Ashley Audrainin Lapsi rakas – karu kertomus äideistä ja tyttäristä

Ashley Audrainin Lapsi rakas (Otava 2021, suom. minä) on melko rankka kirja. Teoksessa käsitellään muun muassa sukupolvelta toiselle periytyvää lasten kaltoinkohtelua, henkistä (ja fyysistäkin) väkivaltaa, parisuhteen kariutumista ja lapsen kuolemaa. Lukiessa, ja vielä kääntäessäkin, oli jatkuvasti vähän pala kurkussa, ja hetkittäin, kun esimerkiksi eräänä synkkänä loppusyksyisenä päivänä aprikoin, onko suomeksi parempi sanoa ”hirtti itsensä” vai ”hirttäytyi”, mielessä kävi, että olisihan sitä kyllä voinut tämän maailmanlaajuisen pandemian ja pimeimmän vuodenajan keskelle ottaa edes jotain vähän iloisempia töitä.

Loppujen lopuksi työ kuitenkin palkitsi. Audrainin teksti on siinä määrin terävää ja taitavaa, että hetkittäisestä raskaudesta huolimatta sitä oli ilo kääntää. Tuskaisten teemojen keskeltä löytyy myös rakkautta, herkkyyttä ja samaistumispintaa, varsinkin raadollisen rehellisistä äitiyden kuvauksista, joissa Audrain on mielestäni kaikkein vahvimmillaan. Tässä on yksi lempikohdistani:

Muistan tajunneeni eräänä päivänä, miten tärkeä minun ruumiini oli meidän perheellemme. Ei älyni, eivät kirjalliset kunnianhimoni. Ei kolmenkymmenenviiden vuoden aikana muovautunut persoona. Vain ruumiini. Seisoin alasti peilin edessä riisuttuani puseron, joka oli yltä päältä Samin pulauttamassa hernesoseessa. Rintani olivat nuupahtaneet kuin se keittiön viherkasvi, jota en ikinä muistanut kastella. Vatsani tursui alushousujen kuminauhan yli samalla tavalla kuin kädenlämpöisen latten maitovaahto mukin reunasta. Reiteni olivat kuin makkaratikulla lävistetyt vaahtokarkit. Olin yhtä mössöä. Mutta se oli samantekevää – merkitystä oli ainoastaan sillä, että sain fyysisesti pidettyä meidät kaikki liikkeessä. Minun ruumiini oli meidän moottorimme. Annoin armon käydä oikeudesta peilissä näkyvälle uppo-oudolle naiselle. Silloin en vielä ymmärtänyt, että ruumiini ei enää koskaan sen jälkeen tulisi olemaan yhtä hyödyllinen: välttämätön, luotettu, arvostettu.

ASHLEY AUDRAIN, Lapsi rakas (Otava 2021). Suom. Oona Nyström

Osa kuvauksista osuu niin naulan kantaan, että välillä minua jopa vähän harmitti, että teos on trilleri. Mietin, että olisi voinut olla armollisempaa viestittää, että äitiys voi joskus olla raastavan vaikeaa – että ihmisellä voi joskus olla todella hankalia oloja ja ikäviä ajatuksia, vaikka asiat eivät olisikaan hirvittävällä tavalla vinossa.

Toisaalta, mikäli mikään ei olisi vinossa, teos ei olisi yhtä hyytävä ja vetävä kuin se nyt todellakin on. Kaikista kääntämistäni dekkareista ja trillereistä yksikään ei ole mennyt luihin ja ytimiin samalla tavalla kuin tämä. Hyytävyyden syvin olemus piilee siinä, että toisin kuin monissa muissa jännäreissä, tässä kirjassa uhka ei tule ulkoapäin. Lapsi rakas sijoittuu enimmäkseen kotiin. Tuiki tavalliseen elämään, lapsiperheen arkeen. Siihen ympäristöön, josta pitäisi jäädä rakkaita, pehmoisia ja hattarantuoksuisia muistoja – jonka pitäisi olla ihmiselle se kaikkein lämpöisin ja turvallisin paikka, mutta jota se ei kaikille kuitenkaan ole.

