Kakkutauko

Kevätsää on harmaa ja kalsea, lapselle puhkeaa hampaita, on flunssaa ja röhinää, vatsataudin uhka leijuu ilmassa, hyvistä yöunista ei ole hetkeen voinut puhua. Käännöstyö etenee, hiukan tahmeasti, mutta etenee kuitenkin, alkutekstin lauseet ovat englantilaisittain polveilevia, -ing sitä ja -ing tätä, ja niitä pitää vatkata ja ravistaa ja vekslata, jotta niistä saisi suomen kielellä jotenkin tolkullisia. Osaanko minä muka? mietin välillä. Pystynkö minä tähän? Raakakäännös on valmis, mutta sitä tehdessä en ole jaksanut miettiä kaikkia asioita ihan loppuun asti. Mietin niitä sitten myöhemmin, mietin silloin. Se myöhemmin on nyt, ja nyt mietin useamman kerran päivässä, että minkä taakseen jättää, sen todellakin edestään löytää.

No, siis oikeastihan kaikki on hyvin. Lapsen on hyvä saada hampaita suuhunsa, röhä ja köhä kuuluvat elämään, ja kyllä ne käännöksetkin ovat aina ajallaan tupanneet valmistumaan. Soin itselleni tänään Minna Canthin päivän kunniaksi tavallista pidemmän teetauon ja kävelin Turun-työhuoneeltani Pieneen Kirjapuotiin, jossa oli pyöräytetty tarjolle Minna Canthin kakkua. En oikein perusta makeista leivonnaisista enkä ymmärrä, miksi merkkihenkilöiden muistaminen pitäisi typistää tunkkaiseen kakkupalaan, mutta tänään ajatus jollain lailla merkityksellisestä makeasta herkusta ja lämpimästä teekupposesta tuntui elähdyttävältä ja houkuttelevalta.

Totta puhuen en oikein tykännyt kakusta. (Muut Kirjapuodin leivonnaiset ovat kyllä aina olleet tosi herkullisia. Menkää sinne, nautiskelkaa ja ostakaa kirjoja.) Mutta kaikkihan tietävät, ettei Minna Canthkaan mikään kakkumaakari ollut, vaan raudanluja naisasianainen, köyhien puolustaja, toimittaja, yksinhuoltaja, kauppias ja kirjailija. Luen parhaillani lukupiiriä varten Minna Maijalan toimittamaa Canthin novellikokoelmaa Ihmisen kuvia (Gummerus 2019), ja heti ensimmäisen novellin alussa hätkähdin sitä, miten kauniisti Canth kirjoittaa. Todellakin: lukuisten tittelien ja Canthin ajamien tärkeiden asioiden varjoon jää toisinaan se, miten hirvittävän taitava kirjoittaja hän on ollut. Kokoelman novellit ovat aiheeltaan aika kammottavia ja kerronnaltaan julman rehellisiä, jopa irvokkaita, kuten kirjan aloittava Kuoleva lapsi, mutta jotain vastaansanomattoman kaunista on siinä, millä lailla sanat on perätysten aseteltu. Katsokaa nyt. Hiljainen ja kirkas oli talviyö…

Minna Canthille kiitos kauniista sanoista ja kaikesta muusta. Sitä paitsi pieniltäpä tuntuvat 1800-luvun ihmiskohtaloiden rinnalla nykyelämän murheet, kun voi viettää taukoa siististä sisätyöstään tunnelmallisessa Kirjapuodissa teetä ja kakkua särpien. Räntää ja vettä sataa vuorotellen, mutta kevättä se vain tietää, uskokaa pois.

Kirjamessuriemua ja lukijoiden luo saapuvia suomentajia

Lokakuu, paras kuu, monestakin syystä, eikä vähiten siksi, että silloin vietetään sekä Turun että Helsingin Kirjamessuja. Olen aina tykännyt kirjamessuista, koska minusta on hauskaa, kun kirjojen ja kirjallisuuden ympärille saadaan luotua sellaista pöhinää, joka houkuttelee ihmiset sankoin joukoin paikalle. Turun messut ovat pääkaupungin tapahtumaan verrattuna pienemmät, mutta väenpaljoutta ja pöhinää ei sieltäkään puutu. Pidän Turun messuilla siitä, että verrattain pienemmässä ja intiimimmässä tapahtumassa näkee aina tosi paljon tuttuja. Viime vuonna kävi niin, etten meinannut päästä käytävällä liikkumaan ollenkaan, kun parin metrin välein piti pysähtyä juttelemaan jonkun kanssa. Helsingissä puolestaan tykkään siitä, että suuremmassa tapahtumassa on tietysti aina vähän enemmän kaikkea. (Erityisesti tykkään siitä Helsingin messukeskuksen ravintolasta, josta saa intialaistyyppistä sapuskaa, Turussa kun messuravintoloita on vain se yksi. (Mutta onneksi samaan aikaan on Ruokamessut, kyllä niidenkin antimilla selviää.))

