Popcornit syödään mainosten aikana

Kävin viime lauantaina leffassa katsomassa Lady Bird -nimisen rainan. Se oli todella hyvä elokuva, heittämällä paras, jonka olen aikoihin nähnyt. Tämä on hiukan yllättävää, sillä usein, kun käyn katsomassa elokuvia, joita kriitikotkin ovat kehuneet (enkä minä totta puhuen yleensä muita käykään katsomassa, käyn sen verran harvoin leffassa) ne osoittautuvat joko kuolemantylsiksi tai loputtoman ahdistaviksi tai parhaassa tapauksessa molemmiksi. Mutta tämä pätkä oli tosiaan virkistävä poikkeus, kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, jos se vielä jossain pyörii.

Elokuvan alkua odotellessani mietiskelin asiaa, jota aina silloin tällöin muutenkin pyörittelen mielessäni: sitä, että ihmisiä on kahden- tai oikeastaan kolmenlaisia. On niitä, jotka syövät popcornit (tai muut leffaeväät) jo elokuvan alkumainosten aikana. On niitä, jotka katsovat kunnia-asiakseen pidättäytyä herkuilta siihen asti, että elokuva alkaa, ja tietysti myös niitä, jotka suhtautuvat tällaisiin asioihin ja niiden järjestykseen täysin välinpitämättömästi.

Tavallaan asialla ei ole tietenkään minullekaan mitään merkitystä. Namuja voi syödä ennen leffaa tai leffan aikana tai sen jälkeen tai vaikka kaikkina näinä aikoina, eikä sen nyt pitäisi hirveästi ketään liikuttaa. Ihmiset, jotka suhtautuvat tällaisiin asioihin pakkomielteisesti, ovat luultavasti samoja, jotka keksivät Facebookin kirpputoriryhmien sääntöjä (ja valvovat niiden täsmällistä noudattamista. Sääntöjenvastaiset ilmoitukset poistetaan välittömästi erikseen varoittamatta!) No, omalla kohdallani olen joka tapauksessa kokenut yleensä mielekkääksi rouskutella popparit menemään jo mainosten aikana. Siihen on kaksi erinomaista syytä. Ensinnäkin mainosten aikana on tylsää ja syöminen on juuri siihen kohtaan sopivaa ajanvietettä. Toiseksi (ja tämä on se kaikkein tärkein ja painavin syy!): asiahan on niin, että parasta elokuvissa (ja monesti myös kirjoissa ja musiikissa) on se, että niihin uppoutuessaan voi unohtaa olevansa itse olemassa. Voi unohtaa maalliset murheet, arjen ahdistuksen, ilot ja surut, masennuksen aiheet, ylipäänsä ympäröivän maailman ja kaiken, mikä muulloin on merkityksellistä. Vaikka asiat olisivat hyvin, uskon, että jokainen tarvitsee joskus lepotauon omasta itsestään, omasta elämästään. Tämä ei onnistu, jos pitää samanaikaisesti keskittyä motoriikkaa vaativiin ruumiintoimintoihin, kuten ruuan suuhun lappamiseen.

Jossain aiemmassa kirjoituksessa kerroin, että olen hiljattain löytänyt uudelleen lukemisen ilon. Niin olenkin. On ihan parasta silloin tällöin todella uppoutua johonkin. Johonkin muuhun kuin kaverien kaverien Facebook-päivityksiin ja niiden kommentteihin. Päästä maailmaa pakoon. Ja lisäksi oma maailma laajenee kummasti, kun päässä on jatkuvasti erilaisia tarinoita, joita janoaa päästä jatkamaan. Tällaisia tarinoita voivat olla kirjat, tv-sarjat ja elokuvat, ja joskus eri taiteenmuodot menevät päässä iloisesti sekaisin. Luin joulun aikoihin Lori Nelson Spielmanin kirjan Kymmenen unelmaani (suom. Outi Järvinen, Otava 2017), ja silloin takaraivossani oli jatkuvasti sellainen olo, että minulla on jäänyt kesken jokin romanttinen komedia, joka minun pitäisi äkkiä päästä katsomaan loppuun, jotta saan tietää, miten sankarittarelle käy. Kirja oli puhdasveristä hömppää, mutta silti, tai ehkä juuri siksi, ahmin sen loppuun muutamassa päivässä.

Parhaillani luen Jonathan Lethemin läpimurtoromaania Orpojen Brooklyn (suom. Heikki Karjalainen, Moebius 2017), ja aika ajoin, kesken arjen askareiden, huomaan pohtivani, mikä olikaan se sellaisella hauskalla tavalla hiukan outo rikossarja, joka minulla on kesken jossain suoratoistopalvelussa, oliko se nyt Netflixissä vai HBO Nordicilla… tulisipa jo ilta, jotta voisin jatkaa sen katselemista. Kunnes muistan, että ai niin, se olikin se kirja! Voinkin jatkaa sen lukemista vaikka saman tien.

 

Muistikirjaonnea

Kirjamessuja ja pienkustantamoja

Lokakuu on monella tapaa mukava kuukausi, esimerkiksi sillä tavalla, että silloin vietetään perinteisesti kirjamessuja sekä Turussa että Helsingissä. Olin tänä vuonna molemmilla messuilla paitsi Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla messupäivystäjänä (ja Helsingissä live-kääntäjänä), tietysti myös ihan messuvieraana.

Olen aiemminkin kirjoittanut, että kirjamessut saavat minut vuosi vuoden perään lähes lapsellisen innostuksen valtaan: se, kuinka messut kokoavat kirjallisuuden ystävät, sekä lukijat että tekijät, samoihin tiloihin ja luovat vilinää ja vilskettä tavallisesti kovin yksinäisen harrastuksen ja työn ympärille, on kerta toisensa jälkeen yhtä ilahduttavaa ja virkistävää.

