Patsasta muovaamassa

Kirjoitin toukokuussa blogitekstin suomennostyön ensimmäisestä työvaiheesta, alkutekstin lukemisesta. Kun luin Shari Lapenan The Couple Next Dooria ensimmäistä kertaa, omenapuut kukkivat riippumaton yllä. Kun palautin jokin aika sitten suomennoksen ensimmäisen version kustannustoimittajalle, riippumaton ympäriltä ja yläpuolelta poimittiin kypsiä omenoita mehustamolle vietäväksi. Tästä voi tietysti repiä jos jonkinlaista symboliikkaa, mutta ajattelin nyt vielä kertoa, mitä kaikkea tässä välissä tapahtui. Mitä tapahtui käännettävälle tekstille sillä välin, kun kesä tuli ja meni ja omenankukat muuttuivat pulleanpunaisiksi hedelmiksi?

No, käännettävälle tekstille ei sinänsä tapahtunut yhtään mitään. Englanninkielinen alkuteos nököttää yhä muuttumattomana ja koskemattomana sekä kansissa työpöydälläni että PDF-tiedostona tietokoneeni uumenissa. Sille en ole tehnyt mitään, mutta aivoissani on tapahtunut kaikenlaista, minkä seurauksena olen saanut kesän aikana naputelluksi teoksesta uuden version, suomennoksen, joka tulee kantamaan nimeä Hyvä naapuri.

Tykkään vertauskuvista, ja käännösprosessin aikana näen toisinaan mielessäni kaikenlaisia työvaiheita metsän kaatamisesta ja kantojen kääntelemisestä savenvalamiseen ja puun vuoleskeluun. Tänä kesänä minulla on ollut hiukan sellainen olo kuin olisin muovannut patsasta. Patsaan mallina oli alkuteksti, se tietokoneeni uumenissa luuraava PDF.

Aloitin käännöstyön kirjoittamalla alkutekstin pohjalta raakakäännöksen, niin kuin moni muukin kirjallisuuden kääntäjä ensi töikseen tekee. Raakakäännös on verrattain nopeasti kirjoitettu kehikko, teoksen suomenkielinen aihio, johon suolletaan mahdollisimman tarkkaan koko alkuteoksen tekstimassa, mutta jonka aikana yksittäisiä käännösratkaisuja ja sanamuotoja ei välttämättä pysähdy kovin pitkäksi aikaa miettimään. Patsasta rakennettaessa tämä on se patsaan raaka-aineena toimiva saviklöntti, jonka massa päivä päivältä (kirjain kirjaimelta) lisääntyy pöydälle.

Kun massa on koottu, suurin työ on tehty. Klöntillä saattaa olla jo hiukan muodon aihetta, siluetti on muotoutunut sieltä täältä saven kokoamisen sivussa, mutta miksikään taideteokseksi kasaa ei voi suurin surminkaan vielä sanoa.

Tämän jälkeen alkaa työn mukava osuus, se, kun piinaavan maratonin maaliviiva hetkittäin jo häämöttää kaukaisuudessa ja työnsä jälkeen voi pikku hiljaa jo alkaa olla tyytyväinen: Parhaita hetkiä kääntäjän elämässä ovat ne, kun ryhtyy käymään raakakäännöstä läpi ja huomaa, ettei se olekaan niin huono kuin on jostain syystä koko ajan sitä kirjoittaessaan luullut. Teksti kulkee, eikä sen muokkaamiseen välttämättä menekään niin paljon aikaa kuin on synkimmissä kuvitelmissaan ajatellut. Patsas on perusmuodoltaan itse asiassa varsin siedettävä.

Totta kai raakakäännöksessä on myös niitä ”raakuuksia”. Eniten kompastuskiviä löytyy tavallisesti kirjan alusta, kun tekstiin ei ole vielä päässyt aivan sisään, kun kirjan tyyli ei ole vielä ihan löytynyt. Niistä kohdista patsasta pitää hioa ja vaivata vielä oikein kunnolla. Kun tyyli ja ääni löytyy, teksti tavallisesti tasoittuu ja korjattavaakin on vähemmän. Käännöksen jäljestä saattaa silti välillä nähdä, milloin on ollut virkeä mieli ja hyvä flow päällä, ja toisaalta myös, milloin on väsyttänyt ja aivot eivät oikein ole toimineet. Hyvän naapurin raakakäännöksessä oli havaittavissa selvästi esimerkiksi ajankohta, jolloin palasin kesäloman jälkeen töihin ja kärsin pienimuotoisista orientoitumisvaikeuksista.

