Miksi kääntäjä pitäisi muistaa?

Kääntäjänä törmää aina silloin tällöin sellaiseen tilanteeseen, että käännöskirjan kieltä on kehuttu jossakin tai käännöstä on jopa siteerattu jossakin, mutta tekstin kirjoittajan – siis kääntäjän – nimeä ei näy missään. Unohtaminen on tietenkin inhimillistä, mutta jotta sitä sattuisi harvemmin, kääntäjäjärjestöt KAOS ja SKTL ovat nyt käynnistäneet hienon Muista kääntäjä! -kampanjan muistuttaakseen kaikkia kirjallisuudesta kirjoittavia tahoja siitä, miksi kääntäjän nimi on tarpeen mainita teoksen yhteydessä.

Niin, miksi se tosiaan on tarpeen? Eikös kirjailija kuitenkin ole sen kirjansa kirjoittanut?

On, mutta vain omalla kielellään. Kääntäjä kirjoittaa kirjan uudelleen.

Moni kuvittelee, että kääntäminen on jollain lailla mekaanista toimintaa, helppoa kopiointia johon pystyy kuka tahansa. Sitä se ei kuitenkaan missään tapauksessa ole. Kielet ovat erilaisia. Samat asiat sanotaan eri kielillä eri sanoin, lauseet rakennetaan aivan eri tavoin. Kääntäjän pitää kirjoittaa teos kirjain ja ajatus kerrallaan uudelleen sillä tavalla kuin se omalla kielellä parhaiten toimii. Suomentajan on tiedettävä, miten kirjoja kirjoitetaan suomeksi, ja kaiken huipuksi vieläpä osattava kirjoittaa kuin kirjailija.

Tai oikeammin: Suomentajan on osattava kirjoittaa kuin monta kirjailijaa. Jokaisen kirjan kohdalla on omaksuttava erilainen tapa kirjoittaa. Tässä mielessä kääntäjän työ on jopa haastavampaa kuin kirjailijan: kirjailija voi kirjoittaa sellaisista asioista, joista hän tietää paljon ja jotka ovat hänelle tuttuja, sellaisella kirjoitustyylillä, joka tulee häneltä luonnostaan. Kääntäjä sen sijaan joutuu jokaisen kirjan kohdalla muuntumaan kuin kameleontti, etsimään ja keksimään ja luomaan sen tavan, jolla juuri tämän kirjailijan juuri tällainen tyyli saadaan soimaan toisella kielellä. Jos kääntää paljon erilaisia kirjoja ja genrejä, repertuaatin on oltava huomattavan laaja.

Lisäksi huomionarvoista on tietysti se, että myös jokaisella kääntäjällä on omanlaisensa kielikorva ja kirjoitustyyli (kuten meillä kaikilla). Vaikka kääntäjä kunnioittaa kirjailijan tyyliä ja pyrkii jäljittelemään sitä, jokainen kääntäjä tekee tämän omalla tavallaan. Käännös on hänen kirjoittamansa, ei kenenkään muun.

Muista kääntäjä! -kampanjan materiaaleissa sanotaan näin:

Kirjailija on luonut alkuteoksen omalla kielellään, mutta suomennoksen sanavalinnat ja lauserakenteet ovat suomentajan käsialaa. Suomentajan pitää olla vahva tulkitsija ja monipuolinen ja luova kielenkäyttäjä, joka tietää, miten kirjoja kirjoitetaan. Jos kaksi eri kääntäjää kääntää saman tekstin, tulos on aina erilainen. Siksi on tärkeää tietää, kenen kynästä käännös on lähtöisin.

Jos käännöstä siteerataan, sitaatin yhteydessä on tekijänoikeuslain mukaan mainittava kirjailijan lisäksi myös kääntäjän nimi. Lisäksi aikana, jona kuluttaja voi epähuomiossa tilata netistä käyttökelvottoman konekäännöksen, suomentajan nimen mainitseminen on myös lukijan palvelemista. Ammattisuomentajan nimi kirjassa on laadun tae.

Muistathan siis sinäkin, bloggaaja, kirjagrammaaja, toimittaja, kriitikko, mainostaja tai muu kirjoittaja: Kun kirjoitat käännöskirjallisuudesta, mainitsethan kirjailijan lisäksi myös kirjan toisen tekijän eli kääntäjän nimen. Se on olennainen tieto meille kaikille.

