Mitfordien jalanjäljillä

Jessica Fellowesin Mitfordin katoamistapaus on juuri ilmestynyt Otavalta minun suomentamanani. Kirjan ilmestymisen kunniaksi teen nyt blogissani pienen Mitford-henkisen valokuvamatkan Lontooseen! Kävin kaupungissa viime kesänä, ja monien muiden mukavien nähtävyyksien katselun lomassa ehdin kävellä myös joillakin kirjasarjan tapahtumapaikoilla. Oli mukava nähdä kirjoissa esiintyviä seutuja ja rakennuksia ja päästä eläytymään kirjojen maailmaan aivan eri tavalla kuin työhuoneesta käsin. Luonnollisesti helpottaa myös kääntämistä, kun on nähnyt paikkoja omin silmin ja tietää, millaisilla sanoilla niitä voi parhaiten kuvailla.

Olen suomentanut Mitfordin murhat -sarjasta toisen, kolmannen, neljännen ja nyt myös viidennen osan (kuudes eli päätösosa ilmestyy suomeksi ensi vuonna). Sarjassa seurataan oikeasti eläneiden Mitfordin siskosten elämää 1920-luvulta lähtien, ja jokaisessa kirjassa seikkailevat myös täysin fiktiiviset henkilöhahmot Louisa ja Guy ratkomassa fiktiivisiä murhatapauksia.

Lontoosta löytyy roppakaupalla sekä Louisan että Mitfordien menneisyyteen liittyviä rakennuksia. Yksi kirjojen keskeisimmistä paikoista on tietenkin Mitfordin perheen entinen koti osoitteessa 26 Rutland Gate:

Louisa jäi bussista Albert Hallin edustalla ja käveli loppumatkan rivakasti. Ilma oli hyytävä, ja viima puri nilkkoja kuin äkäinen terrieri. Mitfordien korkea ja kapea seitsenkerroksinen talo työntyi tiiviisti rakennetulle umpikadulle lähellä Kensington Gardensin ja Hyde Parkin laajoja viheralueita. Louisa kapusi portaat ylös ja koputti jämäkästi pääoveen.

Jessica Fellowes, Mitfordin katoamistapaus, suom. Oona Nyström, Otava 2022.

Yllä olevaa kohtaa suomentaessani etsin Googlesta kuvia Rutland Gaten talosta. Netistä löytyi rakennuksesta kaikenlaista aineistoa valokuvista ja Google Mapsin katunäkymästä aina satunnaisiin pohjapiirroksiin asti, mutta vaikka tietoja oli yllin kyllin, pohdin tekstiä kääntäessäni, lieneekö tässä kohdassa virhe, sillä talossa näytti kaikkien kuvien ja tietojen perusteella olevan vain kuusi kerrosta seitsemän sijaan. Arvoitus paljastui, kun näin talon omin silmin ja hoksasin, että kuten useissa lontoolaisissa kaupunkipientaloissa, tässäkin muhkeassa rakennuksessa on vielä yksi kerros katutason alapuolella. Alakertaan johtivat portaat ulkokautta takorautaportin takaa, ja siellä, hiukan piilossa talon sivussa, näkyi myös palvelijoiden sisäänkäynti, jonka oveen Louisakin kirjoissa aina toisinaan kolkuttelee.

Soitettuaan ja ilmoitettuaan tulostaan Louisa seisoi jälleen Rutland Gate 26:n porraskivellä vain hetki sen jälkeen, kun lordi Redesdale oli saanut nautittua kello yhdentoista teensä. Tällä kertaa hän kolkutti kuitenkin tarkoituksella sivuoveen. Vaikka Nancy toki tiesi hänen tulostaan, hän ei ollut tullut tapaamaan talon isäntäväkeä vaan palveluskuntaa.

Jessica Fellowes, Mitfordin katoamistapaus, suom. Oona Nyström, Otava 2022.