Toisinaan raakakäännöksestä siis saattaa kuultaa hauskasti läpi se, millaisella mielellä tekstiä on missäkin vaiheessa tullut työstäneeksi. Kun teksti on hiomatonta eikä vielä julkaistavaksi tarkoitettua, rivien välistä voi lukea kaikenlaista kirjoittajan mielen- tai vireydentilasta. (Sama ilmiö näkyy muuten myös esimerkiksi päiväkirjoissa, joissa tekstin tyyli, kirjoitustauot ja se, mitä on jätetty kirjoittamatta, kertovat joskus enemmän kuin se, mitä tosiasiassa on kirjoitettu.)

Voiko raakakäännöstä voi siis lukea kuin kääntäjän päiväkirjaa? Ei. Ei niitä raakuuksia siellä niin paljon ole. Mutta hetkittäin on hauskaa, kun muistaa, millaisessa tilanteessa on jonkin käännösratkaisun tehnyt – tai jättänyt tekemättä. Kaikki tällaiset pienet rosot ja hauskuudet tietysti hiotaan tekstistä pois seuraavilla lukukerroilla. Raakakäännös käydään kunnolla ja riittävän monta kertaa läpi, kunnes teksti on kauttaaltaan toimiva ja koherentti suomenkielinen teos. Patsasmassaa vaivataan ja hiotaan, revitään tarvittavista paikoista irti ja muovataan toisaalle uudenlaisiksi ulokkeiksi, kunnes kokonaisuus toimii ja miellyttää silmää ja muodon tajua.

Hyvän naapurin  raakakäännökselle tein kaksi korjauskierrosta ennen kuin päästin työn ensimmäistä kertaa käsistäni. Ja kun oli päästy niin pitkälle, kas, omenat olivatkin jo kypsyneet ja ensimmäiset lehdet kellastuneet. Tätä blogitekstiä kirjoittaessani työhuoneeni ulkopuolella leikkii jo komea ruska ja suomennokseni on kustannustoimittajan hellässä huomassa – hän käsittelee patsasta vuorostaan omalla puukollaan ja hiomapaperillaan ja lähettää savimöhkäleen valmistuttuaan takaisin minulle.

Seuraava työvaihe onkin se, kun minä tuijottelen hänen muutosehdotuksiaan omalla työpöydälläni ja joko ihastellen sulautan ne osaksi patsasta tai hion ne tasaisiksi, oman mieleni mukaisiksi. Usein tässä vaiheessa tulee sormeiltua vielä monia sellaisiakin kohtia, joihin muutosehdotuksia ei ole edes tehty. Sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos savea ottaa jostakin kohtaa pois, voi olla, että sitä pitää lisätä johonkin muuhun kohtaan ja sitten taas hioa uuteen uskoon jostain muualta. Koko ajan mielen perukoilla kummittelee jonkinlainen hahmoton, hetkittäin muotoaan muuttava möhkäle, teoksen kokonaisuus, ajatus patsaasta ja siitä, millainen sen kuuluisi olla.

Kesä

Maanantai. Kesäloma loppui, kesäflunssa ei. Muu perhe lähti aamulla mökille, minä pyyhkäisin suurimmat pölyt ja kissankarvatupot kämmensyrjällä työpöydältäni ja juurrutin itseni monitorin ääreen käymään läpi lomaviikkojen aikana kertyneitä sähköposteja.

Kyllä niitä olikin kertynyt. Ja hyvä niin, sillä mikäpä olisikaan ikävämpää kuin päättää loma kesken heinäkuun parhaiden auringonpaisteiden vain todetakseen, että kukaan ei ole kaivannut ja että voisi aivan yhtä hyvin istua ajatukset tyhjänä laiturin nokassa tuijottelemassa kaukaisuuteen. Työposteja kahlatessani tunsin oloni suorastaan hyödylliseksi. Eräs asiakas esimerkiksi oli lykännyt suomenkielisen uutiskirjeensä julkaisua siksi kunnes palaan lomalta sen sijaan, että olisi tilannut käännöksen jostain muualta. Kääntäjälle tämä on tietysti kohteliaisuus vailla vertaa. Muutaman muunkin asiatekstikäännöksen deadline oli sovitettu osuvasti juuri tähän kesälomani jälkeiseen aikaan, joten ensimmäistä työpäivää ei ainakaan tarvinnut aloittaa aprikoiden, mitähän kummaa sitä nyt oikein tekisi.

