Kesä

Maanantai. Kesäloma loppui, kesäflunssa ei. Muu perhe lähti aamulla mökille, minä pyyhkäisin suurimmat pölyt ja kissankarvatupot kämmensyrjällä työpöydältäni ja juurrutin itseni monitorin ääreen käymään läpi lomaviikkojen aikana kertyneitä sähköposteja.

Kyllä niitä olikin kertynyt. Ja hyvä niin, sillä mikäpä olisikaan ikävämpää kuin päättää loma kesken heinäkuun parhaiden auringonpaisteiden vain todetakseen, että kukaan ei ole kaivannut ja että voisi aivan yhtä hyvin istua ajatukset tyhjänä laiturin nokassa tuijottelemassa kaukaisuuteen. Työposteja kahlatessani tunsin oloni suorastaan hyödylliseksi. Eräs asiakas esimerkiksi oli lykännyt suomenkielisen uutiskirjeensä julkaisua siksi kunnes palaan lomalta sen sijaan, että olisi tilannut käännöksen jostain muualta. Kääntäjälle tämä on tietysti kohteliaisuus vailla vertaa. Muutaman muunkin asiatekstikäännöksen deadline oli sovitettu osuvasti juuri tähän kesälomani jälkeiseen aikaan, joten ensimmäistä työpäivää ei ainakaan tarvinnut aloittaa aprikoiden, mitähän kummaa sitä nyt oikein tekisi.

Sähköposteihin vastaamisen ja kiireellisimpien pikkukäännösten lomassa tulin kuitenkin – olosuhteiden pakosta – pohtineeksi myös vaihtoehtoisia keinoja tukkoisen nenän avaamiseen sellaisessa tilanteessa, kun nenäsuihketta on käytetty jo niin paljon, että siitä alkaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä. En malta olla mainitsematta, että ylivoimaisesti katu-uskottavin pikaisella tutkimusretkellä internetin ihmeellisessä maailmassa löytämäni menetelmä oli porkkanan työntäminen nenään. Vaikka porkkanoita ei tarvitsisi omaa pihaa kauempaa lähteä etsimään (aiheesta lisää jäljempänä), en ole aivan täysin vakuuttunut vinkin erinomaisuudesta, joten parempia ehdotuksia otetaan mielihyvin vastaan!

Jos hivenen ärsyttävää ja sitkeää flunssanpoikasta ei oteta lukuun, töiden tekeminen parhaaseen loma-aikaan on omalla tavallaan varsin mukavaa. Vapaata, jopa. Kun muu perhe/Suomi/maailma lomailee, ei ole itsekään sidoksissa esimerkiksi päiväkodin aikatauluihin, vaan voi nukkua aamulla rauhassa hitusen pidempään kuin arkena tavallisesti nukkuisi. Voi jaksottaa työpäivän oman rytminsä ja vireytensä mukaan ja kääntää keskipäivän sijaan vaikka illalla, jos siltä tuntuu. Voi hemmotella itseään hyvällä, kesäisellä ruualla, nautiskella kotipuutarhan sadosta ja kuorruttaa kaikki annokset kursailemattoman komealla kourallisella pihalla rehottavaa persiljaa ja korianteria. (Porkkanat, joista haaveilin keväällä aiemmassa kirjoituksessani, ovat muuten kasvaneet hienosti. En ole tunkenut niitä nenääni vaan olen tehnyt niistä ruokaa, enkä ymmärrä, missä luonnostavieraantuneisuuden tilassa olen koko ikäni elänyt, kun olen asiasta vilpittömän hämmästynyt ja tolkuttoman innoissani. Ettäkö ihan oikeaa ruokaa voi kasvattaa ihan itse! Näin näyttää totta tosiaan olevan asian laita, ja hyvältä maistuu.)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja kun kesäinen työpäivä on pulkassa (olettaen, ettei ole oikeasti mennyt jättämään töitä illan ratoksi ”luonnolliseen vireysrytmiin” vedoten), yksin kotiin jäänyt lomaleski voikin viettää harvinaista ”tee mitä tahansa kenenkään häiritsemättä” -aikaa. Voi lojua riippumatossa taivaisiin kurottavia omenapuun versoja tuijottamassa. Voi maata x-asennossa nurmikolla sinitaivaalla kaartelevia pääskyjä tuijottamassa. Voi tuijotella apiloissa pörrääviä kimalaisia. Sulkea silmät ja olla tuijottelematta mitään. Istua viltillä auringonpaisteessa ja kirjoittaa aivan joutavanpäiväisen blogikirjoituksen. Lukea kirjoja/sarjakuvia/sanomalehteä/joutavanpäiväisiä blogikirjoituksia. Syödä jäätelöä. Kastella kukkia. Nyppiä rikkaruohoja salaatin lomasta. Mennä mustikkaan. Olla vaan.