Koska osa viime vuosienkin messulöydöistä makaa vielä lukemattomina hyllyssä, tänä vuonna yritin tietoisesti hillitä ostohimoani. Tämä on tietysti vähän kaksipiippuinen juttu: kukkaron ja luonnon kannalta ei tietenkään ole järkevää haalia omaan kirjahyllyyn jokaista opusta, joka sattuu jollain tavalla kiinnostamaan, mutta kustannusalan kannalta olisi tietysti parasta, jos kirjoja myytäisiin mahdollisimman paljon. Päätökset olla ostamatta mitään unohtuvatkin helpoiten pienkustantamojen myyntitiskien luona, koska heiltä ostaessaan voi ajatella tukevansa tärkeää ruohonjuuritason kulttuurityötä ja yksittäisten ahkerien ihmisten toimeentuloa. Pienkustantamot jäävät usein vaille ansaitsemaansa huomiota ja menestystä. Niitä pyörittävät tavallisesti ihmiset, joiden motiivina ei ole suinkaan rikastuminen vaan kirjallisen kulttuurin rikastuttaminen teoksilla, jotka jäisivät muuten Suomessa julkaisematta.

Tällaista kirjallisuutta on tietysti maailma vääränään. Kaikissa maailman maissa kirjoitetaan jatkuvasti uutta, mielenkiintoista kirjallisuutta. Määrä on niin valtava, että siitä päätyy suomalaisten kustantamojen julkaisuohjelmaan väkisinkin vain murto-osa. Suuret kustantamot julkaisevat mielellään maailmalla menestyneitä bestsellereitä (toki muutakin), mutta pienet kustantamot keskittyvät usein oman osaamisensa pohjalta tiettyyn genreen tai kielialueeseen ja kaivavat esiin helmiä, joita täkäläiset lukijat eivät välttämättä muuten löytäisi.

Tällaiseen lukijan puolesta tehtävään etsimistyöhön nojaa esimerkiksi suomentaja Laura Vesannon luotsaama Fabriikki Kustannus, joka omien sanojensa mukaan ”julkaisee vuodessa neljä tiivistä mestariteosta, joista et välttämättä muuten koskaan kuulisi.” Kirjat voi tilata myös ennakkoon. Hauska liikeidea! Nykyään kun tuntuu, että pelkälle lukemisellekin on vaikea löytää aikaa, on loistava ajatus säästää kirjanystävien aikaa ja vaivaa ensinnäkin seulomalla maailmankirjallisuuden joukosta lukemisen arvoisia teoksia, kääntämällä ja kustantamalla ne ja vieläpä saattamalla ne lukijoiden käsiin ilman, että näiden tarvitsee eväänsä liikauttaa. Minä päädyin ostamaan Fabriikin osastolta Turun kirjamessuilta Elizabeth Harrowerin romaanin Tietyissä piireissä, jonka on suomentanut itse kustantaja Vesanto.

Muita tämän syksyn kirjamessulöytöjäni olivat Artemisia edizionin julkaisema palkitun italialaiskirjailija Tiziano Scarpan Silmät halsterissa, jonka on suomentanut Katja Kangasniemi, sekä Aviador Kustannuksen julkaisema Hannu Luntialan Ihmissyöjän päiväkirja, johon sain paikan päältä myös kirjailijan signeerauksen. Toisin kuin muut tässä blogitekstissä esiin nostamani kustantamot, Aviador Kustannus ei ole kääntäjän perustama, mutta Aviador on maininnan arvoinen erityisesti siksi, että se julkaisee laadukasta käännöskirjallisuutta nimenomaan kokeneiden ja taitavien ammattikääntäjien (mm. Kristiina Drews, Jyrki Lappi-Seppälä, Tarja Härkönen jne.) suomentamana ja painaa pääsääntöisesti myös suomentajan nimen kirjan kanteen.

Ja koska pienkustantamoista on puhe, en malta olla mainitsematta myös paria kustantamoa, joiden kirjoja hyllyyni on päätynyt tämän vuoden aikana jo ennen kirjamessuja: suomentaja Heikki Karjalaisen Moebius-kustantamon julkaisema Robert Cooverin Pinokkio Venetsiassa (suom. Karjalainen itse) sekä suomentaja Satu Hlinovskyn luotsaaman Kustannusosakeyhtiö Kirjavan teoksia. Tunnetuimpia Kirjavan kustantamia (ja Hlinovskyn suomentamia) teoksia ovat varmastikin George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu ‑kirjasarja, johon suosittu Game of Thrones ‑televisiosarja pohjautuu. Kustannusohjelmaan mahtuu kuitenkin monenmoista muutakin: etupäässä fantasiaa, mutta myös esimerkiksi alla näkyvä Kafkan kanssa keittiössä (alkuteos Mark Crick, useita suomentajia), hauska yhdistelmä reseptejä ja kirjallisuushistoriaa.

Suomalainen kustannuskenttä on ehkä yllättävänkin laaja ja kirjava, kun osaa kuopsuttaa hiukan pintaa syvemmälle. Omia kiinnostuksenkohteitaan ja erityisosaamistaan hyödyntäviä pienkustantamoita löytyy laidasta laitaan. Tässä kirjoituksessa nostin (omien kiinnostuksenkohteideni pohjalta) esiin niitä, joiden erityisalaan ja ‑osaamiseen kuuluvat nimenomaan käännöskirjallisuus ja laadukkaat käännökset. Tällaisen kirjallisen toiminnan tukeminen ei harmita edes messuhuuman hälvettyä.