Sähköposteihin vastaamisen ja kiireellisimpien pikkukäännösten lomassa tulin kuitenkin – olosuhteiden pakosta – pohtineeksi myös vaihtoehtoisia keinoja tukkoisen nenän avaamiseen sellaisessa tilanteessa, kun nenäsuihketta on käytetty jo niin paljon, että siitä alkaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä. En malta olla mainitsematta, että ylivoimaisesti katu-uskottavin pikaisella tutkimusretkellä internetin ihmeellisessä maailmassa löytämäni menetelmä oli porkkanan työntäminen nenään. Vaikka porkkanoita ei tarvitsisi omaa pihaa kauempaa lähteä etsimään (aiheesta lisää jäljempänä), en ole aivan täysin vakuuttunut vinkin erinomaisuudesta, joten parempia ehdotuksia otetaan mielihyvin vastaan!

Jos hivenen ärsyttävää ja sitkeää flunssanpoikasta ei oteta lukuun, töiden tekeminen parhaaseen loma-aikaan on omalla tavallaan varsin mukavaa. Vapaata, jopa. Kun muu perhe/Suomi/maailma lomailee, ei ole itsekään sidoksissa esimerkiksi päiväkodin aikatauluihin, vaan voi nukkua aamulla rauhassa hitusen pidempään kuin arkena tavallisesti nukkuisi. Voi jaksottaa työpäivän oman rytminsä ja vireytensä mukaan ja kääntää keskipäivän sijaan vaikka illalla, jos siltä tuntuu. Voi hemmotella itseään hyvällä, kesäisellä ruualla, nautiskella kotipuutarhan sadosta ja kuorruttaa kaikki annokset kursailemattoman komealla kourallisella pihalla rehottavaa persiljaa ja korianteria. (Porkkanat, joista haaveilin keväällä aiemmassa kirjoituksessani, ovat muuten kasvaneet hienosti. En ole tunkenut niitä nenääni vaan olen tehnyt niistä ruokaa, enkä ymmärrä, missä luonnostavieraantuneisuuden tilassa olen koko ikäni elänyt, kun olen asiasta vilpittömän hämmästynyt ja tolkuttoman innoissani. Ettäkö ihan oikeaa ruokaa voi kasvattaa ihan itse! Näin näyttää totta tosiaan olevan asian laita, ja hyvältä maistuu.)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja kun kesäinen työpäivä on pulkassa (olettaen, ettei ole oikeasti mennyt jättämään töitä illan ratoksi ”luonnolliseen vireysrytmiin” vedoten), yksin kotiin jäänyt lomaleski voikin viettää harvinaista ”tee mitä tahansa kenenkään häiritsemättä” -aikaa. Voi lojua riippumatossa taivaisiin kurottavia omenapuun versoja tuijottamassa. Voi maata x-asennossa nurmikolla sinitaivaalla kaartelevia pääskyjä tuijottamassa. Voi tuijotella apiloissa pörrääviä kimalaisia. Sulkea silmät ja olla tuijottelematta mitään. Istua viltillä auringonpaisteessa ja kirjoittaa aivan joutavanpäiväisen blogikirjoituksen. Lukea kirjoja/sarjakuvia/sanomalehteä/joutavanpäiväisiä blogikirjoituksia. Syödä jäätelöä. Kastella kukkia. Nyppiä rikkaruohoja salaatin lomasta. Mennä mustikkaan. Olla vaan.

Jonain näistä päivistä saatan jopa lähteä mökille muun perheen seuraksi. Töiden tekeminen mökillä on siinä mielessä kaksijakoista hommaa, että siellä työmotivaatio on usein aivan pohjamudissa – sisällä tietokoneen ääressä istuminen ei ole aivan niitä ykkösjuttuja, joita kimaltelevan meren ääressä sijaitsevalla saarella tekisi mieli tehdä. Mutta toisaalta työpäivä on vain osa päivää. Kun sen saa hoidettua ja pääsee muutamalla askeleella siirtymään näyttöpäätteen äärestä aurinkoiselle kalliolle merituulen pörröteltäväksi, voi todeta sen olleen sen arvoista.

Kesäloma loppui, kesä ei.

”Luetko sä ne kirjat ennen kuin sä käännät ne?”