Olin tänään lauantaina päivystämässä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton messuosastolla ja lisäksi haastattelin osastolla Suomentajat lukijoiden luo ‑hankkeen koordinaattori, suomentaja Laura Jänisniemeä sekä projektiin osallistuvaa turkulaissuomentaja Pekka Tuomistoa. Kyseessä on siis Koneen säätiön rahoittama hanke, joka toteuttaa tämän ja ensi vuoden aikana sata suomentajien kirjastovierailuja eri puolille Suomea. Hankkeen nettisivuilla on lisätietoja projektista sekä kalenteri, josta näkee kätevästi, missä ja milloin suomentajavierailuja on luvassa. Hirmu mielenkiintoinen ja tarpeellinen hanke, kannattaa tutustua!

Luonnollisesti kävin myös kuuntelemassa kääntäjien erilaisia lavaesiintymisiä, muun muassa sitä, kun uudella lasten ja nuorten kirjallisuuden käännöksistä jaettavalla Aarresaari-palkinnolla palkittu Raija Rintamäki kertoi palkitusta Onnentyttö Dunne ‑suomennoksestaan (Kustannus-Mäkelä). Alkuteoksen on kirjoittanut ruotsalainen kirjailija Rose Lagercrantz ja kuvituksen on tehnyt Eva Eriksson. Selailin kirjaa Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla ja ihastuin siihen niin, että kävin ostamassa sen. Kotona annoin sen eräälle seitsemänvuotiaalle, joka ihastui siihen niin, että luki sen melkein samalta istumalta. Kun kirja on hyvä, se on hyvä.

Lisäksi kävin kuuntelemassa suomentaja Juhani Lindholmin ja Jaakko Kankaanpään keskustelua klassikoiden suomentamisesta. Lindholm on hiljattain suomentanut Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut (Siltala) ja Kankaanpää Agatha Christien murhamysteerejä (WSOY). Polveilevaa ja luonnikasta keskustelua oli hauska kuunnella. Joitain vuosia sitten, vielä kääntämisen opiskelijana ja aloittelevana kääntäjänä, muistan olleeni kirjamessuilla ihmeissäni ja häikäistynyt siitä, että ylipäänsä pääsin näkemään ihka oikeita pitkän linjan suomentajia ja kuuntelemaan, kun he kertoivat työstään. Yhtä lailla ihmeissäni olin silloin siitä, ettei heitä kuuntelemassa ollut kuin kourallinen ihmisiä. Voi, mikä määrä haaskattua markkinointipotentiaalia! Kun ulkomaisia kirjailijoita harvemmin saadaan Suomeen puffaamaan kirjojaan, miksi kirjojen markkinoinnissa ei voitaisi hyödyntää enemmän niitä ihmisiä, jotka tuntevat kyseiset kirjat läpikotaisin, vieläpä siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat kirjoittaneet niiden suomenkieliset versiot ja ovat siis kirjojen tekijöitä. Tällä en tarkoita sitä, etteikö kirja olisi ensisijaisesti ja ennen kaikkea kirjailijansa teos, vaan sitä, että käännösteoksella on myös toinen tekijä, tulkitsija, haamukirjoittaja, hänkin aivan todellinen, luova ja asiansa ja työnsä tunteva ihminen.

Tästäkin syystä on ihanaa, että aiemmin mainitsemani Suomentajat lukijoiden luo ‑hankkeen tyyppisiä projekteja käynnistetään. Tekstissä hyvä kääntäjä on usein piilossa, koska monesti tekstin muistaa olevan käännös vasta siinä vaiheessa, jos siinä on jotain pielessä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tekstin ulkopuolisessa maailmassa kääntäjän olemassaolo pitäisi jotenkin kätkeä. Päinvastoin! Tällaisena aikana, kun kuluttaja voi vahingossa ostaa netistä kirjan, jonka on kääntänyt kone (näin on ihan oikeasti käynyt, eikä sellaisesta kirjasta tietenkään kukaan mitään selkoa voi saada), ammattisuomentajan nimi kirjan nimiösivulla, tai mieluiten vaikka kannessa, missä tahansa, mistä lukija sen helposti ja vaivatta näkee, on markkinointivaltti.