Lisätietoja Muista kääntäjä! -kampanjasta löytyy SKTL:n ja KAOSin verkkosivuilta. Tekstejä ja materiaaleja saa vapaasti lainata ja jakaa. Tämänkin blogikirjoituksen kuvat ovat kampanjan materiaaleja.

Kääntäjät äänessä

Anna Tulusto, Terhi Kuusisto ja Tiina Ohinmaa Kääntäjän äänessä.

Kävin viime viikolla Helsingissä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton ja Otavan kirjakaupan järjestämässä Kääntäjän ääni -tilaisuudessa. Illan teemana oli ”Mitä Yhdysvalloissa tapahtuu?” ja keskustelemassa olivat suomentajat Terhi Kuusisto ja Tiina Ohinmaa, joita haastatteli Ylen aamu-tv:stäkin tuttu kirjallisuustoimittaja Anna Tulusto. Käsiteltävänä oli kaksi erilaista kirjaa, Jennifer Clementin kaunokirjallinen, mutta kantaaottava romaani Rakkaudesta aseisiin (Like 2018, suom. Terhi Kuusisto) sekä Luke Hardingin tietokirja Salajuoni – Kuinka Venäjä auttoi Trumpin Valkoiseen taloon (Into 2018, suom. Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa).

Saanko tunnustaa, että joskus kirjallisuuskeskustelut tuppaavat olemaan minusta hiukan puisevia ja puuduttavia, ainakin, ellei ole saanut aikaiseksi yhtikäs yhtään tutustua niihin kirjoihin, joista keskustellaan? No, nytpä tunnustin, mutta kuitenkin hyvällä tarkoituksella, sillä tämä Kääntäjän ääni -ilta oli loistokas esimerkki siitä, että näin ei  aina ole eikä missään nimessä tarvitsekaan olla.

Ilta oli kovin miellyttävä. Minuun teki vaikutuksen etenkin se, miten lämpimästi ja varmalla otteella Anna Tulusto keskustelua luotsasi. Sitä oli sitten mukavaa kuunnella, kuin olisi kietoutunut pehmoiseen ja turvalliseen torkkuvilttiin, nojannut rennosti taakse ja heittänyt kaikki huolet mielestään. Varmuus, asiantuntemus ja into omasta työstä kuulsi myös kääntäjien esiintymisestä. Kirjoja käsiteltiin tasapainoisesti ja kiinnostavasti, siten, että keskustelua pystyi seuraamaan ja sitä oli hauska seurata, vaikkei olisi teoksista aiemmin kuullutkaan. Suomentajat lukivat sopivassa välissä lyhyitä, hyvin valittuja ja teoksia hyvin kuvaavia katkelmia suomennoksistaan ja valottivat teosten taustoja, sisältöä ja käännösprosessia. Jutustelu polveili myös yleisesti suomentamiseen ja sen mahdottomuuteen (ja mahdollisuuksiin), suomalaisten ja eurooppalaisten kielitaitoon, Trumpin twiitteihin ja jos jonkinlaisiin asioihin, sulavasti ja pakottamatta.

Kuusisto kertoi kääntäneensä kaikki Clementiltä tähän asti suomennetut kolme teosta. Suomennospätkästä ilmi tullut kaunis, osin runollinenkin tapa käsitellä kipeitä aiheita ja yhteiskunnallisia ongelmia herätti suuren kiinnostuksen kirjailijaan, johon en ole totta puhuen tätä ennen tutustunut lainkaan. Trump-kirja puolestaan oli aiheeltaan raflaavampi ja ajankohtaisempi ja kirvoitti yleisöstä innostuneita reaktioita ja hörähdyksiä.

Kaiken kaikkiaan tilaisuus oli välitön ja konsepti erinomaisen toimiva. Viihdyin! Ja uskon, että tällaisessa raikkaan leppoisassa tilaisuudessa viihtyisi moni muukin – moni sellainenkin, joka kuvittelee, että kirjallisuuskeskustelut ovat puisevia tai ikävystyttäviä. Ilokseni voin kertoa, että tällaisia kuvitelmia voi käydä karistamassa kevään mittaan vielä kahdessa Kääntäjän ääni -illassa: 21. maaliskuuta ja 18. huhtikuuta. (Tämä ei ole maksettu mainos vaan vilpittömän hyväntahtoinen vinkki kaikille pääkaupungin suunnalla liikuskeleville.) Tulevien iltojen esiintyjiä ja ohjelmaa ei ole vielä julkistettu, mutta niitä voi lähitulevaisuudessa käydä kuikuilemassa esimerkiksi SKTL:n tapahtumakalenterista tai Facebookin ihmeellisestä maailmasta.

