Miksi kääntäjä pitäisi muistaa?

Kääntäjänä törmää aina silloin tällöin sellaiseen tilanteeseen, että käännöskirjan kieltä on kehuttu jossakin tai käännöstä on jopa siteerattu jossakin, mutta tekstin kirjoittajan – siis kääntäjän – nimeä ei näy missään. Unohtaminen on tietenkin inhimillistä, mutta jotta sitä sattuisi harvemmin, kääntäjäjärjestöt KAOS ja SKTL ovat nyt käynnistäneet hienon Muista kääntäjä! -kampanjan muistuttaakseen kaikkia kirjallisuudesta kirjoittavia tahoja siitä, miksi kääntäjän nimi on tarpeen mainita teoksen yhteydessä.

Niin, miksi se tosiaan on tarpeen? Eikös kirjailija kuitenkin ole sen kirjansa kirjoittanut?

On, mutta vain omalla kielellään. Kääntäjä kirjoittaa kirjan uudelleen.

Moni kuvittelee, että kääntäminen on jollain lailla mekaanista toimintaa, helppoa kopiointia johon pystyy kuka tahansa. Sitä se ei kuitenkaan missään tapauksessa ole. Kielet ovat erilaisia. Samat asiat sanotaan eri kielillä eri sanoin, lauseet rakennetaan aivan eri tavoin. Kääntäjän pitää kirjoittaa teos kirjain ja ajatus kerrallaan uudelleen sillä tavalla kuin se omalla kielellä parhaiten toimii. Suomentajan on tiedettävä, miten kirjoja kirjoitetaan suomeksi, ja kaiken huipuksi vieläpä osattava kirjoittaa kuin kirjailija.

Tai oikeammin: Suomentajan on osattava kirjoittaa kuin monta kirjailijaa. Jokaisen kirjan kohdalla on omaksuttava erilainen tapa kirjoittaa. Tässä mielessä kääntäjän työ on jopa haastavampaa kuin kirjailijan: kirjailija voi kirjoittaa sellaisista asioista, joista hän tietää paljon ja jotka ovat hänelle tuttuja, sellaisella kirjoitustyylillä, joka tulee häneltä luonnostaan. Kääntäjä sen sijaan joutuu jokaisen kirjan kohdalla muuntumaan kuin kameleontti, etsimään ja keksimään ja luomaan sen tavan, jolla juuri tämän kirjailijan juuri tällainen tyyli saadaan soimaan toisella kielellä. Jos kääntää paljon erilaisia kirjoja ja genrejä, repertuaatin on oltava huomattavan laaja.

Lisäksi huomionarvoista on tietysti se, että myös jokaisella kääntäjällä on omanlaisensa kielikorva ja kirjoitustyyli (kuten meillä kaikilla). Vaikka kääntäjä kunnioittaa kirjailijan tyyliä ja pyrkii jäljittelemään sitä, jokainen kääntäjä tekee tämän omalla tavallaan. Käännös on hänen kirjoittamansa, ei kenenkään muun.

Muista kääntäjä! -kampanjan materiaaleissa sanotaan näin:

Kirjailija on luonut alkuteoksen omalla kielellään, mutta suomennoksen sanavalinnat ja lauserakenteet ovat suomentajan käsialaa. Suomentajan pitää olla vahva tulkitsija ja monipuolinen ja luova kielenkäyttäjä, joka tietää, miten kirjoja kirjoitetaan. Jos kaksi eri kääntäjää kääntää saman tekstin, tulos on aina erilainen. Siksi on tärkeää tietää, kenen kynästä käännös on lähtöisin.

Jos käännöstä siteerataan, sitaatin yhteydessä on tekijänoikeuslain mukaan mainittava kirjailijan lisäksi myös kääntäjän nimi. Lisäksi aikana, jona kuluttaja voi epähuomiossa tilata netistä käyttökelvottoman konekäännöksen, suomentajan nimen mainitseminen on myös lukijan palvelemista. Ammattisuomentajan nimi kirjassa on laadun tae.

Muistathan siis sinäkin, bloggaaja, kirjagrammaaja, toimittaja, kriitikko, mainostaja tai muu kirjoittaja: Kun kirjoitat käännöskirjallisuudesta, mainitsethan kirjailijan lisäksi myös kirjan toisen tekijän eli kääntäjän nimen. Se on olennainen tieto meille kaikille.

