Kevätsää on harmaa ja kalsea, lapselle puhkeaa hampaita, on flunssaa ja röhinää, vatsataudin uhka leijuu ilmassa, hyvistä yöunista ei ole hetkeen voinut puhua. Käännöstyö etenee, hiukan tahmeasti, mutta etenee kuitenkin, alkutekstin lauseet ovat englantilaisittain polveilevia, -ing sitä ja -ing tätä, ja niitä pitää vatkata ja ravistaa ja vekslata, jotta niistä saisi suomen kielellä jotenkin tolkullisia. Osaanko minä muka? mietin välillä. Pystynkö minä tähän? Raakakäännös on valmis, mutta sitä tehdessä en ole jaksanut miettiä kaikkia asioita ihan loppuun asti. Mietin niitä sitten myöhemmin, mietin silloin. Se myöhemmin on nyt, ja nyt mietin useamman kerran päivässä, että minkä taakseen jättää, sen todellakin edestään löytää.
No, siis oikeastihan kaikki on hyvin. Lapsen on hyvä saada hampaita suuhunsa, röhä ja köhä kuuluvat elämään, ja kyllä ne käännöksetkin ovat aina ajallaan tupanneet valmistumaan. Soin itselleni tänään Minna Canthin päivän kunniaksi tavallista pidemmän teetauon ja kävelin Turun-työhuoneeltani Pieneen Kirjapuotiin, jossa oli pyöräytetty tarjolle Minna Canthin kakkua. En oikein perusta makeista leivonnaisista enkä ymmärrä, miksi merkkihenkilöiden muistaminen pitäisi typistää tunkkaiseen kakkupalaan, mutta tänään ajatus jollain lailla merkityksellisestä makeasta herkusta ja lämpimästä teekupposesta tuntui elähdyttävältä ja houkuttelevalta.
Totta puhuen en oikein tykännyt kakusta. (Muut Kirjapuodin leivonnaiset ovat kyllä aina olleet tosi herkullisia. Menkää sinne, nautiskelkaa ja ostakaa kirjoja.) Mutta kaikkihan tietävät, ettei Minna Canthkaan mikään kakkumaakari ollut, vaan raudanluja naisasianainen, köyhien puolustaja, toimittaja, yksinhuoltaja, kauppias ja kirjailija. Luen parhaillani lukupiiriä varten Minna Maijalan toimittamaa Canthin novellikokoelmaa Ihmisen kuvia (Gummerus 2019), ja heti ensimmäisen novellin alussa hätkähdin sitä, miten kauniisti Canth kirjoittaa. Todellakin: lukuisten tittelien ja Canthin ajamien tärkeiden asioiden varjoon jää toisinaan se, miten hirvittävän taitava kirjoittaja hän on ollut. Kokoelman novellit ovat aiheeltaan aika kammottavia ja kerronnaltaan julman rehellisiä, jopa irvokkaita, kuten kirjan aloittava Kuoleva lapsi, mutta jotain vastaansanomattoman kaunista on siinä, millä lailla sanat on perätysten aseteltu. Katsokaa nyt. Hiljainen ja kirkas oli talviyö…
Minna Canthille kiitos kauniista sanoista ja kaikesta muusta. Sitä paitsi pieniltäpä tuntuvat 1800-luvun ihmiskohtaloiden rinnalla nykyelämän murheet, kun voi viettää taukoa siististä sisätyöstään tunnelmallisessa Kirjapuodissa teetä ja kakkua särpien. Räntää ja vettä sataa vuorotellen, mutta kevättä se vain tietää, uskokaa pois.