Kylläpä lipsahti melkein jo paasauksen puolelle. Mutta joka tapauksessa: Ihanaa, kun kirja elää! Ihanaa, kun on kirjamessujen kaltaisia tapahtumia, joissa kuka tahansa pääsee omin silmin näkemään niitä ihka oikeita ihmisiä, jotka kirjoja kirjoittavat. Mene sinäkin messuille! Tai jos et ole pöhinän ja hälinän ystävä, suuntaa vaikka lähimpään kirjastoon, kirjojen ja suomentajan luo.

Kirjamessuja ja pienkustantamoja

Lokakuu on monella tapaa mukava kuukausi, esimerkiksi sillä tavalla, että silloin vietetään perinteisesti kirjamessuja sekä Turussa että Helsingissä. Olin tänä vuonna molemmilla messuilla paitsi Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla messupäivystäjänä (ja Helsingissä live-kääntäjänä), tietysti myös ihan messuvieraana.

Olen aiemminkin kirjoittanut, että kirjamessut saavat minut vuosi vuoden perään lähes lapsellisen innostuksen valtaan: se, kuinka messut kokoavat kirjallisuuden ystävät, sekä lukijat että tekijät, samoihin tiloihin ja luovat vilinää ja vilskettä tavallisesti kovin yksinäisen harrastuksen ja työn ympärille, on kerta toisensa jälkeen yhtä ilahduttavaa ja virkistävää.

Koska osa viime vuosienkin messulöydöistä makaa vielä lukemattomina hyllyssä, tänä vuonna yritin tietoisesti hillitä ostohimoani. Tämä on tietysti vähän kaksipiippuinen juttu: kukkaron ja luonnon kannalta ei tietenkään ole järkevää haalia omaan kirjahyllyyn jokaista opusta, joka sattuu jollain tavalla kiinnostamaan, mutta kustannusalan kannalta olisi tietysti parasta, jos kirjoja myytäisiin mahdollisimman paljon. Päätökset olla ostamatta mitään unohtuvatkin helpoiten pienkustantamojen myyntitiskien luona, koska heiltä ostaessaan voi ajatella tukevansa tärkeää ruohonjuuritason kulttuurityötä ja yksittäisten ahkerien ihmisten toimeentuloa. Pienkustantamot jäävät usein vaille ansaitsemaansa huomiota ja menestystä. Niitä pyörittävät tavallisesti ihmiset, joiden motiivina ei ole suinkaan rikastuminen vaan kirjallisen kulttuurin rikastuttaminen teoksilla, jotka jäisivät muuten Suomessa julkaisematta.

Tällaista kirjallisuutta on tietysti maailma vääränään. Kaikissa maailman maissa kirjoitetaan jatkuvasti uutta, mielenkiintoista kirjallisuutta. Määrä on niin valtava, että siitä päätyy suomalaisten kustantamojen julkaisuohjelmaan väkisinkin vain murto-osa. Suuret kustantamot julkaisevat mielellään maailmalla menestyneitä bestsellereitä (toki muutakin), mutta pienet kustantamot keskittyvät usein oman osaamisensa pohjalta tiettyyn genreen tai kielialueeseen ja kaivavat esiin helmiä, joita täkäläiset lukijat eivät välttämättä muuten löytäisi.

Tällaiseen lukijan puolesta tehtävään etsimistyöhön nojaa esimerkiksi suomentaja Laura Vesannon luotsaama Fabriikki Kustannus, joka omien sanojensa mukaan ”julkaisee vuodessa neljä tiivistä mestariteosta, joista et välttämättä muuten koskaan kuulisi.” Kirjat voi tilata myös ennakkoon. Hauska liikeidea! Nykyään kun tuntuu, että pelkälle lukemisellekin on vaikea löytää aikaa, on loistava ajatus säästää kirjanystävien aikaa ja vaivaa ensinnäkin seulomalla maailmankirjallisuuden joukosta lukemisen arvoisia teoksia, kääntämällä ja kustantamalla ne ja vieläpä saattamalla ne lukijoiden käsiin ilman, että näiden tarvitsee eväänsä liikauttaa. Minä päädyin ostamaan Fabriikin osastolta Turun kirjamessuilta Elizabeth Harrowerin romaanin Tietyissä piireissä, jonka on suomentanut itse kustantaja Vesanto.