Lisätietoja Muista kääntäjä! -kampanjasta löytyy SKTL:n ja KAOSin verkkosivuilta. Tekstejä ja materiaaleja saa vapaasti lainata ja jakaa. Tämänkin blogikirjoituksen kuvat ovat kampanjan materiaaleja.

Ääriviivat

Olen lukenut viime aikoina monta hyvää kirjaa. Olen kirjoittanut joistain niistä Instagram-julkaisuissani, ja tämän tekstin Rachel Cuskin Ääriviivat-sarjasta julkaisen nyt täällä bloginkin puolella – hiukan laajennettuna. Luin Cuskin Ääriviivat ja Siirtymän (suom. Kaisa Kattelus, S&S) jo aiemmin keväällä. Viimeistä osaa, Kunniaa, vielä hiukan säästelen – kuin hienoa herkkua, jonka haluaa nautiskella sitten, kun hetki on oikea.

Ääriviivat sijoittuu kesäisen kuumaan Kreikkaan, ja tunnelma on jollain lailla utuinen. Tai ei ehkä utuinen, ennemminkin oranssihtavan läpikuultava, kuin tarkastelisi maailmaa sellaisen helteessä kohoavan vesihöyryn läpi, joka hiukan vääristää näköä. Tykkäsin Ääriviivoista ja merkitsin siitä muistiin monta hienoa kohtaa, mutta vielä enemmän pidin Siirtymästä, joka sijoittui päähenkilön kotimaisemiin Lontooseen ja oli vähemmän utuinen, kouriintuntuvammin kiinni arjessa ja oikeassa elämässä (mikä on minusta aina kiinnostavampaa ja merkityksellisempää kuin yksittäiset Ateenan-matkat).

Cuskin trilogiaa on hehkutettu kovasti ja sen sanotaan mm. rakentavan uudenlaista romaanimuotoa. En tiedä, onko Cuskin kerronta tosiaan aivan niin mullistavaa ja omaperäistä kuin annetaan ymmärtää, mutta kiinnostavaa ja hienosyistä ja taidokasta se kyllä on. Kirjat naksauttelevat aivoja uusiin asentoihin ja herättävät kaikenlaisia ajatuksia ja pohdintoja omastakin elämästä. Odotan mielenkiinnolla, mitä kaikkea kolmannessa osassa vielä kehkeytyy ja keriytyy auki.

Näiden kirjojen kohdalla on ihan pakko kehua myös suomentajaa. Monesti ajattelen, että kääntäminen on vähän niin kuin cover-biisien esittämistä: joku muu on kirjoittanut nuotit, mutta jos kappaleen aikoo esittää, pitää osata itsekin laulaa. Ja mitä kunnianhimoisempi laulu on kyseessä, sitä enemmän vaaditaan myös esittäjältä. Nyt, kun kyseessä on teos, jota kuvaillaan mestarilliseksi, hypnoottiseksi, romaanitaidetta uudistavaksi, saattaa lukijalla alkaa puntti tutista: tätä ei kuka tahansa kadulta repäisty Idols-kokelas pystyisi uskottavasti tulkitsemaan. Mutta kun nimiösivulta näkee, kenen käsialaa käännös on, pelot hälvenevät. Kaisa Katteluksen suomennoksia lukiessa on aina lämpöinen ja turvallinen olo. Sitä tietää, että tulee tekstissä eteen mitä tahansa, skaala riittää, ääni ei säry. Olipa lukijalla miten tarkka sävelkorva hyvänsä, hän voi vain rentoutua ja nauttia esityksestä.

Alla vielä pari lempikohtaani. Kuvassa näkyvä pidempi pätkä on Ääriviivojen sivulta 7 ja mielestäni loistava esimerkki suomennoksen ilmaisuvoimaisesta kielestä:

Monien hauraiden ihmisten tavoin poika oli kiihkeän kiinnostunut eläimistä. (Ääriviivat, s. 72)

[A]inoa keino löytää toinen on jäädä seisomaan sovitulle paikalle. Kysymys on vain siitä, kuinka kauan jaksaa seistä. (Ääriviivat, s. 13)

Kääntäjät äänessä

Anna Tulusto, Terhi Kuusisto ja Tiina Ohinmaa Kääntäjän äänessä.