Jonain näistä päivistä saatan jopa lähteä mökille muun perheen seuraksi. Töiden tekeminen mökillä on siinä mielessä kaksijakoista hommaa, että siellä työmotivaatio on usein aivan pohjamudissa – sisällä tietokoneen ääressä istuminen ei ole aivan niitä ykkösjuttuja, joita kimaltelevan meren ääressä sijaitsevalla saarella tekisi mieli tehdä. Mutta toisaalta työpäivä on vain osa päivää. Kun sen saa hoidettua ja pääsee muutamalla askeleella siirtymään näyttöpäätteen äärestä aurinkoiselle kalliolle merituulen pörröteltäväksi, voi todeta sen olleen sen arvoista.

Kesäloma loppui, kesä ei.

Puutarhahaaveita ja armollinen opas wannabe-porkkanankasvattajalle

Muutin viime vuonna kaupungista maalle. Maalta olen alun perinkin kotoisin, mutta olen asunut koko aikuisikäni kaupungissa. Tiiviissä kerrostaloasumisessa ja kaupunkielämässä on omat hyvät puolensa ja oma viehätyksensä, mutta pieni kaipuu maalle, kotikonnuille, juurille, jäi kuitenkin noina vuosina jonnekin takaraivoon itämään, mistä todistaa muun muassa tämä opiskeluaikaisen muistikirjan välistä löytämäni, käsialasta päätellen keskellä yötä kirjoitettu lappu:

No, täällä sitä nyt sitten ollaan. Yäl o pimiä mut porkkanat mää joutusin kyl istuttama etupihal. On oma talo ja oma piha. Kaikenmoisia ajatuksia ja alitajuisia haaveita olisi siis vihdoin mahdollista toteuttaa, mutta tajuntaan on iskenyt myös todellisuus: eihän minulla ole pienintäkään hajua siitä, kuinka puutarhaa hoidetaan. Siksipä eräs kirja, johon törmäsin alkuvuoden kirja-alennusmyynneissä, kiinnitti välittömästi huomioni. Kyseinen opus ei itse asiassa tainnut olla edes alennuksessa, mutta lähti kuitenkin heräteostoksena mukaan, koska se näytti heti ensisilmäykseltä olevan juuri sitä mitä minä tarvitsen: Apua, meillä on puutarha! Kaikki se, mitä aloittelijan pitää puutarhassa tehdä – ja se, mitä siellä ei pidä tehdä. (ruotsinkielinen alkuteos Hjälp, vi har fått en trädgård! Erik Sidenbladh 2014, suomennos Kaisu Tupala, Kustannus-Mäkelä 2015).

Ensinnäkin haluan onnitella kustantamoa erinomaisesta kirjan nimen valinnasta. En juuri harrasta heräteostoja, mutta tämä opus ampui nuolensa välittömästi suoraan sydämeen. Apua, meillä on puutarha! Juuri tältä minusta on tuntunut siitä asti, kun viime kesänä muutin omakotitaloon, jossa on iso puutarha ja jonka edelliset asukkaat ovat olleet todellisia multasormia. Ajatus siitä, miten ihanaa on, kun on valmiiksi laitettu, hedelmäpuita, marjapensaita ja jos jonkinlaisia köynnöksiä ja kukkasia kasvava piha, on sekoittunut jonkinlaiseen nimettömään kauhuun siitä, että minun käsissäni tämä komeus joko villiintyy tai kuolee tai menee muuten vain pilalle, koska en ymmärrä kasveista yhtään mitään. Kaikki se, mitä aloittelijan pitää puutarhassa tehdä – ja se, mitä siellä ei pidä tehdä on siis kuin luotu juuri minulle.

