Itämeren rannoilta

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oletko lukenut yhtään virolaista kirjaa? Entä latvialaista? Liettualaista? Puolalaista? Valkovenäläistä? En minäkään. Listaa voisi jatkaa monella muullakin Suomen välittömässä läheisyydessä (alle parin tunnin lentomatkan päässä) sijaitsevalla maalla, ja se on kyllä melkoinen surku ja häpeä – kun kyse on tosiaan niistä maista, joista en ole lukenut yhtä ainutta kirjaa. (Sofi Oksasta ei lasketa.) Ja minä olen sentään entinen yleisen kirjallisuustieteen pääaineopiskelija ja ammatiltani kirjallisuuden suomentaja. Mutta niinhän se menee, ettei mikään muutu, jos ongelmia ei tiedosta, joten myönnettäköön nyt sitten ihan julkisesti, että näin on asian laita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vietin toissa viikonlopun Visbyssä Itämeren alueen kääntäjä- ja kirjailijaliittojen yhteisjärjestön, Baltic Writers Councilin, vuosikokouksessa SKTL:n eli Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton edustajana. (Olen toiminut tämän vuoden alusta SKTL:n kirjallisuuden kääntäjien jaoston puheenjohtajana. Tässä kohtaa onkin hyvä mainita, että tässä blogissa esittämäni mielipiteet ja näkemykset eivät edusta minkään liiton kantaa vaan ovat ihan kokonaan ja ainoastaan omasta päästäni lähtöisin.) Pääsin viikonlopun aikana paitsi tutustumaan iki-ihanaan Visbyn kaupunkiin, myös seuraamaan paneelikeskustelua Venäjän ja sitä ympäröivien valtioiden asenteista ja ilmapiiristä, nauttimaan muun muassa valkovenäläisestä ja liettualaisesta nykyrunoudesta sekä kuulemaan kiinnostavia selontekoja kääntäjien ja kirjailijoiden tilanteesta ja asemasta Itämeren eri maissa.

Kuvissa alla: valkovenäläinen runoilija Yulya Tsimafejeva esittämässä runojaan sekä tietokirjailija, toimittaja Artemi Trotski lukemassa otetta uusimmasta teoksestaan Visbyn Almedalensbibliotekissä 22.4.2016 pidetyssä tilaisuudessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka Suomessakin kulttuurialan työtilanne, palkkiot ja työehdot ovat mitä ovat, ymmärsin kuitenkin hyvin nopeasti esimerkiksi Valko-Venäjän sananvapauteen ja tekijänoikeuksiin liittyvää selontekoa kuunnellessani, kuinka etuoikeutetussa asemassa me täällä olemme. Vaikka kulttuurityöläisen leipä saattaa Suomessakin olla kapea, muissa maissa leipää ei välttämättä ole ollenkaan. Apurahoista ja lainauskorvauksista puhumattakaan. Puolassa käännöskirjojen nimiösivulla ei lue kääntäjän nimeä. Ei ole kuulemma tapana; nimi löytyy kyllä pienellä präntillä sivun kääntöpuolen copyright-osiosta.

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Kaikista näistä hankaluuksista huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia, kyseisten maiden edustajat olivat ilmiömäisen innokkaita, aktiivisia ja energisiä ajamaan kirjailijoiden ja kääntäjien asiaa. Esimerkiksi Puolassa oli kuvattu kirjallisuuden kääntäjistä YouTube-esittelyvideoita, pidetty kirjastoissa valokuvanäyttelyitä kääntäjistä, painettu flyereita kahviloihin ja mainosjulisteita metrovaunuihin, käyty pitämässä oppitunteja kouluissa, perustettu kustantamoille hyvistä käytännöistä ja sopimuksista myönnettävä palkinto… vieläpä pantu pystyyn kansainvälinen käännöskirjallisuusfestivaali, joka muuten järjestetään seuraavan kerran Gdanskissa ensi vuoden huhtikuussa. Ja kaikki tämä käytännössä olemattomalla rahoituksella, ilman palkattua henkilökuntaa, ilman kiinteää toimistoa.