Kävin viime viikolla Helsingissä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton ja Otavan kirjakaupan järjestämässä Kääntäjän ääni -tilaisuudessa. Illan teemana oli ”Mitä Yhdysvalloissa tapahtuu?” ja keskustelemassa olivat suomentajat Terhi Kuusisto ja Tiina Ohinmaa, joita haastatteli Ylen aamu-tv:stäkin tuttu kirjallisuustoimittaja Anna Tulusto. Käsiteltävänä oli kaksi erilaista kirjaa, Jennifer Clementin kaunokirjallinen, mutta kantaaottava romaani Rakkaudesta aseisiin (Like 2018, suom. Terhi Kuusisto) sekä Luke Hardingin tietokirja Salajuoni – Kuinka Venäjä auttoi Trumpin Valkoiseen taloon (Into 2018, suom. Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa).

Saanko tunnustaa, että joskus kirjallisuuskeskustelut tuppaavat olemaan minusta hiukan puisevia ja puuduttavia, ainakin, ellei ole saanut aikaiseksi yhtikäs yhtään tutustua niihin kirjoihin, joista keskustellaan? No, nytpä tunnustin, mutta kuitenkin hyvällä tarkoituksella, sillä tämä Kääntäjän ääni -ilta oli loistokas esimerkki siitä, että näin ei  aina ole eikä missään nimessä tarvitsekaan olla.

Ilta oli kovin miellyttävä. Minuun teki vaikutuksen etenkin se, miten lämpimästi ja varmalla otteella Anna Tulusto keskustelua luotsasi. Sitä oli sitten mukavaa kuunnella, kuin olisi kietoutunut pehmoiseen ja turvalliseen torkkuvilttiin, nojannut rennosti taakse ja heittänyt kaikki huolet mielestään. Varmuus, asiantuntemus ja into omasta työstä kuulsi myös kääntäjien esiintymisestä. Kirjoja käsiteltiin tasapainoisesti ja kiinnostavasti, siten, että keskustelua pystyi seuraamaan ja sitä oli hauska seurata, vaikkei olisi teoksista aiemmin kuullutkaan. Suomentajat lukivat sopivassa välissä lyhyitä, hyvin valittuja ja teoksia hyvin kuvaavia katkelmia suomennoksistaan ja valottivat teosten taustoja, sisältöä ja käännösprosessia. Jutustelu polveili myös yleisesti suomentamiseen ja sen mahdottomuuteen (ja mahdollisuuksiin), suomalaisten ja eurooppalaisten kielitaitoon, Trumpin twiitteihin ja jos jonkinlaisiin asioihin, sulavasti ja pakottamatta.

Kuusisto kertoi kääntäneensä kaikki Clementiltä tähän asti suomennetut kolme teosta. Suomennospätkästä ilmi tullut kaunis, osin runollinenkin tapa käsitellä kipeitä aiheita ja yhteiskunnallisia ongelmia herätti suuren kiinnostuksen kirjailijaan, johon en ole totta puhuen tätä ennen tutustunut lainkaan. Trump-kirja puolestaan oli aiheeltaan raflaavampi ja ajankohtaisempi ja kirvoitti yleisöstä innostuneita reaktioita ja hörähdyksiä.

Kaiken kaikkiaan tilaisuus oli välitön ja konsepti erinomaisen toimiva. Viihdyin! Ja uskon, että tällaisessa raikkaan leppoisassa tilaisuudessa viihtyisi moni muukin – moni sellainenkin, joka kuvittelee, että kirjallisuuskeskustelut ovat puisevia tai ikävystyttäviä. Ilokseni voin kertoa, että tällaisia kuvitelmia voi käydä karistamassa kevään mittaan vielä kahdessa Kääntäjän ääni -illassa: 21. maaliskuuta ja 18. huhtikuuta. (Tämä ei ole maksettu mainos vaan vilpittömän hyväntahtoinen vinkki kaikille pääkaupungin suunnalla liikuskeleville.) Tulevien iltojen esiintyjiä ja ohjelmaa ei ole vielä julkistettu, mutta niitä voi lähitulevaisuudessa käydä kuikuilemassa esimerkiksi SKTL:n tapahtumakalenterista tai Facebookin ihmeellisestä maailmasta.

Niin, ja ellei satu asumaan Helsingissä, paikalle pääsee toki kauempaakin. Junantuoma voi saada matkalla eteenpäin vaikkapa liian pitkään kesken olleita villasukkia tai lukea arjen kiireessä unhoon jääneitä kirjoja.