Aina silloin tällöin joku ihmettelee, kuinka saan ollenkaan töitä tehtyä, kun minulla ei ole pomoa eikä kellokorttia. Että eikö sitä vain helposti tulisi laiskoteltua kaikki päivät, kun kerran pystyy? Tai eikö sitä sitten helposti tee töitä vapaa-ajallakin? Tämä tällainen työnteko vaatii ihan hirveästi itsehillintää, eikö niin? Yleensä vastaan, että kyllä ja ei. Että Siperia opettaa. Kun on pari kertaa käynyt niin, että on työpäivän aikana iskeneen lorvikatarrin takia joutunut tekemään työnsä illalla tai viikonloppuna, samaa virhettä ei ole liiemmin tehnyt enää mieli toistaa. Nykyään en ehtisikään. Vuosien myötä arki on urautunut toimiviin rutiineihinsa. Töitä on joka tapauksessa tehtävä (kukaan ei maksa minulle yksinomaan siitä ilosta, että olen paikalla tässä tietokoneeni ääressä, vaan siitä, mitä saan tässä istuessani aikaan), ja parhaiten työnteko onnistuu silloin, kun muutkin ovat töissä (ja päiväkoti on auki). Äärimmäisen tärkeissä ja kiireellisissä tapauksissa hoidan työasioita muulloinkin, mutta tämä on nykyään melko harvinaista.
Millainen sitten on tyypillinen itsensä työllistävän kääntäjän työpäivä? Sanoisin, että hirveän vaihteleva, vaikka noin 99 prosenttia työpäivistä käsittää vain ja ainoastaan samassa paikassa tietokoneen ääressä istumista ja näppäimistön näpyttelyä. Mutta se, mitä näppäimistöllä näpytellään ja missä ajatukset milloinkin lentelevät, vaihtelee työn alla olevan tekstin mukaan.
Jos tekeillä on kirjasuomennos, työpäivät toistavat muutaman kuukauden ajan samaa kaavaa: Aamulla avataan tietokoneen näytölle alkuteksti ja toiselle näytölle käännös – ihan tavallisessa Word-asiakirjassa, joka ensimmäisenä päivänä on tyhjä ja alkaa siitä pikkuhiljaa täyttyä. Kirjoitetaan raakakäännöstä. Päivästä toiseen. Vireestä, tekstin kohdasta ja mielentilasta riippuen työ etenee päivässä sivun tai neljätoista. Ja jos teoksessa on vaikka kolmesataa sivua, no, siitä voi itse kukin laskea, kuinka monena päivänä sama kaava toistuu.
Vastaavanlaista Päiväni murmelina -meininkiä on toki tarjolla myös muunlaisten pitkien käännösten parissa. Esimerkiksi tekniset käyttöoppaat ovat toisinaan hyvin laajoja. Niitä työstettäessä tietokoneen näytöille sommitellaan käännöstiedosto käännösmuistiohjelmassa, alkuteksti alkuperäisessä tiedostossa (alkuteksti näkyy toki myös käännösmuistiohjelmassa, mutta asettelut ja kuvat pitää tarkistaa alkuperäisestä versiosta), mahdolliset lisäsanastot, kuten käyttöliittymätekstit (Excel-taulukossa tai vaikkapa toisessa käännösmuistiohjelmassa), sanakirjaohjelma, verkkoselain ja mahdolliset muut tarvittavat dokumentit. Ja sitten käännetään. Tunnista ja päivästä toiseen.
Suurten tekstimassojen lisäksi kääntäjän päiviin mahtuu kuitenkin monenmoista muutakin tilkettä, sähköpostien kirjoittelua, pieniä töitä, kirjanpitoa, verkkosivujen päivitystä ja sopivan paikan tullen vaikkapa blogitekstien väsäilyä. Joskus, nykyään ani harvoin, kun sattuu sellainen päivä, että muuta tekemistä ei ilmaannu, luen kirjaa. Sitä pitäisi itse asiassa tehdä vieläkin useammin (myös vapaa-ajalla), sillä se ravitsee paitsi sielua, myös ammattitaitoa – kieltä ja kielen tajua.
Millainen sitten on kääntäjän työpäivä silloin, kun kaikki aika ei mene samaan pitkään projektiin eivätkä päivät seuraa monotonisina toisiaan? No, vaikkapa seuraavanlainen. Otahan mukava asento tuolissasi, nojaa taaksepäin, rentoudu ja heitä aivosi hetkeksi narikkaan, sillä tällä realitykanavalla esitetään seuraavaksi… [torvimusiikkia, fanfaareja]:
FREELANCE-KÄÄNTÄJÄN TYÖPÄIVÄ eli muistiinpanoja eräästä tuiki tavallisesta päivästä jostain lähimenneisyydestä
klo 8.30: Olen kurvannut polkupyörälläni kotoa päiväkodin kautta takaisin kotiin, joka on pyörämatkan aikana jollain mystisellä tavalla muuttunut työpaikakseni. (Nykyään minulla on muuten työpiste myös Turussa Kirjan talolla, mutta useimmiten teen kuitenkin yhä töitä kotitoimistollani.) Keitän mukillisen hyvin kofeiinipitoista mustaa teetä, kävelen työhuoneeseeni ja napsautan työpisteeni sähköt, lampun ja tietokoneen päälle.