Veret seisauttava veriappelsiinikirja

Sain kustantajalta postia, Harriet Tycen trillerin Blood Orange. Aloitin kirjaan tutustumisen eräänä leppoisana keväisenä aamupäivänä Turun-työhuoneellani, enkä osannut arvata, millä tavalla teos ahmaisisi minut mukaansa.

Jos olisin voinut, olisin hylännyt kaiken muun elämäni ja lukenut kirjan siltä samalta istumalta, ja vaikken voinutkaan tehdä niin, ei lukemiseen montaa päivää mennyt. Kirja oli piinaava ja koukuttava, se piti otteessaan eikä irrottanut hetkeksikään.

Millainen kirja sitten oli? Yhdessä takakannen mainoslauseessa väitetään, että se on ”The new Girl on the Train”, uusi Nainen junassa. Yhtymäkohtia kieltämättä on. Molemmat teokset sijoittuvat nykypäivän Lontooseen, molemmissa on hyytävä mysteeri ja viinaan menevä kolme-nelikymppinen naispäähenkilö, joka toisinaan morkkistelee krapulassa tai humalassa paikallisjunassa. On kuitenkin pakko todeta, että siinä missä Paula Hawkinsin läpimurtotrillerin (anti)sankari Rachel on kaikesta huolimatta myös lämpimän humoristinen ja sympaattinen hahmo (fanitan Rachelia ikuisesti, voi Rachel, Rachel, olet ihana!), Blood Orangen hahmogalleriasta sympaattisuutta saa hakemalla hakea. Kirja on synkkä ja piinaava ja oikeastaan kaikki henkilöhahmot enemmän tai vähemmän inhottavia. (Terveisiä kaikille keski-ikäistyville, ruuhkavuosien, työkiireiden ja aviokriisien paineissa kärvisteleville kanssaihmisille! Niille, jotka kokevat olevansa kelvottomia surkimuksia ja/tai paskoja mutseja (tai faijoja), koska ovat itsekin aivan hukassa sen kanssa, kuinka tätä elämää pitäisi elää. Tämä kirja on teille. Luettuanne voitte todeta, ettei teillä ehkä kuitenkaan ihan niin huonosti mene.)

Yksi hyvin selkeä yhtymäkohta Blood Orangella ja The Girl on the Trainilla kylläkin on: sama suomentaja. Suomennosta saatte vielä hetken odottaa, mutta tulossa on!

Kauhua Ylämailla

Pian se on täällä! S. K. Tremaynen kauhutrilleri The Ice Twins ilmestyy kesällä Otavan kustantamana ja minun suomentamanani nimellä Jääkaksoset. Suomennos on edennyt alkuvuoden käännösrupeaman, vedosten tarkistamisen ja kaikenmoisen hinkkaamisen ja puleeraamisen jälkeen siihen pisteeseen, että minun tehtävissäni ei ole enää mitään muuta kuin odottaa, että ennakkokappale saapuu painosta. Sen kunniaksi julkaisenkin nyt uudelleen kirjoituksen, jonka julkaisin vanhassa blogissani tammikuussa käännöksen ensimmäisen version kirjoittamisen aikoihin.

 

 Kuva lainattu Otavan sivuilta.

 

---

Minkä ihmeen takia minulla on sellainen olo kuin olisin ollut tuollaisessa baarissa juuri tänään? mietin yhtenä iltana katsellessani televisiosta murhamysteeriä, jossa käytiin haastattelemassa todistajaa hämyisessä, tumman  puun sävyisessä pubissa. Olin käynyt tuona päivänä ulkona ehkä juuri ja juuri sen verran, että hain sanomalehden postilaatikosta, ja viettänyt loppupäivän tiiviisti töiden parissa. Aivan – hetken pähkäiltyäni minulla välähti – ai niin, sehän oli siinä kirjassa! Skotlantilainen pubi, jossa nosteltiin Ardbeg-laseja ikkunasta tihkuvaa talvipäivän himmeää valoa vasten ja puhuttiin ”kuolemattomien kelttien kultaisesta elämäneliksiiristä”. Ihan samanlainen tummanpuhuva baari kuin TV:n rikossarjassa.