Niin, ja ellei satu asumaan Helsingissä, paikalle pääsee toki kauempaakin. Junantuoma voi saada matkalla eteenpäin vaikkapa liian pitkään kesken olleita villasukkia tai lukea arjen kiireessä unhoon jääneitä kirjoja.

Freelancerin työyhteisö

Freelancerina toimiminen saattaa olla joskus hiukan yksinäistä. Varsinkin, jos tekee töitä kotoa käsin, saattaa välillä huomata kaipaavansa kipeästi työyhteisöä, vertaistukea, juttukumppania. Minut tämä tarve yllätti uran alkuvaiheessa, koska olin aina pitänyt itseäni jonkin sortin erakkoluonteena. Toki olen hiukan sitäkin: Viihdyn yksin, haluan tehdä asiat juuri omalla tavallani ja pidän siitä, ettei minun tarvitse olla joka päivä jatkuvasti katseiden alla ihmisvilinässä ja hälinässä. Stressitasot pysyvät alhaalla, saan olla rauhassa. Mutta kun yksinäisyyttä saa riittävästi, sitä alkaa kummasti kaivata jotain muutakin.

Nykyään ihmisiin on helppo pitää yhteyttä sähköisesti, esimerkiksi Facebookin tai erilaisten postituslistojen kautta. Se auttaa päivittäistä jaksamista ja tuo olon siitä, että on edes jonkinlaisessa yhteydessä ulkomaailmaan, mutta loppujen lopuksi mikään ei korvaa kokonaan ihmisten näkemistä kasvotusten. Ja voihan olla, että aloitteleva kääntäjä ei edes juurikaan tunne kollegoita, varsinkaan, jos on päätynyt suoraan yliopistolta itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi. Mikä silloin eteen?

Yksi hyvä, perinteinen ja toimiva tapa tutustua ihmisiin ja luoda jonkinlaista ammatillista verkostoa on ammattiyhdistystoiminta. Varsinkin kääntäjälle, jonka on pysyttävä jatkuvasti ajan hermoilla ja opittava kaikenlaista uutta ammatissa pärjätäkseen, ammattiliittojen ja -yhdistysten palveluista on muutenkin paljon konkreettista hyötyä.

Kääntäjille on Suomessa tarjolla kolme erilaista liittoa: Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto (SKTL), Käännösalan asiantuntijat KAJ ry. sekä Journalistiliiton alainen Kääntäjien ammattiosasto (KAOS). Erona liitoilla on lähinnä se, että KAJ ja KAOS ovat varsinaisia ammattiliittoja, SKTL puolestaan aatteellinen yhdistys. SKTL kattaa käännös- ja tulkkausalan koko kirjon, Akavan erityisaloihin kuuluva KAJ palvelee parhaiten asiatekstinkääntäjien (ja ensisijaisesti ehkä palkansaajien) tarpeita, kun taas KAOS ajaa kirjallisuuden (freelance-)kääntäjien asiaa. Lisäksi monet freelancereina toimivista av-kääntäjistä kuuluvat Journalistiliittoon, mutten tarkemmin tiedä, mihin osastoon tai yhdistykseen. Itse kuulun SKTL:ään ja vahvan asiatekstinkääntäjätaustani takia KAJ:hin. Viime aikoina myös KAOSin jäsenyys on alkanut kiinnostaa, mutten halua maksaa kolmen liiton jäsenmaksua, joten asia on jäänyt toistaiseksi vielä hautumaan.

Kuva SKTL:n 60-vuotisjuhlanäyttelystä Kulttuurikeskus Caisasta syksyllä 2015.