Kun kerron ihmisille, että käännän työkseni kirjallisuutta, jostain syystä yleisin kysymys, mitä minulta kysytään, on: ”Luetko sä ne kirjat kokonaan ennen kuin sä alat kääntää niitä?” Tavallisesti vastaan, että onhan siitä apua. Ja sitten hiukan ihmettelen mielessäni, miksi tätä aina kysytään.

Kysymyksen yleisyys johtuu varmaan siitä, että tämä on yksi niistä asioista, joita kuka tahansa pystyy kirjojen kääntämisestä ylipäänsä kysymään. Jotkut ovat myös vilpittömän kiinnostuneita – ja kauhuissaan – vastauksesta. Ajatella, että joutuisi lukemaan ihan kokonaisen kirjan, vieläpä vieraalla kielellä, ennen kuin varsinaisesti edes aloittaa työtään!

Ei kirjan lukeminen aina se kaikkein mukavin työvaihe olekaan. Sormet syyhyävät päästä kääntämään ja tietoisuus deadlinesta painaa niskaa. Tekstistä bongaa jo kohtia, joiden näkee olevan hankalia kääntää, mutta joita ei pääse vielä ratkomaan. Onhan se vähän turhauttavaa, ja olen minä totta puhuen pari kertaa tehnyt niinkin, etten ole malttanut lukea kirjaa aivan kokonaan loppuun asti ennen kuin olen jo alkanut kääntää. Olen sitten lukenut sitä mukaa kun olen kääntänyt, ja vieläpä uskotellut itselleni sen lisäävän työmotivaatiota: Et saa tietää, miten kirja ratkeaa, ennen kuin käännät sen loppuun! Onnistuu se toki niinkin, joidenkin kirjojen kohdalla, mutta näiden kokeilujeni ja kokemusteni pohjalta toteaisin, että on kääntäminen kuitenkin helpompaa kun tietää, mitä tekee. Kun on jonkinlainen kokonaisnäkemys teoksesta. Kun on päässyt sisälle teoksen kieleen ja tunnelmaan. Käännöksen hiomisvaiheessa saattaa säästää huomattavasti aikaa ja vaivaa, kun on jo ennen kirjoittamisen aloittamista virittäytynyt tekstin olemukseen. Joskaan suomenkielisen tekstin olemukseen ei oikein pysty virittäytymään ennen kuin suomenkielistä tekstiä on jo olemassa jonkin verran, mutta alkutekstistä sekin tietenkin saa alkunsa.

Toisin sanoen lukeminen ei ole mikään ylimääräinen ja väistämätön paha, joka on pakko tehdä ennen työn aloittamista, vaan se on olennainen osa itse työtä. Tapoja lukea on yhtä monta kuin kääntäjiäkin: joku lukee vasta kääntäessään, jotkut eivät edes hönkäise näppäimistöä kohti ennen kuin ovat kahlanneet kirjan tarkasti läpi, tarvittaessa moneen kertaan. Ja ennen kaikkea lukemisen tapa riippuu tietysti kirjasta. On kirjoja, jotka pitää lukea useampaan otteeseen ennen kuin voi edes toivoa ymmärtävänsä niistä sen verran, että kääntäminen olisi likipitäenkään mahdollista.

Kokonaisen kirjan lukemista kauhisteleville voi todeta myös sen, että kääntäessä kirja tulee itse asiassa luettua monen monituista kertaa. Tekstiä tulkitessa, pohtiessa, luodessa, hiotessa, kyseenalaistaessa, korjatessa, oikoessa ja toljottaessa sekä alkuteos että oma suomennos tulee luettua niin monta kertaa, että suomennoksen tultua painosta sitä ei jaksa vilkuilla välttämättä enää ollenkaan, vaan lämpimäisen tyytyy tuuppaamaan ylpeänä jonnekin kirjahyllyn uumeniin. Muttei lukeminen silti ole käännösprosessin työläin vaihe – vaan kirjoittaminen. Kokonaisen kirjan kirjoittaminen, siinä sitä vasta onkin.

Vaikka alkuteoksen lukeminen on siinä mielessä turhauttava työvaihe, että silloin ei pysty vielä tekemään mitään konkreettista (aivot toki tekevät kaikenlaista, ainakin toivoa sopii), vaihe on toisaalta myös jännittävä ja kutkuttava. Se on kuin silta seuraavaan projektiin, ensi kosketus uuteen maailmaan, johon tietää pian sukeltavansa päätä pahkaa ja jossa tulee tulevat kuukaudet uimaan korviaan myöten. Ja se, että tässä vaiheessa ei vielä voi tehdä mitään, voi olla myös rentouttavaa: ei vielä tarvitse tehdä mitään. Voi kaikessa rauhassa (aikataulun rajoissa) tyhjentää pään edellisen käännöksen maailmasta ja ottaa ensi askelia uuteen.