(Sivuovesta minulla ei ole kuvaa, koska epäilen, että ihmisten aitojen läpi kuvaaminen ja kuvien julkaiseminen ei taida olla kovin korrektia. Pitäydytään siis julkisivuissa ja katunäkymissä.)

He ehtivät juuri kääntyä Rutland Gatelle, kun näkivät vähintään kuuden reportterin lauman seisomassa jalkakäytävällä talon numero 26 edustalla.

Jessica Fellowes, Mitfordin katoamistapaus, suom. Oona Nyström, Otava 2022.

Vaikka tuliterät autot ehkä hieman häiritsevät tunnelmaa, 1930-luvun pitkätakkiset, hattupäiset reportterit pystyy melkein kuvittelemaan parveilemaan umpikadun jalkakäytävälle lyijykynä korvan takana:

Sarjan neljännessä osassa, Mitfordin jutussa, liikuskellaan myös Rutland Gaten sisäpihalla, jossa sijaitsee vanha tallirakennus:

Syötyään Louisa puki ylleen teräksenharmaan silkkisen hatukkeen, jossa oli hopeanhohtoinen huntu. Se oli hänen asunsa ainoa osa, joka oli ”jotakin uutta”. Hän kiinnitti sen huolellisesti hiusneuloilla ja oli juuri napittamassa jakkuaan pienen eteisaulan peilin edessä – hän oli yöpynyt Mitfordien Lontoon-talon vanhassa tallituvassa Rutland Gatella [– –].

Jessica Fellowes, Mitfordin juttu, suom. Oona Nyström, Otava 2021.

Kirjasarjan fiktiivinen päähenkilö, Mitfordien entinen lapsenpiika ja palvelustyttö Louisa Cannon, on viettänyt lapsuutensa Chelsean kaupunginosassa sijaitsevassa Peabody Estatessa. Kyseessä on eräänlainen työläiskortteli, jollaisia George Peabodyn perustama säätiö on rakennuttanut vähäosaisten ihmisten asunnoiksi eri puolille Lontoota 1860-luvulta lähtien.

Chelsean kaupunginosa oli Louisan lapsuusaikoina ja on yhä edelleenkin vaurasta paremman väen aluetta. Ensimmäiset pari kuvaa alla ovat Chelsean varakkaammista kortteleista, ja jäljempänä seuraa kuvia 1870-luvulla rakennetusta Lawrence Streetin Peabody Estatesta, joka olisi hyvin voinut olla fiktiivisen sankarittaremme Louisan lapsuudenkoti.

Peabodyn työläiskortteli mainitaan sarjan kaikissa kirjoissa Louisan muistellessa lapsuuttaan:

Hän oli varttunut joen lähellä Chelseassa työväestölle ja köyhälistölle rakennetussa asuinkorttelissa keskellä taiteilijoiden ja varakkaiden ihmisten kaupunginosaa, jossa hänen vanhempansa olivat työskennelleet nokikolarina ja pyykkimuijana (Louisan ystävät olivat kutsuneet heitä leikillisesti setä Mustaksi ja täti Valkeaksi).

Jessica Fellowes, Mitfordin katoamistapaus, suom. Oona Nyström, Otava 2022.

”Minä teen kyllä töitä koko ajan”, Louisa puolusteli itseään, mutta tuli sitten ajatelleeksi omaa äitiään, joka oli kantanut selkä vääränä pyykkikuormia isoista taloista; lakanoita, joita oli roikkunut aina kuivumassa heidän olohuoneessaan.

Jessica Fellowes, Mitfordin juttu, suom. Oona Nyström, Otava 2021.