Yhdistyksiin kuulumisessa on se mukava puoli, että niistä saa irti juuri sen verran kuin haluaa. Ei ole pakko ryhtyä aktiiviseksi ay-jyräksi, vaan voi vain nauttia jäseneduista siinä määrin kuin kokee itse tarpeelliseksi, käyttää esimerkiksi lakineuvontapalveluja tarvittaessa ja osallistua mielenkiintoisiin tapahtumiin, jos sellaisia sattuu tulemaan. Itsekin nautiskelin pitkään jäsenyyksistäni juuri tällä tavalla, lueskelin jäsenlehtiä ja kävin joskus jossain koulutuksissa. Näistä tärkeimpiä on ollut esimerkiksi yrittäjän ammattitutkintoon johtanut koulutus, ei ehkä niinkään tiedollisen annin kannalta vaan ennen kaikkea siksi, että olen edelleen säännöllisesti tekemisissä joidenkin koulutuksessa tapaamieni kääntäjien kanssa.

Parin viime vuoden aikana olen ollut aktiivisemmin mukana myös järjestämässä yhdistyksen toimintaa, tarkemmin ottaen osana SKTL:n kirjallisuuden kääntäjien jaoston toimikuntaa. Ensin toimin jaoston sihteerinä ja tiedottajana ja viime vuoden alusta lähtien jaoston puheenjohtajana. Jos minä joskus olen kaivannut arkeeni vaihtelua, muutakin työhön liittyvää tekemistä kuin kotona työpöydän ääressä nököttämistä ja muitakin ihmisiä kuin kasvottomat kollegat jossain sähköpostiyhteyden päässä, sitä olen totisesti saanut.

Kallion kirjasto maaliskuussa 2016.

Kirjoitin eilen, puheenjohtajan ominaisuudessa, kirjallisuuden kääntäjien jaoston viime vuoden toimintakertomuksen ja tulin siinä samassa laskeskelleeksi, missä kaikessa olen itse vuoden aikana ollut mukana. Ja kyllä vain: Olen ollut mukana järjestämässä lähemmäs kymmentä kokousta, tapaamista, seminaaripäivää tai muuta tilaisuutta (kaikki nämä vieläpä Helsingissä eli noin 200 kilometrin päässä nykyisestä sijainnistani). Lisäksi olen käynyt edustamassa liittoa mm. taiteilijajärjestöjen yhteistyöjärjestö Forum Artisin kevätkokouksessa, eduskuntatalolla kulttuuribudjetin kuulemistilaisuudessa sekä Visbyssä Baltic Writers Councilin vuosikokouksessa. Olen lausunut tervetuliaissanat Kallion kirjastossa järjestetyssä tilaisuudessa, jossa julkistettiin ansioituneille kirjallisuuden kääntäjille vuosittain jaettavien Mikael Agricola- ja J. A. Hollo ‑palkintojen ehdokkaat ja päivystänyt liiton osastolla sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Olen viettänyt kolme päivää suomentajakurssilla keskellä Urjalan synkkää korpea (se ei kylläkään ollut minkään liiton toimintaa, mutta mainittakoon tässä yhteydessä kuitenkin), ja syksyllä kävin pitämässä luennon Helsingin yliopistolla (sekään ei liittynyt millään lailla liiton toimintaan, mutta ilman tuttuja kääntäjiä ja ammatillisia verkostoja kukaan ei olisi tiennyt olemassaolostani eikä suositellut minua luennoitsijaksi). Olen ylläpitänyt verkkosivuja ja Facebook-ryhmää (Hei, käykääs muuten kaikki tykkäämässä Kirjallisuuden kääntäjien FB-sivusta!), kirjoittanut noin ziljoona sähköpostia ja jäsenkirjettä ja torkkunut erinäisissä liiton hallituksen kokouksissa ja jäsenkokouksissa.

Ennen kaikkea olen viettänyt aikaa, tehnyt yhteistyötä, keskustellut, juonut kuohuviiniä, syönyt kokoussämpylöitä, syönyt macaron-leivoksia, juonut (alkoholitontakin) olutta, nauranut ja rupatellut, miettinyt ja pähkäillyt sekä avautunut ammatin arjen valo- ja varjopuolista lukuisien viisaiden ja ystävällisten ihmisten kanssa. Jo joitain vuosia sitten, kun astuin ensimmäistä kertaa keltanokkana (jollainen taidan kyllä olla vielä hiukan edelleenkin) johonkin suomentajien tilaisuuteen, silmiinpistävintä oli minusta se, miten mukavia ja lämpimiä ja samanhenkisiä ihmiset olivat. Kun luentosalillinen ihmisiä repeää nauramaan spontaanisti ja remakasti kielioppiaiheisille vitseille, sitä tietää olevansa omiensa parissa. Sellaisten ihmisten parissa, jotka ymmärtävät. Ja joihin haluaa itsekin kuulua.