Ja onhan tämän työvaiheen etuna myös se, että toisin kuin kirjoittaa, lukea voi missä vain. Juu, voihan freelancer muutenkin (ainakin teoriassa!) napata läppärinsä kainaloon ja naputella menemään missä tahansa trendikahvilassa tai kannon päällä ikinä haluaakin. Todellisuudessa oman työpisteen tutusta ja ergonomisesta huomasta tulee (ainakin minun) poistuttua hyvin harvoin yhtään minnekään. Pelkän kirjan kanssa on kuitenkin helppo poistua. Minne vaan. Ja tällaisina päivinä minua ei harmita ollenkaan, että joudun työkseni lukemaan ihan kokonaisen kirjan.

Luin viime viikolla Turun jokirannassa, työhuoneellani Kirjan talolla, riippukeinussa omenapuun alla, viltillä koivun katveessa, kotisohvalla, sängyssä ennen nukkumaanmenoa sekä parhaassa lukunojatuolissani olohuoneen nurkassa Shari Lapenan trillerin The Couple Next Door, jonka suomenkielinen laitos (suom. minä itte) ilmestynee Otavalta ensi vuonna. Todettakoon vielä, että kirja oli sen verran koukuttava, ettei sen ahmaiseminen parissa päivässä edellä mainituissa sijainneissa tuottanut minkäänlaista tuskaa. Totta puhuen olisin voinut viettää riippukeinussa vaikka useammankin työpäivän.

Puutarhahaaveita ja armollinen opas wannabe-porkkanankasvattajalle

Muutin viime vuonna kaupungista maalle. Maalta olen alun perinkin kotoisin, mutta olen asunut koko aikuisikäni kaupungissa. Tiiviissä kerrostaloasumisessa ja kaupunkielämässä on omat hyvät puolensa ja oma viehätyksensä, mutta pieni kaipuu maalle, kotikonnuille, juurille, jäi kuitenkin noina vuosina jonnekin takaraivoon itämään, mistä todistaa muun muassa tämä opiskeluaikaisen muistikirjan välistä löytämäni, käsialasta päätellen keskellä yötä kirjoitettu lappu:

No, täällä sitä nyt sitten ollaan. Yäl o pimiä mut porkkanat mää joutusin kyl istuttama etupihal. On oma talo ja oma piha. Kaikenmoisia ajatuksia ja alitajuisia haaveita olisi siis vihdoin mahdollista toteuttaa, mutta tajuntaan on iskenyt myös todellisuus: eihän minulla ole pienintäkään hajua siitä, kuinka puutarhaa hoidetaan. Siksipä eräs kirja, johon törmäsin alkuvuoden kirja-alennusmyynneissä, kiinnitti välittömästi huomioni. Kyseinen opus ei itse asiassa tainnut olla edes alennuksessa, mutta lähti kuitenkin heräteostoksena mukaan, koska se näytti heti ensisilmäykseltä olevan juuri sitä mitä minä tarvitsen: Apua, meillä on puutarha! Kaikki se, mitä aloittelijan pitää puutarhassa tehdä – ja se, mitä siellä ei pidä tehdä. (ruotsinkielinen alkuteos Hjälp, vi har fått en trädgård! Erik Sidenbladh 2014, suomennos Kaisu Tupala, Kustannus-Mäkelä 2015).

Ensinnäkin haluan onnitella kustantamoa erinomaisesta kirjan nimen valinnasta. En juuri harrasta heräteostoja, mutta tämä opus ampui nuolensa välittömästi suoraan sydämeen. Apua, meillä on puutarha! Juuri tältä minusta on tuntunut siitä asti, kun viime kesänä muutin omakotitaloon, jossa on iso puutarha ja jonka edelliset asukkaat ovat olleet todellisia multasormia. Ajatus siitä, miten ihanaa on, kun on valmiiksi laitettu, hedelmäpuita, marjapensaita ja jos jonkinlaisia köynnöksiä ja kukkasia kasvava piha, on sekoittunut jonkinlaiseen nimettömään kauhuun siitä, että minun käsissäni tämä komeus joko villiintyy tai kuolee tai menee muuten vain pilalle, koska en ymmärrä kasveista yhtään mitään. Kaikki se, mitä aloittelijan pitää puutarhassa tehdä – ja se, mitä siellä ei pidä tehdä on siis kuin luotu juuri minulle.

