Freelancerin työyhteisö

20160115_134711

Freelancerina toimiminen saattaa olla joskus hiukan yksinäistä. Varsinkin, jos tekee töitä kotoa käsin, saattaa välillä huomata kaipaavansa kipeästi työyhteisöä, vertaistukea, juttukumppania. Minut tämä tarve yllätti uran alkuvaiheessa, koska olin aina pitänyt itseäni jonkin sortin erakkoluonteena. Toki olen hiukan sitäkin: Viihdyn yksin, haluan tehdä asiat juuri omalla tavallani ja pidän siitä, ettei minun tarvitse olla joka päivä jatkuvasti katseiden alla ihmisvilinässä ja hälinässä. Stressitasot pysyvät alhaalla, saan olla rauhassa. Mutta kun yksinäisyyttä saa riittävästi, sitä alkaa kummasti kaivata jotain muutakin.

Nykyään ihmisiin on helppo pitää yhteyttä sähköisesti, esimerkiksi Facebookin tai erilaisten postituslistojen kautta. Se auttaa päivittäistä jaksamista ja tuo olon siitä, että on edes jonkinlaisessa yhteydessä ulkomaailmaan, mutta loppujen lopuksi mikään ei korvaa kokonaan ihmisten näkemistä kasvotusten. Ja voihan olla, että aloitteleva kääntäjä ei edes juurikaan tunne kollegoita, varsinkaan, jos on päätynyt suoraan yliopistolta itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi. Mikä silloin eteen?

Yksi hyvä, perinteinen ja toimiva tapa tutustua ihmisiin ja luoda jonkinlaista ammatillista verkostoa on ammattiyhdistystoiminta. Varsinkin kääntäjälle, jonka on pysyttävä jatkuvasti ajan hermoilla ja opittava kaikenlaista uutta ammatissa pärjätäkseen, ammattiliittojen ja -yhdistysten palveluista on muutenkin paljon konkreettista hyötyä.

Kääntäjille on Suomessa tarjolla kolme erilaista liittoa: Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto (SKTL), Käännösalan asiantuntijat KAJ ry. sekä Journalistiliiton alainen Kääntäjien ammattiosasto (KAOS). Erona liitoilla on lähinnä se, että KAJ ja KAOS ovat varsinaisia ammattiliittoja, SKTL puolestaan aatteellinen yhdistys. SKTL kattaa käännös- ja tulkkausalan koko kirjon, Akavan erityisaloihin kuuluva KAJ palvelee parhaiten asiatekstinkääntäjien (ja ensisijaisesti ehkä palkansaajien) tarpeita, kun taas KAOS ajaa kirjallisuuden (freelance-)kääntäjien asiaa. Lisäksi monet freelancereina toimivista av-kääntäjistä kuuluvat Journalistiliittoon, mutten tarkemmin tiedä, mihin osastoon tai yhdistykseen. Itse kuulun SKTL:ään ja vahvan asiatekstinkääntäjätaustani takia KAJ:hin. Viime aikoina myös KAOSin jäsenyys on alkanut kiinnostaa, mutten halua maksaa kolmen liiton jäsenmaksua, joten asia on jäänyt toistaiseksi vielä hautumaan.

20151109_140728.jpg

Kuva SKTL:n 60-vuotisjuhlanäyttelystä Kulttuurikeskus Caisasta syksyllä 2015.

Yhdistyksiin kuulumisessa on se mukava puoli, että niistä saa irti juuri sen verran kuin haluaa. Ei ole pakko ryhtyä aktiiviseksi ay-jyräksi, vaan voi vain nauttia jäseneduista siinä määrin kuin kokee itse tarpeelliseksi, käyttää esimerkiksi lakineuvontapalveluja tarvittaessa ja osallistua mielenkiintoisiin tapahtumiin, jos sellaisia sattuu tulemaan. Itsekin nautiskelin pitkään jäsenyyksistäni juuri tällä tavalla, lueskelin jäsenlehtiä ja kävin joskus jossain koulutuksissa. Näistä tärkeimpiä on ollut esimerkiksi yrittäjän ammattitutkintoon johtanut koulutus, ei ehkä niinkään tiedollisen annin kannalta vaan ennen kaikkea siksi, että olen edelleen säännöllisesti tekemisissä joidenkin koulutuksessa tapaamieni kääntäjien kanssa.