Muita tämän syksyn kirjamessulöytöjäni olivat Artemisia edizionin julkaisema palkitun italialaiskirjailija Tiziano Scarpan Silmät halsterissa, jonka on suomentanut Katja Kangasniemi, sekä Aviador Kustannuksen julkaisema Hannu Luntialan Ihmissyöjän päiväkirja, johon sain paikan päältä myös kirjailijan signeerauksen. Toisin kuin muut tässä blogitekstissä esiin nostamani kustantamot, Aviador Kustannus ei ole kääntäjän perustama, mutta Aviador on maininnan arvoinen erityisesti siksi, että se julkaisee laadukasta käännöskirjallisuutta nimenomaan kokeneiden ja taitavien ammattikääntäjien (mm. Kristiina Drews, Jyrki Lappi-Seppälä, Tarja Härkönen jne.) suomentamana ja painaa pääsääntöisesti myös suomentajan nimen kirjan kanteen.

Ja koska pienkustantamoista on puhe, en malta olla mainitsematta myös paria kustantamoa, joiden kirjoja hyllyyni on päätynyt tämän vuoden aikana jo ennen kirjamessuja: suomentaja Heikki Karjalaisen Moebius-kustantamon julkaisema Robert Cooverin Pinokkio Venetsiassa (suom. Karjalainen itse) sekä suomentaja Satu Hlinovskyn luotsaaman Kustannusosakeyhtiö Kirjavan teoksia. Tunnetuimpia Kirjavan kustantamia (ja Hlinovskyn suomentamia) teoksia ovat varmastikin George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu ‑kirjasarja, johon suosittu Game of Thrones ‑televisiosarja pohjautuu. Kustannusohjelmaan mahtuu kuitenkin monenmoista muutakin: etupäässä fantasiaa, mutta myös esimerkiksi alla näkyvä Kafkan kanssa keittiössä (alkuteos Mark Crick, useita suomentajia), hauska yhdistelmä reseptejä ja kirjallisuushistoriaa.

Suomalainen kustannuskenttä on ehkä yllättävänkin laaja ja kirjava, kun osaa kuopsuttaa hiukan pintaa syvemmälle. Omia kiinnostuksenkohteitaan ja erityisosaamistaan hyödyntäviä pienkustantamoita löytyy laidasta laitaan. Tässä kirjoituksessa nostin (omien kiinnostuksenkohteideni pohjalta) esiin niitä, joiden erityisalaan ja ‑osaamiseen kuuluvat nimenomaan käännöskirjallisuus ja laadukkaat käännökset. Tällaisen kirjallisen toiminnan tukeminen ei harmita edes messuhuuman hälvettyä.

”Luetko sä ne kirjat ennen kuin sä käännät ne?”

Kun kerron ihmisille, että käännän työkseni kirjallisuutta, jostain syystä yleisin kysymys, mitä minulta kysytään, on: ”Luetko sä ne kirjat kokonaan ennen kuin sä alat kääntää niitä?” Tavallisesti vastaan, että onhan siitä apua. Ja sitten hiukan ihmettelen mielessäni, miksi tätä aina kysytään.

Kysymyksen yleisyys johtuu varmaan siitä, että tämä on yksi niistä asioista, joita kuka tahansa pystyy kirjojen kääntämisestä ylipäänsä kysymään. Jotkut ovat myös vilpittömän kiinnostuneita – ja kauhuissaan – vastauksesta. Ajatella, että joutuisi lukemaan ihan kokonaisen kirjan, vieläpä vieraalla kielellä, ennen kuin varsinaisesti edes aloittaa työtään!

Ei kirjan lukeminen aina se kaikkein mukavin työvaihe olekaan. Sormet syyhyävät päästä kääntämään ja tietoisuus deadlinesta painaa niskaa. Tekstistä bongaa jo kohtia, joiden näkee olevan hankalia kääntää, mutta joita ei pääse vielä ratkomaan. Onhan se vähän turhauttavaa, ja olen minä totta puhuen pari kertaa tehnyt niinkin, etten ole malttanut lukea kirjaa aivan kokonaan loppuun asti ennen kuin olen jo alkanut kääntää. Olen sitten lukenut sitä mukaa kun olen kääntänyt, ja vieläpä uskotellut itselleni sen lisäävän työmotivaatiota: Et saa tietää, miten kirja ratkeaa, ennen kuin käännät sen loppuun! Onnistuu se toki niinkin, joidenkin kirjojen kohdalla, mutta näiden kokeilujeni ja kokemusteni pohjalta toteaisin, että on kääntäminen kuitenkin helpompaa kun tietää, mitä tekee. Kun on jonkinlainen kokonaisnäkemys teoksesta. Kun on päässyt sisälle teoksen kieleen ja tunnelmaan. Käännöksen hiomisvaiheessa saattaa säästää huomattavasti aikaa ja vaivaa, kun on jo ennen kirjoittamisen aloittamista virittäytynyt tekstin olemukseen. Joskaan suomenkielisen tekstin olemukseen ei oikein pysty virittäytymään ennen kuin suomenkielistä tekstiä on jo olemassa jonkin verran, mutta alkutekstistä sekin tietenkin saa alkunsa.