Kun kävellään Chelseasta etelään ja joen yli, saavutaan Battersean kaupunginosaan, joka on vanhaa työväenluokan aluetta. Louisa vertaa seutua herraskaiseen Chelseaan:

Latchmere Road sijaitsi vain hieman joesta etelään, ei kovin kaukana Chelseasta, missä Louisa oli varttunut, mutta sillan toisella puolella ilmapiiri oli kiistatta erilainen. Ei välttämättä parempi tai huonompi – vaikkakin Louisa tiesi seudun kurjistuvan sitä mukaa, mitä etelämmäksi meni – mutta selvästi omanlaisensa. Valtavan voimalaitoksen savupiipuista tuprusi mustaa savua, kadut näyttivät leveämmiltä, autoja oli vähemmän ja punatiiliset kerrostalot kohosivat korkeammalle kuin Louisan kotiseudun matalat talorivit. Kun Louisa oli noussut bussista, hän käveli muutaman minuutin ajan eteenpäin seisahtuen kerran ihastelemaan opettajaa, joka paimensi pieniä oppilaitaan puiston kulmaportista sisään.

Jessica Fellowes, Mitfordin katoamistapaus, suom. Oona Nyström, Otava 2022.

Seuraavissa kuvissa ei olla Latchmere Roadilla (jossa Mitfordin katoamistapaus -kirjassa käytiin usein, sillä siellä sijaitsi poliisiasema) vaan kuljeskellaan pitkin Battersean viehättävien perilontoolaisten punatiilisten talorivien reunustamia katuja. Louisan kuvaus osoittautui varsin paikkansapitäväksi: fiiniin Chelseaan verrattuna Battersean kadut ovat leveämmät ja talot hieman korkeampia ja romuluisempia (mutta minusta kylläkin idyllisen hurmaavia). Tämän tyyppisessä talossa olisivat hyvin voineet asua esimerkiksi Guy ja Louisa tai Guyn äitimuori tai jotkut niistä monista ihmisistä, joita Louisa ja Guy kirjasarjan eri osissa käyvät tapaamassa ja haastattelemassa milloin mitäkin mysteeriä selvittäessään.

Hyytävää islantilaista jännitystä

Posti toi paketin, tekijänkappaleeni Ragnar Jónassonin Saaresta, joka on islantilaisen Hulda-jännitystrilogian keskimmäinen osa. Ensimmäisen osan (Pimeys) on suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen, ja minä suomennan nämä kaksi jälkimmäistä.

Projekti on ollut todella mielenkiintoinen, ennen kaikkea tietysti siksi, että englannin kääntäjänä harvemmin pääsee Islannin maisemiin. Suomensin teoksen siis välikielestä, Victoria Cribbin englanninnoksesta, mikä oli kuulemma kirjailijan toive, sillä siitä on muokattu alkukielistä jollain lailla kansainvälisempi versio. Tämä näkyi käytännössä esimerkiksi siinä, että englanninnoksessa oli pitkiä pätkiä sellaisia Islannin luonnon ja maisemien kuvauksia, jotka islanninkielisestä versiosta puuttuivat kokonaan.

Vaikken islantia osaakaan, minulla oli käytössäni myös alkukielinen versio, jota joissakin epäselvissä kohdissa tutkin ja tulkitsin sanakirjan, Googlen, epämääräisen skandinaaviskantaidon ja jonkinlaisen yleisen kielentajun avulla, ja sain tällä tavalla joitain yksittäisiä matkan varrella hämärtyneitä merkityksiä avattua. Välikielestä kääntäminen tuntuikin konkretisoivan jotenkin tosi selkeällä tavalla sitä, että suomentaessa ei käännetä sanoja vaan ajatuksia. Törmäsin monesti sellaiseen tilanteeseen, että vaikka sanat olivat englannin kieltä, ajatus niiden takana oli selvästi islantilainen, ja siitä oli vaikea saada kiinni, ellei ottanut selvää tietyistä maahan ja kulttuuriin liittyvistä asioista.