Mikä parasta, kirjan ansiot eivät rajoitu ainoastaan nimeen, vaan se on myös sisällöltään juuri sellainen kuin odotin. Itse asiassa jopa parempi. Teos kattaa puutarhan koko kirjon työvälineistä ja suunnittelusta pensasaitoihin ja hedelmäpuihin, kukkiin ja hyötykasveihin, etanoiden torjuntaan ja rikkaruohoihin. Se on kattava, monipuolinen ja riittävän yksityiskohtainen, mutta silti yksinkertainen ja selkeä. Kirjaan sisältyy kokonainen pääluku vanhan puutarhan hoidosta (mikä tietysti sopii minulle kuin nenä naamaan) sekä Vuosi puutarhassa ‑osio, jossa käydään kuukausi kuukaudelta läpi, mitä puutarhassa milloinkin pitää tehdä.

Erityisen riemastuttavaa näin kääntäjän näkökulmasta on tietysti myös se, että teos on suomennettu hyvin. Kaisu Tupalan tekstiä on ilo lukea, ja ruotsalaisen puutarhagurun ohjeita on muokattu suomalaisiin oloihin sopivaksi. Muokkaukset on tehty luontevasti; ei töksähtelevin huomautuksin tai lisäyksin vaan tarvittaessa kokonaan uusiksi kirjoittaen (ainakin yleisimpien hedelmäpuiden kuvauksissa on selvästi paneuduttu Suomen oloihin).

Informatiivisuuden ja selkeyden lisäksi yksi kirjan tärkeimmistä ansioista on sen tunnelma ja sävy. Tiukkojen ohjeiden ja laiskan kotipuutarhurin läksyttämisen ja syyllistämisen sijaan kantavana ajatuksena on se, että pihasta saa nauttia eikä puutarhassa ole pakko tehdä yhtään mitään ellei itse halua. Tätä ohjetta soisin itse kunkin noudattavan muillakin elämänalueilla: Yksi sopii yhdelle, toinen toiselle. Jos välttämättä haluaa täydellisen golfkenttänurmen, sellaisen voi yrittää kasvattaa, mutta aivan yhtä hyvä vaihtoehto on antaa pihan rehottaa täynnä niitä kasveja, joita siellä luonnostaankin kasvaisi, olivatpa kyseessä sitten sammaleet ja jäkälät tai pirteät voikukat. Työn ja vaivan voi kohdistaa sellaisiin asioihin, jotka ovat itselle tärkeitä.

Kaiken kaikkiaan  oppaasta tulee turvallinen olo: on kuin joku taputtaisi olalle ja ohjaisi kädestä pitäen, kuinka toimin sellaisten olioiden kanssa, joiden sielunelämästä minulla ei ole tähän asti ollut minkäänlaista käsitystä. Uskalsin tänä keväänä jopa leikata itse omenapuut (ja nyt ne jo melkein kukkivat, joten oletan, ettei leikkuu mennyt kovin pahasti pieleen)! Lisäksi perustin kirjan ohjeiden rohkaisemana pihalleni lavaviljelmän. Kukkakaalin taimet ehtivät jo paleltua kuoliaaksi, mutta odotan jännityksellä ja riemulla, josko edes osa kylvöksistäni päätyisi lautaselle asti. Vaikka ne porkkanat. Ja jos ei päädy – väliäkö sillä. Yritän ensi vuonna uudestaan, jos siltä tuntuu.

Jonkin aikaa siinä meni ennen kuin touhu muuttui iloksi. Eikä se vieläkään ole pelkkää riemua. Jotta kestää puutarhanhoitoa, täytyy voida myöntää, että joskus siihenkin kyllästyy. Välillä voi tehdä jotakin muuta ja toivoa, että kipinä puutarhahommiin syttyy uudelleen.

Olen hoitanut puutarhaa kohta 40 vuotta, mutta alussa en tiennyt mistään mitään, ja niinpä tein virheitä vaikka millä mitalla. Nykyään tiedän enemmän. Mutta täysinoppinutta ihmisestä ei tule koskaan.

Erik Sidenbladh (suom. Kaisu Tupala)