Toisin sanoen lukeminen ei ole mikään ylimääräinen ja väistämätön paha, joka on pakko tehdä ennen työn aloittamista, vaan se on olennainen osa itse työtä. Tapoja lukea on yhtä monta kuin kääntäjiäkin: joku lukee vasta kääntäessään, jotkut eivät edes hönkäise näppäimistöä kohti ennen kuin ovat kahlanneet kirjan tarkasti läpi, tarvittaessa moneen kertaan. Ja ennen kaikkea lukemisen tapa riippuu tietysti kirjasta. On kirjoja, jotka pitää lukea useampaan otteeseen ennen kuin voi edes toivoa ymmärtävänsä niistä sen verran, että kääntäminen olisi likipitäenkään mahdollista.

Kokonaisen kirjan lukemista kauhisteleville voi todeta myös sen, että kääntäessä kirja tulee itse asiassa luettua monen monituista kertaa. Tekstiä tulkitessa, pohtiessa, luodessa, hiotessa, kyseenalaistaessa, korjatessa, oikoessa ja toljottaessa sekä alkuteos että oma suomennos tulee luettua niin monta kertaa, että suomennoksen tultua painosta sitä ei jaksa vilkuilla välttämättä enää ollenkaan, vaan lämpimäisen tyytyy tuuppaamaan ylpeänä jonnekin kirjahyllyn uumeniin. Muttei lukeminen silti ole käännösprosessin työläin vaihe – vaan kirjoittaminen. Kokonaisen kirjan kirjoittaminen, siinä sitä vasta onkin.

Vaikka alkuteoksen lukeminen on siinä mielessä turhauttava työvaihe, että silloin ei pysty vielä tekemään mitään konkreettista (aivot toki tekevät kaikenlaista, ainakin toivoa sopii), vaihe on toisaalta myös jännittävä ja kutkuttava. Se on kuin silta seuraavaan projektiin, ensi kosketus uuteen maailmaan, johon tietää pian sukeltavansa päätä pahkaa ja jossa tulee tulevat kuukaudet uimaan korviaan myöten. Ja se, että tässä vaiheessa ei vielä voi tehdä mitään, voi olla myös rentouttavaa: ei vielä tarvitse tehdä mitään. Voi kaikessa rauhassa (aikataulun rajoissa) tyhjentää pään edellisen käännöksen maailmasta ja ottaa ensi askelia uuteen.

Ja onhan tämän työvaiheen etuna myös se, että toisin kuin kirjoittaa, lukea voi missä vain. Juu, voihan freelancer muutenkin (ainakin teoriassa!) napata läppärinsä kainaloon ja naputella menemään missä tahansa trendikahvilassa tai kannon päällä ikinä haluaakin. Todellisuudessa oman työpisteen tutusta ja ergonomisesta huomasta tulee (ainakin minun) poistuttua hyvin harvoin yhtään minnekään. Pelkän kirjan kanssa on kuitenkin helppo poistua. Minne vaan. Ja tällaisina päivinä minua ei harmita ollenkaan, että joudun työkseni lukemaan ihan kokonaisen kirjan.

Luin viime viikolla Turun jokirannassa, työhuoneellani Kirjan talolla, riippukeinussa omenapuun alla, viltillä koivun katveessa, kotisohvalla, sängyssä ennen nukkumaanmenoa sekä parhaassa lukunojatuolissani olohuoneen nurkassa Shari Lapenan trillerin The Couple Next Door, jonka suomenkielinen laitos (suom. minä itte) ilmestynee Otavalta ensi vuonna. Todettakoon vielä, että kirja oli sen verran koukuttava, ettei sen ahmaiseminen parissa päivässä edellä mainituissa sijainneissa tuottanut minkäänlaista tuskaa. Totta puhuen olisin voinut viettää riippukeinussa vaikka useammankin työpäivän.