Liiskana elämän kerrosleivän välissä

Morton tutki viinilistaa. ”En ymmärrä näistä hevon helvettiäkään”, hän murahti. ”Toisin kuin teitin Bruce, joka tietää mitä eroa on milläkin rypäleillä.”

Suomennokseni Milly Johnsonin Kaiken keskellä elämä -romaanista (Bazar) ilmestyy tänään! Pastellivärinen kansi saattaa antaa kirjasta hiukan pettävänkin pehmoisen kuvan, sillä aiheet ovat osittain melko rankkoja. Johnsonin teksti puolestaan on mehevää ja sydämellistä: yli kahdenkymmenen kirjan kokemuksella tämä feelgoodin kuningatar tietää, miten tarinaa viedään ja mistä naruista kannattaa vetää.

Kansi: Tiia Javanainen

Kirjan päähenkilö, Shay, tuntee elävänsä kuin liiskana kerrosleivän välissä: häntä painavat arjen aherruksen lisäksi sekä aikuistuviin lapsiin että haurastuviin vanhempiin liittyvät velvollisuudet. Yksi kerrallaan Shayn elämän peruspilarit alkavat romahtaa, ja hän saapuu umpikujaan – vaiko sittenkin risteykseen, josta on itse valittava tie eteenpäin.

Kirjan perusasetelma lienee monelle keski-ikäiselle naiselle kivuliaankin tuttu, ja tarinan edetessä vastaan tulee mitä mehukkaampia avautumisia (ks. kuva alla) ja vapautumisia. Tuttuuden ja muhevan elämänmakuisuuden lisäksi mukaan mahtuu muutamia hykerryttävän absurdeja käänteitä – tilanteella revitellään pienissä kohdissa mielestäni juuri tällaiseen viihdyttävään fiktioon sopivalla tavalla, lyömättä sitä kuitenkaan läskiksi.

Lempihahmoni kirjassa ovat sympaattiset muurarit, isä ja poika, Morton ja Mort, isot ja kolhot kaverit, jotka eivät välttämättä tiedä, mistä rypäleestä saa parhaan viinin, mutta joilla on sydän puhdasta kultaa. Suomentaessa yksi hauskimmista asioista oli Mortonin karkean, kirosanoilla kuorrutetun puheenparren kirjoittaminen, ja eräs kirjan vapauttavimmista kohtauksista on poistuminen läpeensä epäonnistuneista juhlista muurarin pakettiauton takatilassa sementtisäkkien päällä istuen. Muurarin lapsena (ja lapsenlapsena) en voi kuin arvostaa tällaista roolitusta ja tällaista juonenkäännettä.

Johnson itse kirjoittaa kirjastaan vapaasti suomennettuna näin: ”Kirjoitan vain kirjoja, joista tulee sellainen olo, että maailmassa on vielä mahtavia ihmisiä ja kunnollisuutta, että elämässä on paljon ilon aihetta ja että jokaisella pilvellä on hyvin kirkas ja säihkyvä hopeareunus. Kirjoistani päällimmäiseksi tunteeksi jää toivo.”

Suosittelen Johnsonin teosta niille, jotka kaipaavat harmaan arjen virkistykseksi jotain kirpakkaa mutta toiveikasta, sekä erityisen lämpimästi myös niille, jotka kuvittelevat, että romanttinen hyvän mielen kirjallisuus on heille liian höttöistä.

Rakkaudesta kirjakauppoihin, romanttiseen kirjallisuuteen (ja kuppikakkuihin)

Posti toi alkuviikosta Annie Darlingin Bloomsburyn kirjakauppa -sarjan viimeisen osan tekijänkappaleet. (Kustantaja: Tammi. Kansi: Hilla Semeri.) Muistan lukeneeni jostain, että sarja on kirjailijan rakkaudenosoitus romanttiselle kirjallisuudelle, ja varsinkin tässä viimeisessä osassa se mielestäni näkyy.