Mikä parasta, kirjan ansiot eivät rajoitu ainoastaan nimeen, vaan se on myös sisällöltään juuri sellainen kuin odotin. Itse asiassa jopa parempi. Teos kattaa puutarhan koko kirjon työvälineistä ja suunnittelusta pensasaitoihin ja hedelmäpuihin, kukkiin ja hyötykasveihin, etanoiden torjuntaan ja rikkaruohoihin. Se on kattava, monipuolinen ja riittävän yksityiskohtainen, mutta silti yksinkertainen ja selkeä. Kirjaan sisältyy kokonainen pääluku vanhan puutarhan hoidosta (mikä tietysti sopii minulle kuin nenä naamaan) sekä Vuosi puutarhassa ‑osio, jossa käydään kuukausi kuukaudelta läpi, mitä puutarhassa milloinkin pitää tehdä.

Erityisen riemastuttavaa näin kääntäjän näkökulmasta on tietysti myös se, että teos on suomennettu hyvin. Kaisu Tupalan tekstiä on ilo lukea, ja ruotsalaisen puutarhagurun ohjeita on muokattu suomalaisiin oloihin sopivaksi. Muokkaukset on tehty luontevasti; ei töksähtelevin huomautuksin tai lisäyksin vaan tarvittaessa kokonaan uusiksi kirjoittaen (ainakin yleisimpien hedelmäpuiden kuvauksissa on selvästi paneuduttu Suomen oloihin).

Informatiivisuuden ja selkeyden lisäksi yksi kirjan tärkeimmistä ansioista on sen tunnelma ja sävy. Tiukkojen ohjeiden ja laiskan kotipuutarhurin läksyttämisen ja syyllistämisen sijaan kantavana ajatuksena on se, että pihasta saa nauttia eikä puutarhassa ole pakko tehdä yhtään mitään ellei itse halua. Tätä ohjetta soisin itse kunkin noudattavan muillakin elämänalueilla: Yksi sopii yhdelle, toinen toiselle. Jos välttämättä haluaa täydellisen golfkenttänurmen, sellaisen voi yrittää kasvattaa, mutta aivan yhtä hyvä vaihtoehto on antaa pihan rehottaa täynnä niitä kasveja, joita siellä luonnostaankin kasvaisi, olivatpa kyseessä sitten sammaleet ja jäkälät tai pirteät voikukat. Työn ja vaivan voi kohdistaa sellaisiin asioihin, jotka ovat itselle tärkeitä.

Kaiken kaikkiaan  oppaasta tulee turvallinen olo: on kuin joku taputtaisi olalle ja ohjaisi kädestä pitäen, kuinka toimin sellaisten olioiden kanssa, joiden sielunelämästä minulla ei ole tähän asti ollut minkäänlaista käsitystä. Uskalsin tänä keväänä jopa leikata itse omenapuut (ja nyt ne jo melkein kukkivat, joten oletan, ettei leikkuu mennyt kovin pahasti pieleen)! Lisäksi perustin kirjan ohjeiden rohkaisemana pihalleni lavaviljelmän. Kukkakaalin taimet ehtivät jo paleltua kuoliaaksi, mutta odotan jännityksellä ja riemulla, josko edes osa kylvöksistäni päätyisi lautaselle asti. Vaikka ne porkkanat. Ja jos ei päädy – väliäkö sillä. Yritän ensi vuonna uudestaan, jos siltä tuntuu.

Jonkin aikaa siinä meni ennen kuin touhu muuttui iloksi. Eikä se vieläkään ole pelkkää riemua. Jotta kestää puutarhanhoitoa, täytyy voida myöntää, että joskus siihenkin kyllästyy. Välillä voi tehdä jotakin muuta ja toivoa, että kipinä puutarhahommiin syttyy uudelleen.

Olen hoitanut puutarhaa kohta 40 vuotta, mutta alussa en tiennyt mistään mitään, ja niinpä tein virheitä vaikka millä mitalla. Nykyään tiedän enemmän. Mutta täysinoppinutta ihmisestä ei tule koskaan.

Erik Sidenbladh (suom. Kaisu Tupala)