Parin viime vuoden aikana olen ollut aktiivisemmin mukana myös järjestämässä yhdistyksen toimintaa, tarkemmin ottaen osana SKTL:n kirjallisuuden kääntäjien jaoston toimikuntaa. Ensin toimin jaoston sihteerinä ja tiedottajana ja viime vuoden alusta lähtien jaoston puheenjohtajana. Jos minä joskus olen kaivannut arkeeni vaihtelua, muutakin työhön liittyvää tekemistä kuin kotona työpöydän ääressä nököttämistä ja muitakin ihmisiä kuin kasvottomat kollegat jossain sähköpostiyhteyden päässä, sitä olen totisesti saanut.

20160316_141502.jpg

Kallion kirjasto maaliskuussa 2016.

Kirjoitin eilen, puheenjohtajan ominaisuudessa, kirjallisuuden kääntäjien jaoston viime vuoden toimintakertomuksen ja tulin siinä samassa laskeskelleeksi, missä kaikessa olen itse vuoden aikana ollut mukana. Ja kyllä vain: Olen ollut mukana järjestämässä lähemmäs kymmentä kokousta, tapaamista, seminaaripäivää tai muuta tilaisuutta (kaikki nämä vieläpä Helsingissä eli noin 200 kilometrin päässä nykyisestä sijainnistani). Lisäksi olen käynyt edustamassa liittoa mm. taiteilijajärjestöjen yhteistyöjärjestö Forum Artisin kevätkokouksessa, eduskuntatalolla kulttuuribudjetin kuulemistilaisuudessa sekä Visbyssä Baltic Writers Councilin vuosikokouksessa. Olen lausunut tervetuliaissanat Kallion kirjastossa järjestetyssä tilaisuudessa, jossa julkistettiin ansioituneille kirjallisuuden kääntäjille vuosittain jaettavien Mikael Agricola- ja J. A. Hollo ‑palkintojen ehdokkaat ja päivystänyt liiton osastolla sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Olen viettänyt kolme päivää suomentajakurssilla keskellä Urjalan synkkää korpea (se ei kylläkään ollut minkään liiton toimintaa, mutta mainittakoon tässä yhteydessä kuitenkin), ja syksyllä kävin pitämässä luennon Helsingin yliopistolla (sekään ei liittynyt millään lailla liiton toimintaan, mutta ilman tuttuja kääntäjiä ja ammatillisia verkostoja kukaan ei olisi tiennyt olemassaolostani eikä suositellut minua luennoitsijaksi). Olen ylläpitänyt verkkosivuja ja Facebook-ryhmää (Hei, käykääs muuten kaikki tykkäämässä Kirjallisuuden kääntäjien FB-sivusta!), kirjoittanut noin ziljoona sähköpostia ja jäsenkirjettä ja torkkunut erinäisissä liiton hallituksen kokouksissa ja jäsenkokouksissa.

Ennen kaikkea olen viettänyt aikaa, tehnyt yhteistyötä, keskustellut, juonut kuohuviiniä, syönyt kokoussämpylöitä, syönyt macaron-leivoksia, juonut (alkoholitontakin) olutta, nauranut ja rupatellut, miettinyt ja pähkäillyt sekä avautunut ammatin arjen valo- ja varjopuolista lukuisien viisaiden ja ystävällisten ihmisten kanssa. Jo joitain vuosia sitten, kun astuin ensimmäistä kertaa keltanokkana (jollainen taidan kyllä olla vielä hiukan edelleenkin) johonkin suomentajien tilaisuuteen, silmiinpistävintä oli minusta se, miten mukavia ja lämpimiä ja samanhenkisiä ihmiset olivat. Kun luentosalillinen ihmisiä repeää nauramaan spontaanisti ja remakasti kielioppiaiheisille vitseille, sitä tietää olevansa omiensa parissa. Sellaisten ihmisten parissa, jotka ymmärtävät. Ja joihin haluaa itsekin kuulua.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Visby, huhtikuu 2016.

