Hyytävää islantilaista jännitystä

Posti toi paketin, tekijänkappaleeni Ragnar Jónassonin Saaresta, joka on islantilaisen Hulda-jännitystrilogian keskimmäinen osa. Ensimmäisen osan (Pimeys) on suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen, ja minä suomennan nämä kaksi jälkimmäistä.

Projekti on ollut todella mielenkiintoinen, ennen kaikkea tietysti siksi, että englannin kääntäjänä harvemmin pääsee Islannin maisemiin. Suomensin teoksen siis välikielestä, Victoria Cribbin englanninnoksesta, mikä oli kuulemma kirjailijan toive, sillä siitä on muokattu alkukielistä jollain lailla kansainvälisempi versio. Tämä näkyi käytännössä esimerkiksi siinä, että englanninnoksessa oli pitkiä pätkiä sellaisia Islannin luonnon ja maisemien kuvauksia, jotka islanninkielisestä versiosta puuttuivat kokonaan.

Vaikken islantia osaakaan, minulla oli käytössäni myös alkukielinen versio, jota joissakin epäselvissä kohdissa tutkin ja tulkitsin sanakirjan, Googlen, epämääräisen skandinaaviskantaidon ja jonkinlaisen yleisen kielentajun avulla, ja sain tällä tavalla joitain yksittäisiä matkan varrella hämärtyneitä merkityksiä avattua. Välikielestä kääntäminen tuntuikin konkretisoivan jotenkin tosi selkeällä tavalla sitä, että suomentaessa ei käännetä sanoja vaan ajatuksia. Törmäsin monesti sellaiseen tilanteeseen, että vaikka sanat olivat englannin kieltä, ajatus niiden takana oli selvästi islantilainen, ja siitä oli vaikea saada kiinni, ellei ottanut selvää tietyistä maahan ja kulttuuriin liittyvistä asioista.

Yksi hyvä esimerkki tällaisesta islantilaisesta ajatuskuviosta on kohta, jossa kuvaillaan eräiden henkilöhahmojen kotia. Englanninnoksen mukaan rakennus on jonkinlainen epämääräinen tai erikoinen pienkerrostalon ja rivitalon risteymä. Kun asuntoa kuvaillaan tarkemmin, käy ilmi, että kyse on käytännössä ihan vaan kaksikerroksisesta rivitalosta. Mietin pääni puhki, miksi rakennustyyppiä kuvaillaan erikoiseksi – monikerroksiset rivitalot tai townhouse-tyyppiset talorivithän ovat mitä tavallisin brittiläinen asumismuoto ja todella tuttu englanninkieliselle lukijalle. Mitä erikoista tässä siis on? Kysyin tästä (ja monesta muustakin asiasta) lisätietoja islanninkääntäjä, Islannin-tuntija Tapio Koivukarilta, ja kävi ilmi, että Islannissa hyvin tavanomainen asumismuoto on kaksikerroksinen pienkerrostalo. Kaksikerroksisen rivitalon erikoisuus on siis siinä, että se ei ole islantilaisesta näkökulmasta tuiki tavallinen asumismuoto, vaan vain muistuttaa sellaista, on ikään kuin jonkinlainen hybridimalli.

Toisaalta islantilaisuudessa tuntui olevan jotakin miellyttävällä tavalla tuttua: tuli sellainen olo, että islantilainen mielenlaatu taitaa olla jossain mielessä lähempänä suomalaista kuin englantilainen. Olin juuri ennen tätä teosta, tai oikeastaan osittain limittäin sen kanssa, kääntänyt brittiläisen historiallisen dekkarin, jossa lauseet olivat polveilevia ja kilometrin mittaisia ja jossa oli olennaisen tärkeää, miten ja millaisella tittelillä ketäkin ihmistä missäkin tilanteessa pokkuroidaan. Kyse voi toki olla myös ihan vaan kirjailijan tyylistä ja genrevaihtelusta, mutta Saarta suomentaessa tuntui monessakin kohdassa siltä, että vaikka kieli oli englantia, lauseet ja asiat etenivät huomattavasti mutkattomammalla, suomalaisesta näkövinkkelistä loogisemmalla ajatuksenjuoksulla.

Yksi tällaisista yksityiskohdista, ja mahdollinen välikielestä kääntämisen kompastuskivi, liittyi poliisien titteleihin. Englannissa tavataan käyttää ihmisiä puhuteltaessa tai heistä puhuttaessa tittelejä ja poliisiarvoja, siinä missä Islannissa on tapana sinutella ja käyttää pelkkiä etunimiä. Tämä tuli itse asiassa esiin ennen kaikkea trilogian päätösosassa, joka on nyt työpöydälläni: Eräässä luvussa esiintyy päähenkilön kollega, josta puhutaan englanninnoksessa koko ajan komisariona. Jatkuva komisarion toistelu alkoi tuntua suomennoksessa kankealta, joten vilkaisin, mitä sanaa islanninkielisessä versiossa on käytetty, ja kas – siellä ei näy titteleistä jälkeäkään, vaan luvussa esiintyy ihan vaan Jens. Suomessakin on luontevaa käyttää työtovereista etunimeä, joten vaikka tehtävänäni on tehdä käännös englanninnoksesta, tässä kohdassa katsoin parhaaksi olla imemättä suomennokseen turhaan vieraannuttavia välikielisiä vaikutteita teoksesta, joka kuitenkin pohjimmiltaan on islantilainen.

Koska islantilainen ajatustenjuoksu ei kuitenkaan ole minulle läheisesti kovin tuttu, käännyin monessa epäselvässä kohdassa myös todellisen asiantuntijan puoleen. Lämmin kiitos Tapio Koivukarille, joka valaisi minua monessa Islantiin ja islantilaisuuksiin liittyvässä asiassa sekä suomensi kirjan alkulehden runolainauksen, jota en olisi itse osannut englanninnoksen kautta tulkita yhtä sointuvasti. Vaikka sitä kuinka aina yrittää pärjätä omillaan, olen tullut huomanneeksi, että parhaita hetkiä (työssä ja elämässä) ovat ne, kun saa apuja ja neuvoja silloin, kun niitä tarvitaan, eikä monikaan asia ole hauskempaa kuin se, kun saa kysyä joltain ihmiseltä lisätietoja johonkin sellaiseen asiaan, josta hän tietää paljon.

Niin, ja itse kirjan sisällöstä voisin sanoa sen verran, että enpä muista aikoihin törmänneeni näin hyytävään ja vetävään tarinaan! Kaikki kolme osaa ovat sellaisia, jotka tekisi mieli ahmaista yhdeltä istumalta. Itse asiassa niin minulle kävikin trilogian avausosan kanssa – ajattelin lukea sen ja tutustua siihen kaikessa rauhassa ennen oman suomennostyöni aloittamista, mutta päädyin valvomaan sen kanssa silmät ristissä pikkutunneille, koska en vain voinut laskea sitä käsistäni. Varoituksena haluaisin ehkä kuitenkin mainita, että avausosan loppuratkaisu oli niin yllättävä ja järkyttävä, että menin siitä joksikin aikaa vähän tolaltani. Ei ehkä siis sovi herkimmille (en oikein voi kertoa, millä tavalla herkille, jotten paljasta liikaa), mutta toisaalta ihmiset ovat erilaisia, ja juuri tuota loppuratkaisua on monessa paikassa myös ylistetty ja kuvailtu suorastaan hykerryttäväksi, ja luulen, että epätavanomaisuudessaan se monelle dekkarifanille onkin juuri sitä.

No, jos ykkösosasta selviää, selviää kyllä näistä kahdesta jälkimmäisestäkin. Saari on mielestäni ehkä hiukan muita osia rauhallisempi, vetävä sekin silti, ja kolmososa, Sumu, on kerrassaan hyytävä, piinaavan jännittävä. Ja juuri tällä hetkellä työpöydälläni, eli jatkoa suomennokseen on siis luvassa!

Ashley Audrainin Lapsi rakas – karu kertomus äideistä ja tyttäristä

Ashley Audrainin Lapsi rakas (Otava 2021, suom. minä) on melko rankka kirja. Teoksessa käsitellään muun muassa sukupolvelta toiselle periytyvää lasten kaltoinkohtelua, henkistä (ja fyysistäkin) väkivaltaa, parisuhteen kariutumista ja lapsen kuolemaa. Lukiessa, ja vielä kääntäessäkin, oli jatkuvasti vähän pala kurkussa, ja hetkittäin, kun esimerkiksi eräänä synkkänä loppusyksyisenä päivänä aprikoin, onko suomeksi parempi sanoa ”hirtti itsensä” vai ”hirttäytyi”, mielessä kävi, että olisihan sitä kyllä voinut tämän maailmanlaajuisen pandemian ja pimeimmän vuodenajan keskelle ottaa edes jotain vähän iloisempia töitä.

Loppujen lopuksi työ kuitenkin palkitsi. Audrainin teksti on siinä määrin terävää ja taitavaa, että hetkittäisestä raskaudesta huolimatta sitä oli ilo kääntää. Tuskaisten teemojen keskeltä löytyy myös rakkautta, herkkyyttä ja samaistumispintaa, varsinkin raadollisen rehellisistä äitiyden kuvauksista, joissa Audrain on mielestäni kaikkein vahvimmillaan. Tässä on yksi lempikohdistani:

Muistan tajunneeni eräänä päivänä, miten tärkeä minun ruumiini oli meidän perheellemme. Ei älyni, eivät kirjalliset kunnianhimoni. Ei kolmenkymmenenviiden vuoden aikana muovautunut persoona. Vain ruumiini. Seisoin alasti peilin edessä riisuttuani puseron, joka oli yltä päältä Samin pulauttamassa hernesoseessa. Rintani olivat nuupahtaneet kuin se keittiön viherkasvi, jota en ikinä muistanut kastella. Vatsani tursui alushousujen kuminauhan yli samalla tavalla kuin kädenlämpöisen latten maitovaahto mukin reunasta. Reiteni olivat kuin makkaratikulla lävistetyt vaahtokarkit. Olin yhtä mössöä. Mutta se oli samantekevää – merkitystä oli ainoastaan sillä, että sain fyysisesti pidettyä meidät kaikki liikkeessä. Minun ruumiini oli meidän moottorimme. Annoin armon käydä oikeudesta peilissä näkyvälle uppo-oudolle naiselle. Silloin en vielä ymmärtänyt, että ruumiini ei enää koskaan sen jälkeen tulisi olemaan yhtä hyödyllinen: välttämätön, luotettu, arvostettu.

ASHLEY AUDRAIN, Lapsi rakas (Otava 2021). Suom. Oona Nyström

Osa kuvauksista osuu niin naulan kantaan, että välillä minua jopa vähän harmitti, että teos on trilleri. Mietin, että olisi voinut olla armollisempaa viestittää, että äitiys voi joskus olla raastavan vaikeaa – että ihmisellä voi joskus olla todella hankalia oloja ja ikäviä ajatuksia, vaikka asiat eivät olisikaan hirvittävällä tavalla vinossa.

Toisaalta, mikäli mikään ei olisi vinossa, teos ei olisi yhtä hyytävä ja vetävä kuin se nyt todellakin on. Kaikista kääntämistäni dekkareista ja trillereistä yksikään ei ole mennyt luihin ja ytimiin samalla tavalla kuin tämä. Hyytävyyden syvin olemus piilee siinä, että toisin kuin monissa muissa jännäreissä, tässä kirjassa uhka ei tule ulkoapäin. Lapsi rakas sijoittuu enimmäkseen kotiin. Tuiki tavalliseen elämään, lapsiperheen arkeen. Siihen ympäristöön, josta pitäisi jäädä rakkaita, pehmoisia ja hattarantuoksuisia muistoja – jonka pitäisi olla ihmiselle se kaikkein lämpöisin ja turvallisin paikka, mutta jota se ei kaikille kuitenkaan ole.

Jänniä aikoja – kun ei uskalla tunnustaa tunteitaan

Olen kuullut Naoise Dolanin Jänniä aikoja -romaanista (suom. minä, Otava 2020) kahdenlaisia mielipiteitä: toiset ovat ihastuneet, toiset puolestaan hämmentyneet ja ihmetelleet, mikä kirjan pointti oikeastaan oli, kun eihän siinä juuri tapahtunutkaan mitään ja henkilöhahmotkin olivat vähän sellaisia rasittavia.

Todella vaiheessa -blogissa on yksi tarkkanäköisimmistä kuvauksista, joita olen kirjasta lukenut, tässä siitä osa:

Ihmisillä on yleensä tapana säilyttää elämänsä nykyisessä tilassaan, vaikka siinä olisi paljonkin epämiellyttäviä puolia, koska muutoksen tekeminen tuntuu henkisesti vaikealta (ns. status quo bias). Jänniä aikoja kertoo hienosti tilanteesta, jossa nuori aikuinen voisi helposti luisua yhteen suuntaan elämässään, samalla kuin toisessa suunnassa olisi jotain kiinnostavampaa tiedossa.

Mielestäni romaani tavoittaa hienosti monien nykypäivän aikuisten ajatusmaailman: Tunteiden näyttäminen on noloa, mistään oikeasti vakavasta ei saa puhua eikä omia tarpeita aina edes osata nimetä.

Todella vaiheessa -blogi 11.2.2021

Juuri tästähän Jännissä ajoissa on kyse. Ollaan nuoria aikuisia ja niin kovin fiksuja, ironisia ja sarkastisia, ettei uskalleta sanoa, mitä mieltä asioista oikeasti ollaan. Tuntuu helpommalta hokea olevansa viallinen ja tunnekylmä kuin tunnustaa aitoja tunteitaan kenellekään, edes itselleen. Paljon jää kovan ulkokuoren sisään – ja rivien väliin.

Jänniä aikoja

Vietin viime kevään hyvin pitkälti eristyksissä kotona, kuten melko moni muukin maapallon asukkaista. Työpäiväni vietin kuitenkin, paitsi työhuoneessani mynämäkeläisen omakotitalon alakerrassa, myös Hongkongissa 22-vuotiaan irlantilaisen Avan pään sisällä. Suomensin niin ikään parikymppisen ja irlantilaisen kirjailijan, Naoise Dolanin, esikoisteoksen Exciting Times, joka ilmestyi juuri Otavalta suomeksi nimellä Jänniä aikoja.

Kun luin alkuteoksen ensimmäisen kerran, siitä tuli vahvasti mieleen elokuva Lost in Translation. (Sama mielikuva on näköjään tullut myös kustantajan virallisen esittelytekstin kirjoittajalle.) Kirjassa ollaan aasialaisessa suurkaupungissa, siinä kuvataan hiukan tavallisesta poikkeavaa ihmissuhdetta, eikä siinä varsinaisesti tapahdu kovin paljon mitään. Tätä ei nyt varmaan saisi tunnustaa, mutta juuri juonenkäänteiden vähäisyyden takia en ole koskaan oikein tajunnut, mikä Lost in Translation -elokuvassa on niin hienoa. Jänniä aikoja minulle kuitenkin kaikeksi onneksi avautui.

Kirjan päähenkilö, Ava, on äärimmäisen itsetietoinen ja vähän nokkava sillä tavalla kuin nuoret ihmiset usein tuppaavat olemaan, ja toisaalta myös hirvittävän epävarma itsestään, sillä tavalla kuin nuoret ihmiset usein tuppaavat olemaan. Hän havainnoi ja analysoi ympäristöään ja itseään viiltävän terävästi ja tarkkanäköisesti. Huomiot ovat paikoin hillittömän hauskoja, paikoin sellaisia, että niistä tulee pieni (tai vähän isompikin) pala kurkkuun. Ja vaikka kirjassa ei näennäisesti tapahdu paljon (tämä on tosiaan se kirja, josta olen etukäteen intoillut kirjana, jossa ei murhata ketään – paitsi ajatuksissa), mitä syvemmälle teokseen pääsee, sitä selkeämmin siitä nousevat esille pienten asioiden, vivahteiden ja äänensävyjen merkitykset. Jos ei oikein uskalla sanoa, mitä tuntee ja ajattelee, tai tunnustaa sitä edes itselleen, voi elokuvateatterin hämärässä ääneti lausuttu rakkaudentunnustus, jota kukaan ei edes näe eikä kuule, yhtäkkiä ollakin maailman isoin asia. Tai vähintäänkin sellainen, joka saa herkän suomentajaparan liikuttumaan ikihyviksi.

Voi olla, että suomentajaparan pitäisi katsoa myös se Lost in Translation uudelleen – edellisestä katsomiskerrasta taitaa olla ainakin kymmenen vuotta, ja voi olla, että nyt vihdoin ymmärtäisin, mistä siinä on kyse.

Liikuttavien kohtien lisäksi kirjassa oli monenlaisia mielenkiintoisia käännösongelmia. Avan syvämietteisten ajatuskulkujen kanssa oli aluksi hetkittäin vaikea päästä samalle aaltopituudelle, ja yksi kirjan tunnuspiirteistä on myös se, että englanninopettajana työskentelevä Ava analysoi aika ajoin englannin kieltä – ja sitä kautta paitsi omia ajatuksiaan, myös esimerkiksi irlantilaisten suhdetta entiseen emämaahansa. Englannin kielen analysoiminen suomeksi, kielellä leikitteleminen ja esimerkiksi sen ratkaiseminen, miten irlantilaista aksenttia voi ilmentää suomeksi, tarjosivatkin kääntäessä melkoisia pähkinöitä purtavaksi. Sattuneesta syystä irlantilaiset muuten nyt sitten puhuvat kirjassa hiukan sellaista lounaismurteisiin kallellaan olevaa suomea – ja sehän voi tavallaan olla ihan loogista, onhan Irlantikin Britanniasta katsottuna lännen suunnassa. 😉

Eräs yksityiskohta, joka minua alkuun askarrutti, oli Avan tapa käyttää omasta äidistään irlantilaisittain sanaa Mam standardienglannin sanan mom sijaan. Koska kyseessä on tavallaan vain aksenttiero, ei niinkään kokonaan eri sana, en voinut lähteä suomeksikaan muuttamaan äiti-sanaa esimerkiksi äiteksi tai äireksi, se olisi ollut räikeää ja kamalaa liioittelua. Jonkinlaisen merkin murteellisuudesta halusin sanaan kuitenkin saada, ja lopulta päädyin siihen, että omasta äidistä puhuessaan Ava taivuttaa sanaa d:n sijaan t:llä (kuten minäkin kotimurteessani tekisin): ei äidin vaan äitin. Tämä tuo sanaan hitusen standardista poikkeamista ja kotoisuutta, muttei kuitenkaan varsinaisesti muuta itse sanaa miksikään. (Lisäksi se saattaa tietysti ensi silmäyksellä saada jonkun kieliopista tarkan lukijan tuskailemaan, eikö suomentaja tosiaan osaa kirjoittaa suomea, mutta se tämän lukijan (ja minun) täytyy nyt sitten vain kestää.) Muiden ihmisten äideistä puhuttaessa tällaiseen kotoisuuteen ei ole tarvetta, joten heidät taivutetaan d:llä, sikäli mikäli heitä tekstissä esiintyy.

Kaikkein hankalimmaksi aivopähkinäksi osoittautui kuitenkin Dolanin hiottu, harkittu, kuivan humoristinen kirjoitustyyli. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta lyhyet ja yksinkertaiset lauseet ovat usein kaikkein vaikeimpia kääntää – varsinkin, jos niihin pitäisi upottaa jos jonkinlaisia sivumerkityksiä ja tietynlainen, tässä tapauksessa usein sarkastinen, sävy. Kun eri kielissä asioita ilmaistaan eri sanoin ja erilaisin lauserakentein, saa todella väännellä, käännellä ja veivata, että löytää pieneen tilaan sopivan ja sitten vielä juuri sen osuvimman, nasevimman ja iskevimmän tavan esittää asian. Ja kun alkutekstin jokainen lause on hiottu ja harkittu, pitää tietenkin myös jokaisen suomennoksen lauseen olla.

Hyvä esimerkki Dolanin lakonisesta lauseesta on vastaus, jonka hän antoi eräässä haastattelussa, kun häneltä kysyttiin, mitä hän aikoo tehdä seuraavaksi. More books, followed by death, totesi nuori kirjailija ytimekkäästi. Mitäpä tuohon enää lisäämään.