Visby, huhtikuu 2016.

Jokaisessa ammatissa, jokaisella ihmisellä, on varmasti joskus päiviä, kun tuntuu siltä, että missään ei ole mitään mieltä, ei mitään järkeä. Päivät vain seuraavat toisiaan samanlaisina, hahmottomina, ja tekemisen merkitys saattaa hukkua. Kun tapaa muita ihmisiä, joilla on samat intressit ja samat ongelmat (ja parhaassa tapauksessa jopa kokemuksen tuomia ratkaisuja kyseisiin ongelmiin), olo saattaa kummasti keventyä. Yhdessä, yhdistysten kautta, voidaan myös tarttua yleisempiin epäkohtiin ja yrittää edistää ammattikunnan yhteistä asiaa.

Ja kun pääsee hetkeksi ulos omasta yksinäisestä kammiostaan, itsestään selvistä rutiineistaan, samanlaisena toistuvasta arjestaan, puhumaan samanhenkisten ihmisten kanssa yhteisistä mielenkiinnon kohteista ja intohimoista, kuten vaikkapa kirjallisuudesta, sitä saattaa jälleen muistaa entistä konkreettisemmin, miksi tätä työtä ylipäänsä tekee, mikä siitä tekee niin hienoa ja erityistä. Kääntäjät ovat kautta linjan kirjava joukko eri erikoisalojen asiantuntijoita, mutta kaikkia yhdistää jonkinlainen rakkaus ja viehtymys kieleen, sitä ympäröivään maailmaan, maailman eri ilmiöihin, yksityiskohtiin. Sellaisia ihmisiä tavatessa ei voi olla inspiroitumatta ja huomaamatta, ties miten monetta kertaa, kuinka mukavaa on kuulua tähän joukkoon ja kuinka kääntäminen vain auttamattomasti on yksi parhaita, mielenkiintoisimpia, haastavimpia ja palkitsevimpia asioita mitä juuri minä voin kuvitella tässä elämässä tekeväni.

Kuva Urjalasta Iirilän vanhalta tanssilavalta elokuussa 2016.

Kirjamessuja ja pienkustantamoja

Lokakuu on monella tapaa mukava kuukausi, esimerkiksi sillä tavalla, että silloin vietetään perinteisesti kirjamessuja sekä Turussa että Helsingissä. Olin tänä vuonna molemmilla messuilla paitsi Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla messupäivystäjänä (ja Helsingissä live-kääntäjänä), tietysti myös ihan messuvieraana.

Olen aiemminkin kirjoittanut, että kirjamessut saavat minut vuosi vuoden perään lähes lapsellisen innostuksen valtaan: se, kuinka messut kokoavat kirjallisuuden ystävät, sekä lukijat että tekijät, samoihin tiloihin ja luovat vilinää ja vilskettä tavallisesti kovin yksinäisen harrastuksen ja työn ympärille, on kerta toisensa jälkeen yhtä ilahduttavaa ja virkistävää.

Koska osa viime vuosienkin messulöydöistä makaa vielä lukemattomina hyllyssä, tänä vuonna yritin tietoisesti hillitä ostohimoani. Tämä on tietysti vähän kaksipiippuinen juttu: kukkaron ja luonnon kannalta ei tietenkään ole järkevää haalia omaan kirjahyllyyn jokaista opusta, joka sattuu jollain tavalla kiinnostamaan, mutta kustannusalan kannalta olisi tietysti parasta, jos kirjoja myytäisiin mahdollisimman paljon. Päätökset olla ostamatta mitään unohtuvatkin helpoiten pienkustantamojen myyntitiskien luona, koska heiltä ostaessaan voi ajatella tukevansa tärkeää ruohonjuuritason kulttuurityötä ja yksittäisten ahkerien ihmisten toimeentuloa. Pienkustantamot jäävät usein vaille ansaitsemaansa huomiota ja menestystä. Niitä pyörittävät tavallisesti ihmiset, joiden motiivina ei ole suinkaan rikastuminen vaan kirjallisen kulttuurin rikastuttaminen teoksilla, jotka jäisivät muuten Suomessa julkaisematta.