Jokaisessa ammatissa, jokaisella ihmisellä, on varmasti joskus päiviä, kun tuntuu siltä, että missään ei ole mitään mieltä, ei mitään järkeä. Päivät vain seuraavat toisiaan samanlaisina, hahmottomina, ja tekemisen merkitys saattaa hukkua. Kun tapaa muita ihmisiä, joilla on samat intressit ja samat ongelmat (ja parhaassa tapauksessa jopa kokemuksen tuomia ratkaisuja kyseisiin ongelmiin), olo saattaa kummasti keventyä. Yhdessä, yhdistysten kautta, voidaan myös tarttua yleisempiin epäkohtiin ja yrittää edistää ammattikunnan yhteistä asiaa.

Ja kun pääsee hetkeksi ulos omasta yksinäisestä kammiostaan, itsestään selvistä rutiineistaan, samanlaisena toistuvasta arjestaan, puhumaan samanhenkisten ihmisten kanssa yhteisistä mielenkiinnon kohteista ja intohimoista, kuten vaikkapa kirjallisuudesta, sitä saattaa jälleen muistaa entistä konkreettisemmin, miksi tätä työtä ylipäänsä tekee, mikä siitä tekee niin hienoa ja erityistä. Kääntäjät ovat kautta linjan kirjava joukko eri erikoisalojen asiantuntijoita, mutta kaikkia yhdistää jonkinlainen rakkaus ja viehtymys kieleen, sitä ympäröivään maailmaan, maailman eri ilmiöihin, yksityiskohtiin. Sellaisia ihmisiä tavatessa ei voi olla inspiroitumatta ja huomaamatta, ties miten monetta kertaa, kuinka mukavaa on kuulua tähän joukkoon ja kuinka kääntäminen vain auttamattomasti on yksi parhaita, mielenkiintoisimpia, haastavimpia ja palkitsevimpia asioita mitä juuri minä voin kuvitella tässä elämässä tekeväni.

20160803_134741

Kuva Urjalasta Iirilän vanhalta tanssilavalta elokuussa 2016.

Kirjanmittainen sykli

Joku joskus jossain on sanonut, että kirjallisuuden kääntäjän elämä kulkee kirjanmittaisissa sykleissä. Sykli alkaa käännössopimuksen allekirjoituksesta, jatkuu, kun on joitain kuukausia korviaan myöten uppeluksissa kirjan maailmassa ja hikoilee käännöksen parissa, ja päättyy helpotuksen huokauksiin, kun viimeisenkin vedoksen saa lopulta päästää käsistään ja kirja menee painoon. (Siinä vaiheessa voi vaikkapa asettautua hetkeksi mukavaan asentoon sohvannurkkaan, nostaa jalat ylös ja kasvot kohti aurinkoa ja syödä ison kulhollisen valkosuklaa-kuningatarjäätelöä, kuten saatoin tehdä tuossa juuri jokunen päivä sitten. Tai vetää kaihtimet kiinni, luukuttaa hyvää musiikkia kaiuttimet täristen ja tanssia niin kuin kukaan ei olisi katsomassa (kuten ei useimmiten olekaan, jos hämmentyneitä kissoja ei oteta lukuun). Tai vain maata x-asennossa työhuoneen lattialla ja tuntea jonkinlaista kuplivaa voitonriemua siitä, että kyseiseen tekstiin ei tarvitse palata enää koskaan. Ihan vaan muutamia vaihtoehtoja mainitakseni.)

Niin, ja tämän jälkeen kaikki alkaa taas uudelleen alusta.