Yksi hyvä esimerkki tällaisesta islantilaisesta ajatuskuviosta on kohta, jossa kuvaillaan eräiden henkilöhahmojen kotia. Englanninnoksen mukaan rakennus on jonkinlainen epämääräinen tai erikoinen pienkerrostalon ja rivitalon risteymä. Kun asuntoa kuvaillaan tarkemmin, käy ilmi, että kyse on käytännössä ihan vaan kaksikerroksisesta rivitalosta. Mietin pääni puhki, miksi rakennustyyppiä kuvaillaan erikoiseksi – monikerroksiset rivitalot tai townhouse-tyyppiset talorivithän ovat mitä tavallisin brittiläinen asumismuoto ja todella tuttu englanninkieliselle lukijalle. Mitä erikoista tässä siis on? Kysyin tästä (ja monesta muustakin asiasta) lisätietoja islanninkääntäjä, Islannin-tuntija Tapio Koivukarilta, ja kävi ilmi, että Islannissa hyvin tavanomainen asumismuoto on kaksikerroksinen pienkerrostalo. Kaksikerroksisen rivitalon erikoisuus on siis siinä, että se ei ole islantilaisesta näkökulmasta tuiki tavallinen asumismuoto, vaan vain muistuttaa sellaista, on ikään kuin jonkinlainen hybridimalli.

Toisaalta islantilaisuudessa tuntui olevan jotakin miellyttävällä tavalla tuttua: tuli sellainen olo, että islantilainen mielenlaatu taitaa olla jossain mielessä lähempänä suomalaista kuin englantilainen. Olin juuri ennen tätä teosta, tai oikeastaan osittain limittäin sen kanssa, kääntänyt brittiläisen historiallisen dekkarin, jossa lauseet olivat polveilevia ja kilometrin mittaisia ja jossa oli olennaisen tärkeää, miten ja millaisella tittelillä ketäkin ihmistä missäkin tilanteessa pokkuroidaan. Kyse voi toki olla myös ihan vaan kirjailijan tyylistä ja genrevaihtelusta, mutta Saarta suomentaessa tuntui monessakin kohdassa siltä, että vaikka kieli oli englantia, lauseet ja asiat etenivät huomattavasti mutkattomammalla, suomalaisesta näkövinkkelistä loogisemmalla ajatuksenjuoksulla.

Yksi tällaisista yksityiskohdista, ja mahdollinen välikielestä kääntämisen kompastuskivi, liittyi poliisien titteleihin. Englannissa tavataan käyttää ihmisiä puhuteltaessa tai heistä puhuttaessa tittelejä ja poliisiarvoja, siinä missä Islannissa on tapana sinutella ja käyttää pelkkiä etunimiä. Tämä tuli itse asiassa esiin ennen kaikkea trilogian päätösosassa, joka on nyt työpöydälläni: Eräässä luvussa esiintyy päähenkilön kollega, josta puhutaan englanninnoksessa koko ajan komisariona. Jatkuva komisarion toistelu alkoi tuntua suomennoksessa kankealta, joten vilkaisin, mitä sanaa islanninkielisessä versiossa on käytetty, ja kas – siellä ei näy titteleistä jälkeäkään, vaan luvussa esiintyy ihan vaan Jens. Suomessakin on luontevaa käyttää työtovereista etunimeä, joten vaikka tehtävänäni on tehdä käännös englanninnoksesta, tässä kohdassa katsoin parhaaksi olla imemättä suomennokseen turhaan vieraannuttavia välikielisiä vaikutteita teoksesta, joka kuitenkin pohjimmiltaan on islantilainen.

Koska islantilainen ajatustenjuoksu ei kuitenkaan ole minulle läheisesti kovin tuttu, käännyin monessa epäselvässä kohdassa myös todellisen asiantuntijan puoleen. Lämmin kiitos Tapio Koivukarille, joka valaisi minua monessa Islantiin ja islantilaisuuksiin liittyvässä asiassa sekä suomensi kirjan alkulehden runolainauksen, jota en olisi itse osannut englanninnoksen kautta tulkita yhtä sointuvasti. Vaikka sitä kuinka aina yrittää pärjätä omillaan, olen tullut huomanneeksi, että parhaita hetkiä (työssä ja elämässä) ovat ne, kun saa apuja ja neuvoja silloin, kun niitä tarvitaan, eikä monikaan asia ole hauskempaa kuin se, kun saa kysyä joltain ihmiseltä lisätietoja johonkin sellaiseen asiaan, josta hän tietää paljon.

Niin, ja itse kirjan sisällöstä voisin sanoa sen verran, että enpä muista aikoihin törmänneeni näin hyytävään ja vetävään tarinaan! Kaikki kolme osaa ovat sellaisia, jotka tekisi mieli ahmaista yhdeltä istumalta. Itse asiassa niin minulle kävikin trilogian avausosan kanssa – ajattelin lukea sen ja tutustua siihen kaikessa rauhassa ennen oman suomennostyöni aloittamista, mutta päädyin valvomaan sen kanssa silmät ristissä pikkutunneille, koska en vain voinut laskea sitä käsistäni. Varoituksena haluaisin ehkä kuitenkin mainita, että avausosan loppuratkaisu oli niin yllättävä ja järkyttävä, että menin siitä joksikin aikaa vähän tolaltani. Ei ehkä siis sovi herkimmille (en oikein voi kertoa, millä tavalla herkille, jotten paljasta liikaa), mutta toisaalta ihmiset ovat erilaisia, ja juuri tuota loppuratkaisua on monessa paikassa myös ylistetty ja kuvailtu suorastaan hykerryttäväksi, ja luulen, että epätavanomaisuudessaan se monelle dekkarifanille onkin juuri sitä.

No, jos ykkösosasta selviää, selviää kyllä näistä kahdesta jälkimmäisestäkin. Saari on mielestäni ehkä hiukan muita osia rauhallisempi, vetävä sekin silti, ja kolmososa, Sumu, on kerrassaan hyytävä, piinaavan jännittävä. Ja juuri tällä hetkellä työpöydälläni, eli jatkoa suomennokseen on siis luvassa!

Ashley Audrainin Lapsi rakas – karu kertomus äideistä ja tyttäristä

Ashley Audrainin Lapsi rakas (Otava 2021, suom. minä) on melko rankka kirja. Teoksessa käsitellään muun muassa sukupolvelta toiselle periytyvää lasten kaltoinkohtelua, henkistä (ja fyysistäkin) väkivaltaa, parisuhteen kariutumista ja lapsen kuolemaa. Lukiessa, ja vielä kääntäessäkin, oli jatkuvasti vähän pala kurkussa, ja hetkittäin, kun esimerkiksi eräänä synkkänä loppusyksyisenä päivänä aprikoin, onko suomeksi parempi sanoa ”hirtti itsensä” vai ”hirttäytyi”, mielessä kävi, että olisihan sitä kyllä voinut tämän maailmanlaajuisen pandemian ja pimeimmän vuodenajan keskelle ottaa edes jotain vähän iloisempia töitä.

Loppujen lopuksi työ kuitenkin palkitsi. Audrainin teksti on siinä määrin terävää ja taitavaa, että hetkittäisestä raskaudesta huolimatta sitä oli ilo kääntää. Tuskaisten teemojen keskeltä löytyy myös rakkautta, herkkyyttä ja samaistumispintaa, varsinkin raadollisen rehellisistä äitiyden kuvauksista, joissa Audrain on mielestäni kaikkein vahvimmillaan. Tässä on yksi lempikohdistani:

Muistan tajunneeni eräänä päivänä, miten tärkeä minun ruumiini oli meidän perheellemme. Ei älyni, eivät kirjalliset kunnianhimoni. Ei kolmenkymmenenviiden vuoden aikana muovautunut persoona. Vain ruumiini. Seisoin alasti peilin edessä riisuttuani puseron, joka oli yltä päältä Samin pulauttamassa hernesoseessa. Rintani olivat nuupahtaneet kuin se keittiön viherkasvi, jota en ikinä muistanut kastella. Vatsani tursui alushousujen kuminauhan yli samalla tavalla kuin kädenlämpöisen latten maitovaahto mukin reunasta. Reiteni olivat kuin makkaratikulla lävistetyt vaahtokarkit. Olin yhtä mössöä. Mutta se oli samantekevää – merkitystä oli ainoastaan sillä, että sain fyysisesti pidettyä meidät kaikki liikkeessä. Minun ruumiini oli meidän moottorimme. Annoin armon käydä oikeudesta peilissä näkyvälle uppo-oudolle naiselle. Silloin en vielä ymmärtänyt, että ruumiini ei enää koskaan sen jälkeen tulisi olemaan yhtä hyödyllinen: välttämätön, luotettu, arvostettu.

ASHLEY AUDRAIN, Lapsi rakas (Otava 2021). Suom. Oona Nyström

Osa kuvauksista osuu niin naulan kantaan, että välillä minua jopa vähän harmitti, että teos on trilleri. Mietin, että olisi voinut olla armollisempaa viestittää, että äitiys voi joskus olla raastavan vaikeaa – että ihmisellä voi joskus olla todella hankalia oloja ja ikäviä ajatuksia, vaikka asiat eivät olisikaan hirvittävällä tavalla vinossa.

Toisaalta, mikäli mikään ei olisi vinossa, teos ei olisi yhtä hyytävä ja vetävä kuin se nyt todellakin on. Kaikista kääntämistäni dekkareista ja trillereistä yksikään ei ole mennyt luihin ja ytimiin samalla tavalla kuin tämä. Hyytävyyden syvin olemus piilee siinä, että toisin kuin monissa muissa jännäreissä, tässä kirjassa uhka ei tule ulkoapäin. Lapsi rakas sijoittuu enimmäkseen kotiin. Tuiki tavalliseen elämään, lapsiperheen arkeen. Siihen ympäristöön, josta pitäisi jäädä rakkaita, pehmoisia ja hattarantuoksuisia muistoja – jonka pitäisi olla ihmiselle se kaikkein lämpöisin ja turvallisin paikka, mutta jota se ei kaikille kuitenkaan ole.

Jänniä aikoja – kun ei uskalla tunnustaa tunteitaan

Olen kuullut Naoise Dolanin Jänniä aikoja -romaanista (suom. minä, Otava 2020) kahdenlaisia mielipiteitä: toiset ovat ihastuneet, toiset puolestaan hämmentyneet ja ihmetelleet, mikä kirjan pointti oikeastaan oli, kun eihän siinä juuri tapahtunutkaan mitään ja henkilöhahmotkin olivat vähän sellaisia rasittavia.

Todella vaiheessa -blogissa on yksi tarkkanäköisimmistä kuvauksista, joita olen kirjasta lukenut, tässä siitä osa:

Ihmisillä on yleensä tapana säilyttää elämänsä nykyisessä tilassaan, vaikka siinä olisi paljonkin epämiellyttäviä puolia, koska muutoksen tekeminen tuntuu henkisesti vaikealta (ns. status quo bias). Jänniä aikoja kertoo hienosti tilanteesta, jossa nuori aikuinen voisi helposti luisua yhteen suuntaan elämässään, samalla kuin toisessa suunnassa olisi jotain kiinnostavampaa tiedossa.

Mielestäni romaani tavoittaa hienosti monien nykypäivän aikuisten ajatusmaailman: Tunteiden näyttäminen on noloa, mistään oikeasti vakavasta ei saa puhua eikä omia tarpeita aina edes osata nimetä.

Todella vaiheessa -blogi 11.2.2021

Juuri tästähän Jännissä ajoissa on kyse. Ollaan nuoria aikuisia ja niin kovin fiksuja, ironisia ja sarkastisia, ettei uskalleta sanoa, mitä mieltä asioista oikeasti ollaan. Tuntuu helpommalta hokea olevansa viallinen ja tunnekylmä kuin tunnustaa aitoja tunteitaan kenellekään, edes itselleen. Paljon jää kovan ulkokuoren sisään – ja rivien väliin.