Tällaista kirjallisuutta on tietysti maailma vääränään. Kaikissa maailman maissa kirjoitetaan jatkuvasti uutta, mielenkiintoista kirjallisuutta. Määrä on niin valtava, että siitä päätyy suomalaisten kustantamojen julkaisuohjelmaan väkisinkin vain murto-osa. Suuret kustantamot julkaisevat mielellään maailmalla menestyneitä bestsellereitä (toki muutakin), mutta pienet kustantamot keskittyvät usein oman osaamisensa pohjalta tiettyyn genreen tai kielialueeseen ja kaivavat esiin helmiä, joita täkäläiset lukijat eivät välttämättä muuten löytäisi.

Tällaiseen lukijan puolesta tehtävään etsimistyöhön nojaa esimerkiksi suomentaja Laura Vesannon luotsaama Fabriikki Kustannus, joka omien sanojensa mukaan ”julkaisee vuodessa neljä tiivistä mestariteosta, joista et välttämättä muuten koskaan kuulisi.” Kirjat voi tilata myös ennakkoon. Hauska liikeidea! Nykyään kun tuntuu, että pelkälle lukemisellekin on vaikea löytää aikaa, on loistava ajatus säästää kirjanystävien aikaa ja vaivaa ensinnäkin seulomalla maailmankirjallisuuden joukosta lukemisen arvoisia teoksia, kääntämällä ja kustantamalla ne ja vieläpä saattamalla ne lukijoiden käsiin ilman, että näiden tarvitsee eväänsä liikauttaa. Minä päädyin ostamaan Fabriikin osastolta Turun kirjamessuilta Elizabeth Harrowerin romaanin Tietyissä piireissä, jonka on suomentanut itse kustantaja Vesanto.

Muita tämän syksyn kirjamessulöytöjäni olivat Artemisia edizionin julkaisema palkitun italialaiskirjailija Tiziano Scarpan Silmät halsterissa, jonka on suomentanut Katja Kangasniemi, sekä Aviador Kustannuksen julkaisema Hannu Luntialan Ihmissyöjän päiväkirja, johon sain paikan päältä myös kirjailijan signeerauksen. Toisin kuin muut tässä blogitekstissä esiin nostamani kustantamot, Aviador Kustannus ei ole kääntäjän perustama, mutta Aviador on maininnan arvoinen erityisesti siksi, että se julkaisee laadukasta käännöskirjallisuutta nimenomaan kokeneiden ja taitavien ammattikääntäjien (mm. Kristiina Drews, Jyrki Lappi-Seppälä, Tarja Härkönen jne.) suomentamana ja painaa pääsääntöisesti myös suomentajan nimen kirjan kanteen.

Ja koska pienkustantamoista on puhe, en malta olla mainitsematta myös paria kustantamoa, joiden kirjoja hyllyyni on päätynyt tämän vuoden aikana jo ennen kirjamessuja: suomentaja Heikki Karjalaisen Moebius-kustantamon julkaisema Robert Cooverin Pinokkio Venetsiassa (suom. Karjalainen itse) sekä suomentaja Satu Hlinovskyn luotsaaman Kustannusosakeyhtiö Kirjavan teoksia. Tunnetuimpia Kirjavan kustantamia (ja Hlinovskyn suomentamia) teoksia ovat varmastikin George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu ‑kirjasarja, johon suosittu Game of Thrones ‑televisiosarja pohjautuu. Kustannusohjelmaan mahtuu kuitenkin monenmoista muutakin: etupäässä fantasiaa, mutta myös esimerkiksi alla näkyvä Kafkan kanssa keittiössä (alkuteos Mark Crick, useita suomentajia), hauska yhdistelmä reseptejä ja kirjallisuushistoriaa.

Suomalainen kustannuskenttä on ehkä yllättävänkin laaja ja kirjava, kun osaa kuopsuttaa hiukan pintaa syvemmälle. Omia kiinnostuksenkohteitaan ja erityisosaamistaan hyödyntäviä pienkustantamoita löytyy laidasta laitaan. Tässä kirjoituksessa nostin (omien kiinnostuksenkohteideni pohjalta) esiin niitä, joiden erityisalaan ja ‑osaamiseen kuuluvat nimenomaan käännöskirjallisuus ja laadukkaat käännökset. Tällaisen kirjallisen toiminnan tukeminen ei harmita edes messuhuuman hälvettyä.