Joskus syklien välissä on pidempi tauko, joskus ne limittyvät hiukan toisiinsa ja joskus saattaa sattua sellainen läpystä vaihto -tilanne, jolloin uusi työ tulee sopivasti edellisen perään. Hiukan tuollainen läpystä vaihto -fiilis tuli, kun tuijottelin tässä hiljattain työpöydälleni, josta Shari Lapenan Hyvän naapurin taittovedos oli kaikkensa antaneena poistumassa ja johon Ruth Waren In a Dark, Dark Wood oli hiljalleen hivuttautumassa. Siinä ne makasivat, ripi rinnan, toinen tuttuakin tutumpi, toinen vääjäämättä sellaiseksi tuleva, ja aivan kuin kuiskivat toisilleen: Minä menen nyt, mutta pidäpä sinä tuolle Oonalle seuraa tulevat kuukaudet.

20161019_133542

Vaikka tekstiä työstetään enimmäkseen sähköisinä tiedostoina, nuo paperipinot ovat silti edelleen arkipäivää prosessin tietyissä vaiheissa, kuten nyt vaikka taittovedoksen tarkistuksessa tai alkutekstin lukemisessa, lukeminen kun on huomattavasti mukavampaa paperilta kuin tietokoneen näytöstä. Paperipinojen näkeminen on myös siinä mielessä mukavaa ja jotenkin terveellistä, että niiden avulla työn laajuus on helpompi hahmottaa kuin vaikkapa pdf-tiedostosta. Ajatella, nuo kaikki sivut minä olen kirjoittanut! Ajatella, nuo kaikki sivut minä joudun vielä käymään läpi!

Ja kun tuota kuvassa oikealla näkyvää paperipinoa nyt katselee, ymmärtänette, miksen tällä kertaa ehdi kirjoittaa tämän enempää; jäätelöt on syöty ja tanssit tanssittu – minun on aika sukeltaa syvälle synkkääkin synkempään metsään.

Patsasta muovaamassa

Kirjoitin toukokuussa blogitekstin suomennostyön ensimmäisestä työvaiheesta, alkutekstin lukemisesta. Kun luin Shari Lapenan The Couple Next Dooria ensimmäistä kertaa, omenapuut kukkivat riippumaton yllä. Kun palautin jokin aika sitten suomennoksen ensimmäisen version kustannustoimittajalle, riippumaton ympäriltä ja yläpuolelta poimittiin kypsiä omenoita mehustamolle vietäväksi. Tästä voi tietysti repiä jos jonkinlaista symboliikkaa, mutta ajattelin nyt vielä kertoa, mitä kaikkea tässä välissä tapahtui. Mitä tapahtui käännettävälle tekstille sillä välin, kun kesä tuli ja meni ja omenankukat muuttuivat pulleanpunaisiksi hedelmiksi?

No, käännettävälle tekstille ei sinänsä tapahtunut yhtään mitään. Englanninkielinen alkuteos nököttää yhä muuttumattomana ja koskemattomana sekä kansissa työpöydälläni että PDF-tiedostona tietokoneeni uumenissa. Sille en ole tehnyt mitään, mutta aivoissani on tapahtunut kaikenlaista, minkä seurauksena olen saanut kesän aikana naputelluksi teoksesta uuden version, suomennoksen, joka tulee kantamaan nimeä Hyvä naapuri.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tykkään vertauskuvista, ja käännösprosessin aikana näen toisinaan mielessäni kaikenlaisia työvaiheita metsän kaatamisesta ja kantojen kääntelemisestä savenvalamiseen ja puun vuoleskeluun. Tänä kesänä minulla on ollut hiukan sellainen olo kuin olisin muovannut patsasta. Patsaan mallina oli alkuteksti, se tietokoneeni uumenissa luuraava PDF.

Aloitin käännöstyön kirjoittamalla alkutekstin pohjalta raakakäännöksen, niin kuin moni muukin kirjallisuuden kääntäjä ensi töikseen tekee. Raakakäännös on verrattain nopeasti kirjoitettu kehikko, teoksen suomenkielinen aihio, johon suolletaan mahdollisimman tarkkaan koko alkuteoksen tekstimassa, mutta jonka aikana yksittäisiä käännösratkaisuja ja sanamuotoja ei välttämättä pysähdy kovin pitkäksi aikaa miettimään. Patsasta rakennettaessa tämä on se patsaan raaka-aineena toimiva saviklöntti, jonka massa päivä päivältä (kirjain kirjaimelta) lisääntyy pöydälle.

Kun massa on koottu, suurin työ on tehty. Klöntillä saattaa olla jo hiukan muodon aihetta, siluetti on muotoutunut sieltä täältä saven kokoamisen sivussa, mutta miksikään taideteokseksi kasaa ei voi suurin surminkaan vielä sanoa.

Tämän jälkeen alkaa työn mukava osuus, se, kun piinaavan maratonin maaliviiva hetkittäin jo häämöttää kaukaisuudessa ja työnsä jälkeen voi pikku hiljaa jo alkaa olla tyytyväinen: Parhaita hetkiä kääntäjän elämässä ovat ne, kun ryhtyy käymään raakakäännöstä läpi ja huomaa, ettei se olekaan niin huono kuin on jostain syystä koko ajan sitä kirjoittaessaan luullut. Teksti kulkee, eikä sen muokkaamiseen välttämättä menekään niin paljon aikaa kuin on synkimmissä kuvitelmissaan ajatellut. Patsas on perusmuodoltaan itse asiassa varsin siedettävä.

Totta kai raakakäännöksessä on myös niitä ”raakuuksia”. Eniten kompastuskiviä löytyy tavallisesti kirjan alusta, kun tekstiin ei ole vielä päässyt aivan sisään, kun kirjan tyyli ei ole vielä ihan löytynyt. Niistä kohdista patsasta pitää hioa ja vaivata vielä oikein kunnolla. Kun tyyli ja ääni löytyy, teksti tavallisesti tasoittuu ja korjattavaakin on vähemmän. Käännöksen jäljestä saattaa silti välillä nähdä, milloin on ollut virkeä mieli ja hyvä flow päällä, ja toisaalta myös, milloin on väsyttänyt ja aivot eivät oikein ole toimineet. Hyvän naapurin raakakäännöksessä oli havaittavissa selvästi esimerkiksi ajankohta, jolloin palasin kesäloman jälkeen töihin ja kärsin pienimuotoisista orientoitumisvaikeuksista.

raakakaannos

Toisinaan raakakäännöksestä siis saattaa kuultaa hauskasti läpi se, millaisella mielellä tekstiä on missäkin vaiheessa tullut työstäneeksi. Kun teksti on hiomatonta eikä vielä julkaistavaksi tarkoitettua, rivien välistä voi lukea kaikenlaista kirjoittajan mielen- tai vireydentilasta. (Sama ilmiö näkyy muuten myös esimerkiksi päiväkirjoissa, joissa tekstin tyyli, kirjoitustauot ja se, mitä on jätetty kirjoittamatta, kertovat joskus enemmän kuin se, mitä tosiasiassa on kirjoitettu.)

Voiko raakakäännöstä voi siis lukea kuin kääntäjän päiväkirjaa? Ei. Ei niitä raakuuksia siellä niin paljon ole. Mutta hetkittäin on hauskaa, kun muistaa, millaisessa tilanteessa on jonkin käännösratkaisun tehnyt – tai jättänyt tekemättä. Kaikki tällaiset pienet rosot ja hauskuudet tietysti hiotaan tekstistä pois seuraavilla lukukerroilla. Raakakäännös käydään kunnolla ja riittävän monta kertaa läpi, kunnes teksti on kauttaaltaan toimiva ja koherentti suomenkielinen teos. Patsasmassaa vaivataan ja hiotaan, revitään tarvittavista paikoista irti ja muovataan toisaalle uudenlaisiksi ulokkeiksi, kunnes kokonaisuus toimii ja miellyttää silmää ja muodon tajua.

Hyvän naapurin  raakakäännökselle tein kaksi korjauskierrosta ennen kuin päästin työn ensimmäistä kertaa käsistäni. Ja kun oli päästy niin pitkälle, kas, omenat olivatkin jo kypsyneet ja ensimmäiset lehdet kellastuneet. Tätä blogitekstiä kirjoittaessani työhuoneeni ulkopuolella leikkii jo komea ruska ja suomennokseni on kustannustoimittajan hellässä huomassa – hän käsittelee patsasta vuorostaan omalla puukollaan ja hiomapaperillaan ja lähettää savimöhkäleen valmistuttuaan takaisin minulle.

Seuraava työvaihe onkin se, kun minä tuijottelen hänen muutosehdotuksiaan omalla työpöydälläni ja joko ihastellen sulautan ne osaksi patsasta tai hion ne tasaisiksi, oman mieleni mukaisiksi. Usein tässä vaiheessa tulee sormeiltua vielä monia sellaisiakin kohtia, joihin muutosehdotuksia ei ole edes tehty. Sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos savea ottaa jostakin kohtaa pois, voi olla, että sitä pitää lisätä johonkin muuhun kohtaan ja sitten taas hioa uuteen uskoon jostain muualta. Koko ajan mielen perukoilla kummittelee jonkinlainen hahmoton, hetkittäin muotoaan muuttava möhkäle, teoksen kokonaisuus, ajatus patsaasta ja siitä, millainen sen kuuluisi olla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pentinkulmalla

Vietin viime viikon Urjalassa suomentajakurssilla, joka järjestettiin osana Pentinkulman päivät ‑kirjallisuustapahtumaa. Vuosittain järjestettävään tapahtumaan kuuluu perinteisesti erilaisia kirjoittajakursseja ja ‑leirejä, kirjailijavierailuja, paneelikeskusteluja, Kiimankulman yö ‑kääntäjätapahtuma sekä muuta ohjelmaa.

En ollut aiemmin käynyt Urjalassa (jos kunnan läpi Turku–Tampere-valtatietä pitkin huristamista ei oteta lukuun), joten jo pelkkä ympäristö oli minulle uusi ja jännittävä. Rannikon kasvatille Hämeen sydänmaiden loputtomiin jatkuvat metsät tuntuivat verevän reheviltä, ikiaikaisilta ja upottavilta. Väinö Linna syntyi ja vietti elämänsä 18 ensimmäistä vuotta Urjalassa, ja synnyinseudussa onkin havaittavissa selviä yhdenmukaisuuksia Täällä Pohjantähden alla ‑trilogian maisemiin. Tästä ovat tietysti Pentinkulman päivätkin saaneet alkukimmokkeensa.

Keskellä läpitunkematonta sekametsää ja jylhiä kuusia seisoo myös Hanhisuon kulttuurikoulu, 1920-luvulla rakennettu entinen kansakoulu, jossa suomentajakurssimme pidettiin. Viidentoista kilometrin päässä Urjalan keskustasta sijaitsevan Hanhisuon kulmakunnan mutkaisella raitilla ohikulkijoita ei juuri näkynyt, ja hiljaisuuden rikkoi silloin tällöin vain koulun sivuitse kulkevan junaradan tasoristeyksen kilkatus ja junan jytinä.

En pidä ihmeenä, että juuri tämä seutu on inspiroinut suomalaisen kirjallisuuden kulmakiviä. Pimeässä metsässä seisovan jykevän kansakoulun hämärissä nurkissa ja narisevissa portaissa tuntui sielläkin hetkittäin siltä kuin olisi eksynyt johonkin vanhan ajan mysteeriromaaniin.

Romaanitodellisuutemme oli kuitenkin kaikeksi onneksi hyvin lämminhenkinen. Kääntäjä-kustannustoimittaja Alice Martinin ammattisuomentajille vetämä intensiivinen työrupeama oli oivallinen osoitus siitä, että kääntäjä ei ole ikinä valmis, että käännös ei ole ikinä valmis ja että oikeita vastauksia ei ole. Kymmenpäinen opiskelijajoukkomme väänteli ja käänteli tekstejä kukin omalta kantiltaan, ja yhdelle lauseelle saatiin helposti tusinan verran oikeita ja sopivia käännösvaihtoehtoja. Hyödyllisten tiedonjyvien, hyvien huomioiden ja tuoreiden näkökulmien lisäksi kurssista tarttui mukaan toverillisia hymyjä, uusia ja syventyneitä tuttavuuksia sekä roppakaupalla ammatillisen yhteisöllisyyden tunnetta.

20160803_134741

Iirilän vanha tanssilava Nuutajärvellä.

Torstai-iltana suuntasimme joukolla Kiimankulman kääntäjätalolle Laura Jänisniemen jo viidettä kertaa emännöimään Kiimankulman yöhön. Illan pääesiintyjänä oli Vappu Orlov, jolle myönnettiin aiemmin tänä vuonna Mikael Agricola ‑palkinto Mihail Šiškinin Neidonhius ‑romaanin suomennoksesta. Sympaattisen ja valloittavan Orlovin haastattelun jälkeen estradille astui pianotaiteilija Irina Smirnova ja tämän jälkeen joukko suomentajia, jotka lukivat otteita omista tuoreista käännöksistään. Smirnova säesti katkelmien lukua ja tavoitti kulloisenkin tekstin sävyn ällistyttävän tarkasti ja hienoeleisesti flyygelin koskettimilla.

Minäkin nousin lavalle lukemaan otteen hiljattain ilmestyneestä Jääkaksoset-suomennoksestani (S. K. Tremayne, The Ice Twins). Vaikka unohdin mainita oman nimeni, lausuin kirjailijan nimen väärin ja sekosin aluksi vähän muutenkin sanoissani, kokemus oli silti varsin miellyttävä. Sateisen illan tunnelma oli lämmin ja kääntäjätalon pihaan pingotettu teltta täynnä väkeä: suomentajia, paikkakuntalaisia, nuoria kirjoittajaleiriläisiä sekä muualta varta vasten paikan päälle tulleita. Jotkut kertoivat ajoittavansa Urjalaan suuntautuvat lomamatkansa ja sukulointinsa nimenomaan Pentinkulman päivien yhteyteen, eikä se ole mikään ihme. Minäkin osallistuin nyt vasta ensimmäistä kertaa, mutta tiedän jo haluavani tulla myös ensi vuonna.

Kaiken muun hyvän lisäksi pääsimme vielä viikon lopuksi tutustumaan näyttelyyn sata vuotta sitten syntyneestä Eila Pennasesta. (Näyttely on avoinna Urjalan kirkonkylän Pikku-Linnassa vielä 12.8. asti.) Pennanen oli tuottelias kirjailija, esseisti, kriitikko ja suomentaja, jonka merkitys suomalaiselle käännöskirjallisuudelle ja kääntämisen opettamiselle on valtavan suuri.

Piskuisen Urjalan Pentinkulman päivät korkealuokkaisine tapahtumineen ja suurenmoisine ihmisineen ovat kouriintuntuva esimerkki siitä, millaisella tahdolla, tarmolla ja suurella sydämellä tämänkin päivän Suomessa tehdään ja edistetään kirjallisuutta. Ja miksipä ei edistettäisi, sillä, Eila Pennasen sanoin:

”Kun ihminen oppii nauttimaan kirjoista, hän on voittanut jotakin arvokasta. Hänellä on keino löytää sisältöä elämänsä tyhjiin hetkiin, lohdutusta pettymyksien sattuessa, apua elämän ongelmiin. Hän on oppinut ymmärtämään elämää.”

20160805_122115.jpg

Kuva Pikku-Linnan Eila Pennanen -näyttelystä.