 

Olen viettänyt viime viikot ja kuukaudet enemmän tai vähemmän Skotlannissa. En oikeasti (vaikka tunnustettakoon, että lentolippujakin on heikkoina hetkinä tullut vilkuiltua), vaan henkisesti. Työn alla on S. K. Tremaynen The Ice Twins ‑niminen kauhutrilleri, jonka suomennos ilmestyy Otavalta kesällä. Teos sijoittuu Skotlannin luoteisosaan, Sisä-Hebridien saaristoon jylhien vuoristojen, paljaiden nummien ja kesyttömän harmaan meren äärelle. Viehättävintä kirjassa onkin sen hämyinen tunnelma, johon solahtaminen kuluneen syksyn ja vähälumisen alkutalven utuisina aamuina on tuntunut täällä metsämaiseman ääressä varsin luontevalta. (Tämän blogipostauksen valokuvat on otettu työhuoneeni ikkunasta.)

Kääntämisessä parasta on uppoutuminen. On kirjoja, jotka eivät ensi lukemalla välttämättä juuri säväytä, mutta joista lähemmän tarkastelun (ja viimeistään käännösprosessin täydellisen suolistamisen, pilkkomisen ja purkamisen) aikana löytyy uusia tasoja ja sävyjä. Kiinnostavia yksityiskohtia, joihin on pakko pureutua aina vain syvemmälle. Sivupolkuja, joille poikkeamalla löytää kiehtovia tarinoita. Kokonaisia maailmoja.

 

Kartta osoitteesta Caithness.org

Skotlanti on tällainen maailma. Jo pelkkä Sisä-Hebridien saaristorykelmä on oma maailmansa karuine luotoineen, vuorovesineen, myrskytuulineen, pimeine iltoineen, ikiaikaisine kielineen ja vanhoine kansantaruineen. On kaikenlaista, johon voi pureutua. Tiesitkö esimerkiksi, että loch (niin kuin Loch Nessissä) ei tarkoita ainoastaan järveä, vaan myös vuonomaista tai hiukan leveämpää merenlahtea? Nuo lahdelmat saattavat tosin joskus vuoroveden vaikutuksesta jäädä myös järvimäisiksi muodostelmiksi. Vuorovesi muovaa maisemaa myös monin muin tavoin, joille ei välttämättä ole suomenkielisiä sanoja tai luontevia ilmaisukeinoja. On kallioiden päälle jääviä vuorovesilammikoita (tide pool, rock pool), joissa asustaa kaloja ja nilviäisiä. On paljaaksi jäävä merenpohja, jonka mutaan on moni juuttunut ja hukkunut.

Tiesitkö, että Skotlannin Ylämailla tehtiin 1700–1800-luvuilla laajamittainen väestön pakkosiirto, Highland Clearances eli Ylämaiden puhdistukset? En minäkään. Tälle julmalle, vuosisadan mittaiselle ja yhä ihmisten mieliin vaikuttavalle tapahtumasarjalle oli yllättävän hankala löytää edes suomenkielistä nimeä, koska Skotlannin historia on meille niin vieras. Vieras ja kaukainen, mutta samalla jollain lailla kovin tutulta kalskahtava: pohjoisen karuihin olosuhteisiin sopeutunut, syrjäänvetäytyvä, vieraita kyräilevä kansa, alkoholinhuuruinen paikalliskulttuuri, omaleimainen kieli ja mystiset, suullisena perintönä kulkeneet luonnosta ammentavat muinaiset tarut.

 

Kuva The Ice Twinsin englanninkielisestä laitoksesta.

 

Skotlantia parempaa ympäristöä kauhutarinalle tuskin onkaan. Legendat elävät mielessä, kielessä ja esimerkiksi paikannimissä. Port na Faganaich, Hylättyjen sielujen satama. Lagan inis na Cnaimh, Luurankoniityn notkelma.

