gummerus 2019), ja heti ensimmäisen novellin alussa hätkähdin sitä, miten kauniisti Canth kirjoittaa. Todellakin: lukuisten tittelien ja Canthin ajamien tärkeiden asioiden varjoon jää toisinaan se, miten hirvittävän taitava kirjoittaja hän on ollut. Kokoelman novellit ovat aiheeltaan aika kammottavia ja kerronnaltaan julman rehellisiä, jopa irvokkaita, kuten kirjan aloittava Kuoleva lapsi, mutta jotain vastaansanomattoman kaunista on siinä, millä lailla sanat on perätysten aseteltu. Katsokaa nyt. Hiljainen ja kirkas oli talviyö…

Minna Canthille kiitos kauniista sanoista ja kaikesta muusta. Sitä paitsi pieniltäpä tuntuvat 1800-luvun ihmiskohtaloiden rinnalla nykyelämän murheet, kun voi viettää taukoa siististä sisätyöstään tunnelmallisessa Kirjapuodissa teetä ja kakkua särpien. Räntää ja vettä sataa vuorotellen, mutta kevättä se vain tietää, uskokaa pois.

Popcornit syödään mainosten aikana

Kävin viime lauantaina leffassa katsomassa Lady Bird -nimisen rainan. Se oli todella hyvä elokuva, heittämällä paras, jonka olen aikoihin nähnyt. Tämä on hiukan yllättävää, sillä usein, kun käyn katsomassa elokuvia, joita kriitikotkin ovat kehuneet (enkä minä totta puhuen yleensä muita käykään katsomassa, käyn sen verran harvoin leffassa) ne osoittautuvat joko kuolemantylsiksi tai loputtoman ahdistaviksi tai parhaassa tapauksessa molemmiksi. Mutta tämä pätkä oli tosiaan virkistävä poikkeus, kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, jos se vielä jossain pyörii.

Elokuvan alkua odotellessani mietiskelin asiaa, jota aina silloin tällöin muutenkin pyörittelen mielessäni: sitä, että ihmisiä on kahden- tai oikeastaan kolmenlaisia. On niitä, jotka syövät popcornit (tai muut leffaeväät) jo elokuvan alkumainosten aikana. On niitä, jotka katsovat kunnia-asiakseen pidättäytyä herkuilta siihen asti, että elokuva alkaa, ja tietysti myös niitä, jotka suhtautuvat tällaisiin asioihin ja niiden järjestykseen täysin välinpitämättömästi.

Tavallaan asialla ei ole tietenkään minullekaan mitään merkitystä. Namuja voi syödä ennen leffaa tai leffan aikana tai sen jälkeen tai vaikka kaikkina näinä aikoina, eikä sen nyt pitäisi hirveästi ketään liikuttaa. Ihmiset, jotka suhtautuvat tällaisiin asioihin pakkomielteisesti, ovat luultavasti samoja, jotka keksivät Facebookin kirpputoriryhmien sääntöjä (ja valvovat niiden täsmällistä noudattamista. Sääntöjenvastaiset ilmoitukset poistetaan välittömästi erikseen varoittamatta!) No, omalla kohdallani olen joka tapauksessa kokenut yleensä mielekkääksi rouskutella popparit menemään jo mainosten aikana. Siihen on kaksi erinomaista syytä. Ensinnäkin mainosten aikana on tylsää ja syöminen on juuri siihen kohtaan sopivaa ajanvietettä. Toiseksi (ja tämä on se kaikkein tärkein ja painavin syy!): asiahan on niin, että parasta elokuvissa (ja monesti myös kirjoissa ja musiikissa) on se, että niihin uppoutuessaan voi unohtaa olevansa itse olemassa. Voi unohtaa maalliset murheet, arjen ahdistuksen, ilot ja surut, masennuksen aiheet, ylipäänsä ympäröivän maailman ja kaiken, mikä muulloin on merkityksellistä. Vaikka asiat olisivat hyvin, uskon, että jokainen tarvitsee joskus lepotauon omasta itsestään, omasta elämästään. Tämä ei onnistu, jos pitää samanaikaisesti keskittyä motoriikkaa vaativiin ruumiintoimintoihin, kuten ruuan suuhun lappamiseen.

Jossain aiemmassa kirjoituksessa kerroin, että olen hiljattain löytänyt uudelleen lukemisen ilon. Niin olenkin. On ihan parasta silloin tällöin todella uppoutua johonkin. Johonkin muuhun kuin kaverien kaverien Facebook-päivityksiin ja niiden kommentteihin. Päästä maailmaa pakoon. Ja lisäksi oma maailma laajenee kummasti, kun päässä on jatkuvasti erilaisia tarinoita, joita janoaa päästä jatkamaan. Tällaisia tarinoita voivat olla kirjat, tv-sarjat ja elokuvat, ja joskus eri taiteenmuodot menevät päässä iloisesti sekaisin. Luin joulun aikoihin Lori Nelson Spielmanin kirjan Kymmenen unelmaani (suom. Outi Järvinen, Otava 2017), ja silloin takaraivossani oli jatkuvasti sellainen olo, että minulla on jäänyt kesken jokin romanttinen komedia, joka minun pitäisi äkkiä päästä katsomaan loppuun, jotta saan tietää, miten sankarittarelle käy. Kirja oli puhdasveristä hömppää, mutta silti, tai ehkä juuri siksi, ahmin sen loppuun muutamassa päivässä.

Parhaillani luen Jonathan Lethemin läpimurtoromaania Orpojen Brooklyn (suom. Heikki Karjalainen, Moebius 2017), ja aika ajoin, kesken arjen askareiden, huomaan pohtivani, mikä olikaan se sellaisella hauskalla tavalla hiukan outo rikossarja, joka minulla on kesken jossain suoratoistopalvelussa, oliko se nyt Netflixissä vai HBO Nordicilla… tulisipa jo ilta, jotta voisin jatkaa sen katselemista. Kunnes muistan, että ai niin, se olikin se kirja! Voinkin jatkaa sen lukemista vaikka saman tien.