8.50: Olen juonut kaksi mukillista vahvaa teetä, tarkistanut sähköpostit ja selannut läpi Facebookin uusimmat päivitykset. Napsautan auki kirjasuomennoksen käsikirjoituksen, joka kaipaa vielä viimeistä viilausta.
10.45: Tietokone päästää kilkahduksen uuden sähköpostiviestin merkiksi. Ajatukseni katkeaa ja siirryn lukemaan sähköpostia. Mittauslaitteita valmistava firma on päivittänyt erään laitteensa käyttöliittymän ja kysyy, voisinko kääntää käyttöliittymän uudet osat suomeksi. Luon työlle kansion ja lataan käännettävän tiedoston tietokoneelleni. Tarkistan, montako sanaa työssä on, jotta tiedän, ehdinkö kääntää sen määräaikaan mennessä. Hyvältä näyttää, ehdin mainiosti. Lasken työlle hinnan, vastaan asiakkaalle myöntävästi ja toivottelen mukavaa päivänjatkoa.
11.00: Mitähän Facebookissa on tapahtunut tällä välin? Ai, ei mitään merkittävää. Ajaudun silti napsauttamaan muutamaa mielenkiintoista uutislinkkiä.
11.07: Ajatus harhailee, tuijottelen hetken ikkunasta ulos puutarhaan. Jatkan oikolukua.
11.45: Nyt kehtaa varmaan jo mennä syömään. Kävelen keittiöön, joka ei työpäivän aikana tietenkään ole mikään perusmartan kotikeittiö, vaan ilmi elävä työpaikan taukohuone. Keitän riisiä ja pyöräytän pannulla sen kaveriksi kasviksia ja säilykekikherneitä. (Bravuurini, jos kaapista ei muuta satu löytymään. Vartissa valmista ja on kuulkaa hyvää ja ravitsevaa. Kyllä tämä kääntäjän tiellä pitää. Ja koska kuvassa vilahtaa myös ystävämme parsakaali, en malta olla mainitsematta, että ymmärsin vasta viime vuonna, että parsakaali on oikeasti hyvää. Ei toki sellaisena vihreänharmaaksi kypsennettynä mössönä, jollaisena kasvis yleensä tarjoillaan, vaan pannulla sopivien mausteiden ja öljyn kera nopeasti napakaksi ja kuumaksi paistettuna (avainsanat: valkosipuli, inkivääri, chili). Mutta ei siitä sen enempää; tämä Oonan kokkinurkasta tältä erää.)
12.30: Maha täynnä kohti uusia haasteita. Lounaan aikana sähköpostiin on kilahtanut työtarjous tutulta käännöstoimistolta. Ynnäilen mielessäni sanamäärää ja deadlinea, joka on jo seuraavana päivänä. Muut työt eivät ole kiireellisiä, joten saan kyllä tämän lehdistötiedotteen ujutettua tähän väliin. Käyn lataamassa tiedostot asiakkaan palvelimelta, luon niille kansion ja tallennan ne koneelle. Käännöstoimiston tietojärjestelmä lähettää projektipäällikölle tiedon siitä, että olen ladannut tiedostot ja hyväksynyt työn, joten erillistä sähköpostikuittausta ei tarvita.
12.40: Niin mitä siellä Facebookissa olikaan tapahtunut? Ai, ei mitään. Tiedän, että Facebook on ihan kauhea aikasyöppö, mutta yksin työtä tekevälle se on myös tärkeä seuralainen, mahdollisuus käydä päivän aikana kahvipöytäkeskusteluja virtuaalisten työtoverien kanssa.