Genreenhän käytännössä kuuluu, että jo kirjan ensilehdillä selviää, kenen kanssa sankarittaren pitäisi tarinan lopussa päätyä yhteen. Jännitys piilee siinä, millaisten tuskastuttavien käänteiden jälkeen lopputulokseen päädytään. (Vai päädytäänkö? Päädytäänhän?)

Mistelin alla Bloomsburyn kirjakaupassa -teoksen päähenkilö on romanttiseen kirjallisuuteen erikoistuneen Onnellisten kirjojen kaupan teehuoneen pitäjä, Audrey Hepburn -henkinen, suussa sulavia ranskalaisia voitaikinaleivonnaisia loihtiva ja joulua intohimoisesti vihaava Mattie. Myös sarjan aiempien osien päähenkilöt – hössöttävä Posy, introvertti Verity ja räiskyvä Nina – ovat menossa mukana, ja tuttujen hahmojen ominaispiirteistä saadaan revittyä jos jonkinlaista huumoria ja kutkuttavia juonenkäänteitä.

Suomentajalle erityisen hauskaa oli erinäisten nokkelien sananvaihtojen kääntäminen. Tällaisista voisin mainita esimerkkinä kohdan, jossa Mattie päätyy kaatamaan kulhollisen kakkutaikinaa erään henkilöhahmon päähän. Juonipaljastusten välttämiseksi en paljasta seuraavassa sitaatissa kyseisen henkilöhahmon nimeä.

‘Did you just add cinnamon?’

‘No, I added a generous pinch of go fuck yourself,’ Mattie said, as she tipped the bowl, or rather its gloopy contents (she really had put in too much milk), over [X]’s head. ‘Now get out and don’t ever, ever come back.’

Sananvaihdossa piilee klassinen käännösongelma: Asiaa ei pysty ilmaisemaan suomeksi (ainakaan kovin luontevasti tai sujuvasti) samanlaisella rakenteella kuin englanniksi, jolloin pitää miettiä, minkä seikan välittäminen on käännöksessä kaikkein tärkeintä – sanojen sananmukaisen merkityksen vai esimerkiksi sen, että kyseisessä kohdassa pitää sutkauttaa suutuspäissään sujuvasti jonkinlainen ikävä herjaus. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja ratkaisin kohdan seuraavalla tavalla (mutta kuten aina tällaisessa luovassa tekstissä, vaihtoehtoisia ratkaisuja olisi loputtomasti, eikä mikään niistä ole varsinaisesti sen enemmän oikein tai väärin kuin muut):

”Ja seuraavaksi se pannaan siis uuniin?”

”Ei, vaan seuraavaksi sinä painut helvettiin”, Mattie sanoi ja kumosi kulhon juoksevan sisällön (maitoa oli tosiaan lorahtanut sekaan liikaa) [X]n päähän. ”Häivy äläkä tule enää ikinä takaisin. Siis ikinä.”

Kirja on perusluonteeltaan kepeä ja leikkisä, mutta tarina saa synkempiäkin sävyjä, kun Mattien menneisyydestä paljastuu karuja kokemuksia. (Kakkutaikinan kumoaminen saattaa liittyä asiaan.) Ja mitä tulee kirjailijan rakkaudenosoitukseen romanttiselle kirjallisuudelle, se ilmenee mielestäni selvimmin kohdassa, jossa eräs henkilöhahmoista lausuu näin:

[R]akkausromaanit, joita ovat enimmäkseen kirjoittaneet naiset toisille naisille, ovat sosiaalihistoriallisia dokumentteja sukupuoliroolien kehityksestä viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. [– –] romanttinen kirjallisuus on ennen kaikkea feminististä kirjallisuutta, joka on jäänyt vaille ansaitsemaansa tunnustusta.”

Hyvin sanottu. Lisäksi näinä maailman aikoina on mukavaa, jos edes johonkin voi luottaa – vaikkapa siihen, että pesunkestävällä rakkausromaanilla todennäköisesti on onnellinen loppu.