The Ice Twinsiä kääntäessäni ajauduin sivupoluille useampaankin otteeseen. Ensimmäinen syrjähyppy skotlantilaiseen sielunmaisemaan sai alkunsa päähenkilöiden koiran nimestä. Perheen lasten rakastama spanieli sai nimekseen ”Sawney Bean skottilaisen kannibaalin mukaan, koska se söi kaikkea, etenkin tuoleja.” Tätä kääntäessäni minun oli tietysti pakko saada tietää, mikä ihmeen Sawney Bean. Kävi ilmi, että taru Sawney Beanista on kuin onkin olemassa (joskin itse henkilö on kuitenkin ilmeisesti fiktiivinen), ja kerronpa sen nyt teillekin (englanninkielisen Wikipedian mukaan lyhennellen):

Alexander ”Sawney” Bean oli Itä-Lothianissa (hallintoalue Skotlannin kaakkoisosassa) 1500-luvulla elänyt ojankaivajan poika. Bean yritti jatkaa isänsä jalanjäljissä, muttei oikein päässyt rehellisen työn makuun. Hän lähti kotoa pahansisuisen naisen matkaan ja muutti tämän kanssa syrjäiseen luolaan meren rannalle. Luola oli parinsadan metrin syvyinen, ja nousuveden aikaan vesi kätki sen suuaukon.

Pariskunta sai yhteensä kahdeksan poikaa, kuusi tytärtä ja 32 (enemmän tai vähemmän sukurutsaista) lastenlasta. Klaani eli piilossa muusta maailmasta eristäytyneenä kaksikymmentäviisi vuotta ja teki henkensä pitimiksi yöllisiä ryöstö- ja murharetkiä. Ruumiit raahattiin luolaan, paloiteltiin ja syötiin. Jäännökset säilöttiin, ja käyttämättä jääneiden ruumiinosien annettiin huuhtoutua läheisille rannoille.

Paikalliset eivät tienneet klaanin olemassaolosta. Katoamisiin etsittiin kuumeisesti syyllisiä, ja etsintäpartio kävi myös luolan suuaukolla, mutta totesi, ettei se sovellu ihmisasumukseksi. Luolaa ei tutkittu sen tarkemmin, ja veritöiden tekijöitä alettiin etsiä kyläläisten keskuudesta. Usein syylliseksi epäiltiin kylän kievarin pitäjää, joka oli monesti viimeinen, joka näki uhrit elossa. Lukuisia viattomia otettiin kiinni ja surmattiin, mutta katoamiset jatkuivat.

Eräänä kohtalokkaana yönä Beanin klaani hyökkäsi väijytyksestä ratsain liikkuneen pariskunnan kimppuun. Nainen putosi hevosen selästä ja joutui surman suuhun, mutta mies oli kokenut taistelija ja sai pidettyä Beanit loitolla, kunnes paikalle sattui apuvoimia ja kannibaalit luikkivat karkuun.

Kun klaanin olemassaolo oli saatu selville, Skotlannin kuningas Jaakko VI värväsi jahtiin 400 miestä ja useita verikoiria, jotka löysivät aiemmin huomiotta jääneen luolan varsin nopeasti. Luolasta löytyi runsaasti ihmisten jäännöksiä. Klaanilaiset pidätettiin ja toimitettiin Edinburghiin Tolboothin vankilaan ja siirrettiin sieltä Leithiin tai Glasgow’hun, jossa heidät teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä. Miehet silvottiin ja heidän annettiin vuotaa kuiviin. Naiset ja lapset joutuivat seuraamaan miesten kuolemista ja poltettiin tämän jälkeen elävältä.

 

Sawney Beanin tarina ei liity The Ice Twinsiin oikeastaan millään tavalla, mutta toimii hyvin johdatuksena ja tunnelman luojana matkalla Ylämaiden sumuisille nummille, vuoroveden huuhtomille tummille merenkurkuille, skotlantilaiseen mielenmaisemaan ja sellaisten ihmisten pariin, joille tulee mieleen antaa perheensä spanielin nimeksi Sawney Bean.