12.45: Jatkan oikolukua. Suomennoksessa uivat vastaan tällaiset virkkeet: Oloni on kevyempi. Olen varma, etten ole laihtunut grammaakaan, mutta on kuin taakka olisi nostettu harteiltani. On kuin olisin taas oma itseni – se, jonka kadotin kauan sitten. Päässäni alkaa välittömästi soida Egotripin kappale ”Tällaisena iltana”. Tapailen sanoja hetken mielessäni. Miten se nyt menikään? Ei, kyllä tämä on pakko tarkistaa. Siirryn käännöstiedostostani napakalla Alt- ja sarkainnäppäimen painalluksella salamannopeasti verkkoselaimeen. Laulu löytyy YouTubesta, ja Mikki Kauste laulaa kuin laulaakin: Kasvosi häipyi mielestäni / kuin taakka nostettu ois harteilta / löysin jotain itsestäni / minkä kadotin kauan sitten. No niin, ilmankos.
12.50: Käynnistän YouTubesta Egotrippi-soittolistan. Säädän äänenvoimakkuuden niin hiljaiselle, ettei musiikki häiritse keskittymistäni. Jatkan oikolukua.
13.25: Eräs yksin työskentelemisen hyvistä puolista on se, että voi metelöidä, jos siltä tuntuu. Tilanteen vaatiessa myös tanssia. Nyt kuitenkin säädän vain äänenvoimakkuutta kovemmalle ja hoilaan mukana: ”Hukuta mut unihiekkaa-aaan, älä herätä kos-kaa-aaan.”
13.30: Taidan pitää teetauon. Kävelen taukohuoneeseen ja naksautan vedenkeittimen päälle. Iltapäivisin haudutan itselleni tavallisesti kannullisen vihreää teetä ja siemailen kuumaa juomaa hiljalleen töiden ääressä.
13.40: Tuntuu siltä, että oikolukuun on vaikea keskittyä, ja olen päässyt siinä tänään jo riittävästi eteenpäin, joten päätän tehdä tässä välissä käännöstoimistolta tulleen pikkutyön. Avaan käännösmuistiohjelman ja lataamani tiedoston. Silmäilen tekstiä hetken ja alan kääntää.
15.30: Tee on loppu. Pikkukäännös on valmis. Lataan sen asiakkaan palvelimelle, kirjoitan saatteeksi muutaman huomion käännöksestä, if you have any questions, please let me know, ja klikkaan työn matkaan. Kopioin toimeksiannon tiedot omaan laskutustietokantaani. Jos toimeksiantoja tulee samalta asiakkaalta kuukauden sisällä useampia, kerään kaikki kuukauden työt tietokannastani yhdelle laskulle ja laskutan ne samalla kertaa kuun viimeisenä päivänä.
15.40: Mikäs päivä tänään olikaan? Yhdestoista. Huomenna on arvonlisäverojen ilmoituspäivä. Työpäivää on sopivasti sen verran jäljellä, että napsauttelen kirjanpitotiedostoni auki ja tarkistan viime kuuta edeltäneen kuun ALV-tiedot. Kirjaudun verotilipalveluun ilmoitusta tekemään. Kausiveroilmoitus, jep. Vero kotimaan myynneistä verokannoittain, 24 %:n vero, check. Kohdekauden vähennettävä vero, check. Palveluiden myynti muihin EU-maihin, check. Lähetetäänkö ilmoitus? Kyllä kiitos. Kirjaudun vielä verkkopankkiin ja tilitän verottajalle saatavansa.
15.55: Ehdin melkein neljäksi päiväkotiin, jos lähden än-yy-tee-NYT! Tallennan keskeneräiset työt ja napsauttelen tiedostot kiinni. Sammutan tietokoneen ja pöytälampun ja naksautan vielä työpisteen sähköt pois pöydän alla olevasta katkaisijasta. Työnantajani on sillä lailla tomera nainen, ettei hän anna minun luuhata työpöytäni ääressä työajan päätyttyä. Ja kun sähköt on pois, mitä minä siellä tekisinkään. Päiväkodista takaisin kurvatessani talo on jollain mystisellä tavalla muuttunut jälleen työpaikasta kodiksi.
Kääntäjän kammiosta 