Kevätsää on harmaa ja kalsea, lapselle puhkeaa hampaita, on flunssaa ja röhinää, vatsataudin uhka leijuu ilmassa, hyvistä yöunista ei ole hetkeen voinut puhua. Käännöstyö etenee, hiukan tahmeasti, mutta etenee kuitenkin, alkutekstin lauseet ovat englantilaisittain polveilevia, -ing sitä ja -ing tätä, ja niitä pitää vatkata ja ravistaa ja vekslata, jotta niistä saisi suomen kielellä jotenkin tolkullisia. Osaanko minä muka? mietin välillä. Pystynkö minä tähän? Raakakäännös on valmis, mutta sitä tehdessä en ole jaksanut miettiä kaikkia asioita ihan loppuun asti. Mietin niitä sitten myöhemmin, mietin silloin. Se myöhemmin on nyt, ja nyt mietin useamman kerran päivässä, että minkä taakseen jättää, sen todellakin edestään löytää.
No, siis oikeastihan kaikki on hyvin. Lapsen on hyvä saada hampaita suuhunsa, röhä ja köhä kuuluvat elämään, ja kyllä ne käännöksetkin ovat aina ajallaan tupanneet valmistumaan. Soin itselleni tänään Minna Canthin päivän kunniaksi tavallista pidemmän teetauon ja kävelin Turun-työhuoneeltani Pieneen Kirjapuotiin, jossa oli pyöräytetty tarjolle Minna Canthin kakkua. En oikein perusta makeista leivonnaisista enkä ymmärrä, miksi merkkihenkilöiden muistaminen pitäisi typistää tunkkaiseen kakkupalaan, mutta tänään ajatus jollain lailla merkityksellisestä makeasta herkusta ja lämpimästä teekupposesta tuntui elähdyttävältä ja houkuttelevalta.
Totta puhuen en oikein tykännyt kakusta. (Muut Kirjapuodin leivonnaiset ovat kyllä aina olleet tosi herkullisia. Menkää sinne, nautiskelkaa ja ostakaa kirjoja.) Mutta kaikkihan tietävät, ettei Minna Canthkaan mikään kakkumaakari ollut, vaan raudanluja naisasianainen, köyhien puolustaja, toimittaja, yksinhuoltaja, kauppias ja kirjailija. Luen parhaillani lukupiiriä varten Minna Maijalan toimittamaa Canthin novellikokoelmaa Ihmisen kuvia (Gummerus 2019), ja heti ensimmäisen novellin alussa hätkähdin sitä, miten kauniisti Canth kirjoittaa. Todellakin: lukuisten tittelien ja Canthin ajamien tärkeiden asioiden varjoon jää toisinaan se, miten hirvittävän taitava kirjoittaja hän on ollut. Kokoelman novellit ovat aiheeltaan aika kammottavia ja kerronnaltaan julman rehellisiä, jopa irvokkaita, kuten kirjan aloittava Kuoleva lapsi, mutta jotain vastaansanomattoman kaunista on siinä, millä lailla sanat on perätysten aseteltu. Katsokaa nyt. Hiljainen ja kirkas oli talviyö…
Minna Canthille kiitos kauniista sanoista ja kaikesta muusta. Sitä paitsi pieniltäpä tuntuvat 1800-luvun ihmiskohtaloiden rinnalla nykyelämän murheet, kun voi viettää taukoa siististä sisätyöstään tunnelmallisessa Kirjapuodissa teetä ja kakkua särpien. Räntää ja vettä sataa vuorotellen, mutta kevättä se vain tietää, uskokaa pois.
Kääntäjän kammiosta 