Minä ihailin (ja ihailen!) näitä ihmisiä. Etuoikeutetun lisäksi tunsin oloni ehkä hivenen laiskanpulskeaksi. Mutta myös inspiroituneeksi. Sillä vaikka kääntäjien näkyvyyteen, palkkaukseen ja sopimusehtoihin liittyvät asiat eivät Suomessa aivan totaalisen retuperällä olekaan, voisivat ne toden totta olla myös koko lailla paremmin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Edellä mainittujen tunnetilojen lisäksi tunsin oloni myös hieman ulkopuoliseksi. Ja nyt palaankin aiheeseen, jota vilauttelin kirjoitukseni alussa. Miksi Itämeren vastarannalla siintävien valtioiden kansat ja kulttuurit ovat meille niin vieraita? Yhtenä syynä voidaan tietenkin pitää kielimuuria. En ymmärrä slaavilaisista kielistä yhtään mitään, en edes kirjaimia, siinä missä entisen itäblokin maiden asukkaat pystyvät kommunikoimaan toistensa kanssa verraten sujuvasti myös valtiorajojen yli. No, viron kieltä toisaalta pystyisi meistä kuka tahansa oppimaan verrattain pienellä vaivalla. Ja kääntäjätkin on keksitty. Toinen, suurempi syy onkin jonkinlainen näkymätön asennemuuri. Meidän maailmamme avautuu länteen, Skandinavian ja Keski-Euroopan yli Britanniaan ja rapakon taakse. Itä-Eurooppa on jotain muuta, jotain vierasta. Outoa ja tuntematonta, ehkä Neuvostoliiton varjon takia jotenkin köyhänä ja ankeana pidetty ulottuvuus, johon ei oikein ilkeä tai maksa vaivaa tutustua.

Tosiasia tietysti on, että Itämeren tuolla puolen elää aivan samanlaisia ihmisiä kuin täälläkin ja että tuohon kulttuurien kirjoon totta kai sietäisi tutustua. Suomalaiset kuvittelevat usein olevansa jotenkin syrjässä maailmasta, vaikka uutta, kiinnostavaa ja tutustumisen arvoista löytyy kivenheiton päästä joka ilmansuunnasta. ”Yli 500 miljoonaa asukasta, jotka puhuvat 24 kieltä 28 valtiossa yhdessä Euroopan unionissa, on yksi nykyajan suurimmista poliittisista saavutuksista”, sanoi itse Obaman Barack sopivasti juuri viime viikolla. Ja Eurooppaan kuuluu toki muutakin kuin EU. Miksi siis kärvistelisimme täällä ylhäisessä yksinäisyydessämme, miksi tyytyisimme vain yhdestä ilmansuunnasta tuutattuun viihteeseen ja kulttuuriin, miksi emme laajentaisi näkökulmaamme niihin ihmisiin, jotka vieläpä kaiken lisäksi ovat meitä hyvin lähellä?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuinka näihin läheisiin, mutta ah, silti niin kaukaisiin kulttuureihin sitten voi tutustua, kun televisiosta tulee pelkkiä Bachelorien, Temptation Islandien ja Saturday Night Livejen toisintoja ja radiosta pelkkää Beyoncéta ja Bon Jovia? No kirjojen avulla tietenkin, vieläpä selvällä suomen kielellä. Eläydy vaikkapa tallinnalaisen yksinhuoltajaäidin elämään Mari Saatin romaanissa Lasnamäen lunastaja (WSOY 2011, suom. Tuula Friman) tai kahlaa läpi etelänaapurin kansallisromaani, A. H. Tammsaaren Totuus ja oikeus -sarja, jonka suomennoksesta Juhani Salokannel sai kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 2012. Tai tutustuisitko Nobel-palkitun valkovenäläisen journalistikirjailija Svetlana Aleksijevitšin elämänmakuisiin kirjoituksiin? Niistä uusimman, vuonna 2000 Tammelta suomeksi ilmestyneen Tšernobylistä nousee rukous -teoksen on kääntänyt Marja-Leena Jaakkola. Entä latvialainen tai liettualainen kirjallisuus? Minulle ei tule tähän hätään mitään mieleen, mutta kyllä niitäkin kuulkaa suomennetaan. Heitelkäähän vinkkejä!

Enemmänkin pienten maiden ja kielialueiden kirjallisuutta voitaisiin toki suomentaa. Ja nostaa esiin! En oikein pidä kirjallisuudenlajien arvottamisesta ja olen vankasti sitä mieltä, että kaikenlaisilla genreillä kokeellisesta taidekirjallisuudesta aina perusdekkareihin ja kepeään hömppään on ehdottomasti tarpeensa ja tilauksensa, mutta siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, ammunkin nyt itseäni englannin kääntäjänä hiukan jalkaan ja totean, ettei välttämättä olisi huono juttu laisinkaan, jos vaikka muutama puolivillainen angloamerikkalainen jännäri jäisi meillä julkaisematta ja niiden sijaan kirjakauppojen paraatipaikoille nostettaisiin vaihteeksi korkealaatuista ja oivaltavaa nykykirjallisuutta Baltiasta tai Puolasta. (Tai miksei vaikka Balkanilta!) Kustantamot usein tuskailevat sillä, että käännöskirjallisuutta on vaikea markkinoida, koska kirjailijoita ei saa tänne vierailulle. (Sivumennen sanoen olen tästä argumentista ehkä vähän toista mieltä, mutta joka tapauksessa:) Atlantin toiselta puolelta tänne onkin melko lailla pitkä matka, mutta tuon pienemmän rapakon takaa saattaisivat hyvin tullakin!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA