Herttaisen kamalia ihmiskohtaloita

IMG_20180215_121316.jpg

Jotkut ihmiset kuulemma tykkäävät lukea flunssassa kirjoja. Käpertyvät sohvalle vällyihin, juovat teetä, syövät kurkkupastilleja ja nautiskelevat hyvästä kirjallisuudesta. Minä en ole sellainen ihminen, en sitten lainkaan. Kun olen flunssassa, pää on täynnä räkää, ajatus ei kulje, silmiä kirvelee, rivit hyppivät, enkä pysty keskittymään lukemiseen niin sitten ollenkaan. Katselen mieluummin telkkaria. Mitä hömpempää, sitä parempi, jotta ilman aivojakin pysyy mukana.

Siksi minulta meinasi jäädä vallan lukematta kevään lukupiirin ensimmäinen kirja, Ljudmila Ulitskajan novellikokoelma Meidän tsaarimme väkeä (suom. Arja Pikkupeura, Siltala 2018), jota lukupiirissä käsiteltiin tällä viikolla. Kuin ihmeen kaupalla flunssa kuitenkin väistyi juuri ajoissa pari päivää ennen käsittelyä ja sain kuin sainkin kirjan rykäistyä menemään muutamassa päivässä. Vähän tuli kyllä sellainen olo, että näiden novellien parissa olisi voinut viihtyä pidempäänkin, ne olisivat saattaneet kaivata hiukan pidempää sulattelua, mutta olen joka tapauksessa tyytyväinen, että sain kirjan luettua.

Tarvitsen nyt selvästi jonkinlaisia deadlineja ja ohjausta lukemisen suhteen. Tuntuu, että muuten unohdun vain selaamaan kännykällä Facebookia ja iltapäivälehtien sivuja, enkä muka ehdi tarttua kirjoihin. No, kyllähän sitä ehtii kun ryhtyy, yli kolmesataa sivua melko tiukkoja ja rankkoja venäläisiä novelleja alle kolmessa päivässä, onhan siinä jo sitä jotain.

Kirja tietysti oli aika tavalla viihdyttävämpi ja ravitsevampi kuin Facebookin uutissyöte. Ehkä kaikkein päällimmäiseksi mietteeksi jäi kuitenkin se, että kun kirjat yleensä purkavat ennakkoluuloja ja tuovat erilaiset ihmiset ja kulttuurit tavallaan tutummiksi ja läheisemmiksi, nämä kertomukset tuntuivat päinvastoin vain lisäävän stereotyyppisiä ja ei-niin-imartelevia käsityksiäni Venäjästä ja venäläisistä. Silti ne olivat hienoja ja taitavia ja omalla tavallaan herttaisiakin. Tsaarin väki, pienet ihmiset ja kirjavat ihmiskohtalot kaikessa kauheudessaan ja kauneudessaan vilisivät silmien edessä. Ne kauhistuttivat, välillä inhottivatkin, mutta huomionarvoista on myös se, millaisella lämmöllä ja sydämellisyydellä Ulitskaja ihmiskohtaloita käsittelee. Tarinat on kerrottu tavallaan ulkopuolisen tarkkasilmäisellä, pistävälläkin otteella, mutta niistä huokuu kuitenkin syvä lämpö ja yhteenkuuluvuus, se, että kertojakin on kaikesta huolimatta yksi ”tsaarin väestä”.

Luonnollisesti kiinnitin huomiota myös Arja Pikkupeuran suomennokseen. Ihailin sen värikästä, laajaa sanavarastoa ja ilmaisun skaalaa, ennakkoluulotonta ja mutkatonta murteiden ja puhekielisyyksien, jopa karjalan kielen käyttöä repliikeissä (karjalankieliset käännökset ukrainankielisistä repliikeistä on tehnyt Natalia Giloeva). Kaiken kaikkiaan teos on sekä kieleltään että sisällöltään harvinaisen korkealaatuinen, ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Hiukan ihmettelenkin, miten olen nyt lyhyen ajan sisällä törmännyt kahteen näin kovatasoiseen novellikokoelmaan, kun en ole aiemmin novelleita juurikaan osannut lukea. Järjettömän taitavia kirjailijoita ja tarinankertojia! Ja suomentajia. Ihanaa, että kustantajat ovat laskeneet nämä aarteet osaavien tekijöiden huomaan.

 

IMG_20180215_121338.jpg

Kerroin joskus aikaisemmin, että minulla on tapana merkitä kirjoista muistiin erityisen hienoja ajatuksia tai lauseita. Ulitskajan kertomuskokoelmasta kirjoitin muistiin muun muassa nämä:

”Joka paikka säkenöi ja kipunoi juhlavaloa, syntynyt kauneus on sellaista jota näkee vain lapsuudessa tai unessa.” (novelli ”Kolmannessa luokassa”, s. 331)

”Hän jos kuka kuului tulevaisuuden ihmisiin, vaikka se tulevaisuus koittamatta jäikin.” (”Ménage à trois”, s. 196)

Siivoojan käsikirja: ihmeellisiä novelleja

En ole koskaan oikein osannut lukea novellikokoelmia. Ne ovat syystä tai toisesta tupanneet jäämään aina kesken. Yksi syy tähän taitaa olla se, että lyhyet yksittäiset kertomukset eivät imaise mukaansa samalla tavalla tai ainakaan yhtä pitkäksi aikaa kuin yhtenäiset romaanit, joiden lukemista haluaa kerta toisensa jälkeen jatkaa, jotta saisi tietää, miten tarinassa lopulta käy. Lisäksi lukemisen aloittaminen on aina tietyllä tavalla raskasta: usein uutta kirjaa aloittaessa kestää hetken, ennen kuin siihen pääsee sisälle. Uuteen tarinaan, henkilöhahmoihin ja miljööhön tutustuminen on jossain määrin työlästä. Romaanissa tämä tarvitsee tavallisesti tehdä vain kerran – sen jälkeen lukeminen (ja sen jatkaminen) on kevyempää ja mielekkäämpää. Novellikokoelmissa sama työläs virittäytyminen odottaa aina uuden kertomuksen alkaessa, joten lukemisen jatkamiseen saattaa muodostua tietynlainen henkinen muuri.

Tai niin ainakin minulle tuntuu usein käyvän. Siksi olenkin erityisen onnellinen siitä, että tulin loppuvuodesta tarttuneeksi Lucia Berlinin novellikokoelmaan Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (suom. Kristiina Drews, Aula & Co 2017). Se kun vei mennessään niin, että sain sen luettua kannesta kanteen. Lopussa jouduin jopa hiukan jarruttelemaan vauhtia, koska en olisi halunnut, että kirja loppuu. Olisin halunnut vielä viipyä kirjan maailmassa. Sillä vaikka kyseessä on kokoelma erillisiä kertomuksia, kertomukset nivoutuvat toisiinsa, ne nimenomaan tapahtuvat samassa maailmassa. Maailmalla en tarkoita maapalloa yleisesti (missäpä muuallakaan tarinat tapahtuisivat) vaan tietynlaista tunnelmaa, elämää, olosuhteita, mielentilaa. Pääosin kertomukset ammentavat Berlinin omasta elämästä: yltäkylläisestä nuoruudesta, lukuisista työpaikoista, yksinhuoltajuudesta, alkoholismista, arjen havainnoista, sisäisistä tuntemuksista.

IMG_20180116_132445.jpg

Kustantamo Aula & Co on mainostanut kokoelmaa vuoden käännöstapauksena. Ymmärrän kyllä, miksi. Berlinin novellit ovat timanttisen taitavasti koostettuja ja sommiteltuja, elämänmakuisia, samaistuttavia, ihmetyttäviä, raastavia, kiinnostavia ja samalla arkisia ja helposti lähestyttäviä. Välillä huomasin lukevani tekstiä kirjaimellisesti monttu auki, koska olin niin ihmeissäni siitä, miten näennäisen vaivattomasti ja arkisesti Berlin kuvaa valtavan suuria asioita – ja vailla korniuden tai teennäisen tarkoituksellisuuden häivää. En voi olla miettimättä, onko Berlin tietoisesti hionut novellinsa niin viimeisen päälle vai kumpuavatko ne vain jonkinlaisista ilmiömäisistä kertojanlahjoista ja kielen ja tarinan tajusta. Ehkä kyse on molemmista.

Edellä mainitsin, etten tavallisesti pidä lyhyistä kertomuksista, koska niihin ei ehdi oikein päästä sisälle (ja juuri kun on päässyt, harmittaa, että tarina loppuu). Berlinin kokoelmassa lyhyetkin tarinat ovat merkityksellisiä – ja juuri sopivan pituisia, kuin pieniä timanttihippuja. Erityisesti novelli ”Riippuu näkökulmasta” oli minusta todella hieno, ehkä paras novelli jonka olen koskaan lukenut. Se oli viiden sivun mittainen ja sellaisenaan mielestäni täydellinen. Muita erityisen vaikutuksen tehneitä kertomuksia olivat raastava ”Kaikki karkaa käsistä”, hienosti sommiteltu ”Ensiapupolin päiväkirja, 1977” ja tunnelmallinen ”Toda luna, todo año” (jonka tunnelmiin palataan vielä yhdessä myöhemmässäkin novellissa). Oikeastaan tekisi mieleni mainita muitakin novelleja, mutten nyt ehkä viitsi ihan kaikkia luetella. Siellä ne ovat sisällysluettelossa, lukekaa itse.

IMG_20180116_132533.jpg

Vuoden käännöstapaus kirja ei kuitenkaan olisi ilman Kristiina Drewsin suomennosta. Mietin pitkään, uskallanko sanoa suomennoksesta mitään, koska ensinnäkin, kuka minä olen sanomaan yhtään mitään kenenkään muiden käännöksistä, varsinkaan sellaisten, jotka ovat suomentaneet kirjoja jo ennen kuin minä olen syntynytkään. Ja toiseksi: tunnen Kristiinan, joten eikö ole todennäköistä, että kaikki sanomiseni menee vähän sellaiseksi varovaisen kehuvaksi, taskulämpimäksi hymistelyksi, joka ei oikeastaan hyödytä ketään? No, tulin nyt kuitenkin siihen tulokseen, että koska tämän blogin idea on nimenomaan nostaa käännöksiä esiin ja puhua niistä (koska niistä yleisesti ottaen puhutaan aivan liian vähän), rohkaisen mieleni ja sanon nyt kuitenkin jotain. Itse asiassa en oikein voi enkä osaa olla sanomatta mitään, koska suomennos oli niin hyvä.

Jos siis olin monttu auki Lucia Berlinin luomusten äärellä, sitä olin myös Kristiina Drewsin suomennosta lukiessani. Ymmärsin jotenkin aiempaa kouriintuntuvammin, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan ilmaisuvoimaisesta kielestä. Ja suomentamisesta, siitä että asiat sanotaan suomeksi. Ihan totta, mietin lukiessani, että ai NÄIN se siis tehdään. Enkä minä edes tiedä, mitä Kristiina on tehnyt, kun suomennoksesta ei pysty arvaamaan, mitä alkutekstissä on tarkalleen ottaen lukenut. Se on omilla keuhkoillaan hengittävä, omilla jaloillaan seisova suomenkielinen teos. Ei pelkkä sujuva luettelo englanninkielisen alkuteoksen sisällöstä, vaan sanataidetta sinänsä. Ja ilmaisuvoimalla tarkoitan lyhyesti sanottuna sitä, että sanoilla ja lauseilla ja niiden muotoiluilla on muitakin merkityksiä kuin se, mitä ne suorasanaisesti tarkoittavat. Kun esimerkiksi jossain kohtaa sanotaan ’menimme’ ja jossain toisessa kohdassa ’mentiin’. Kyse on joskus rouheista suuntaviivoista, mutta useimmiten pienistä asioista, sanavalinnoista, muodoista, sanajärjestyksistä, nyansseista. Oikeastaan hirvittävän pienistä asioista, muttei kuitenkaan vähäpätöisistä, sillä juuri nämä valinnat synnyttävät kokonaisuuden, tyylin, tunnelman, merkityksen. (’Me menimme – (Me) mentiin’ on klassinen esimerkki suomentajan valinnasta: Englannin kielessä ei vastaavaa verbimuodon vaihtelua ole, suomessa on. On siis suomentajan kieli- ja tyylitajusta kiinni, ymmärtääkö tällaisia kielen keinoja ylipäänsä käyttää ja mikä alkuteoksen elementti saa esimerkiksi tällaisen valinnan tekemään. Vastaavia valintoja joutuu tietysti tekemään kaikkien muidenkin sanojen kohdalla.)

En ehkä viitsi sanoa enempää, ettei mene hymistelyn puolelle, mutta olin siis aidosti vaikuttunut. Oikeastaan kaikesta. Siitä, miten ilmiömäisen hyvä Lucia Berlinin englanninkielisen alkuteoksen täytyy olla (kiinnostaisi kyllä lukea sekin, nähdä, millaista on se ilmaisuvoimainen englanti, jolla Berlin on lauseensa sommitellut) ja miten Kristiina Drewsin suomennos heittää sille muitta mutkitta ylävitosen.

Minulla on tapana taitella kirjojen sivuja koirankorville ja merkitä muistiin kohtia, joissa on jokin erityisen hieno ajatus tai jotka ovat erityisen hienosti kirjoitettuja tai muuten vain huomion arvoisia. Tämä novellikokoelma minulla oli ensin lainassa kirjastosta – jolloin en suinkaan taitellut sivuja vaan kirjoitin muistiinpanoja kaikenlaisiin epämääräisiin lappusiin, joita käsiini sattui lukiessa osumaan – mutta sitten ostin sen omaksi, koska halusin makustella tarinoita pidempään ja taitella muistiin useampiakin sivun nurkkia. Yhden lempikohdistani kirjoitin kirjaston lainauskuitin taakse. Se on paitsi harvinaisen hyvin sanottu, myös mielestäni kiteyttää sen, miksi on hienoa, että juuri Lucia Berlin saa äänensä kuuluviin:

img_20180116_132355.jpg

Joko? Joko? Joko?

Minun on ollut viime aikoina tavallistakin hankalampaa löytää aikaa tämän blogin päivittämiselle. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen äitiyslomalla. Olen oikeastaan vältellyt asian mainitsemista täällä, koska olen ajatellut, että keskityn kirjoituksissani melko tiukasti työasioihin, mutta työhönhän tämäkin toisaalta liittyy – vanhempainvapaat ovat melko olennainen osa työelämää. Kirjoitan nyt siis tällä kertaa muutaman rivin tästäkin aiheesta (mutta ihan työelämän näkökulmasta, äitiysblogia en ajatellut nyt enkä jatkossakaan ryhtyä pitämään).

Joillekin on tullut yllätyksenä, että yrittäjä tai freelancer pystyy ylipäänsä pitämään äitiyslomaa, mutta kyllä meitä totta tosiaan koskevat tässä asiassa aivan samat säännöt ja oikeudet kuin kaikkia muitakin. Vanhempainvapaan pituus on sama kuin palkkatöissä olevilla, ja päivärahojen määrä perustuu itse ilmoitettuun YEL-työtuloon. (Kultainen vinkki kaikille ammatinharjoittajille: YEL-työtulo kannattaa pitää asianmukaisella tasolla perheenlisäystä suunniteltaessa!)

Joillekin tulee yllätyksenä myös se, että minä en ihan oikeasti tee töitä vapaalla ollessani. ”Joko sinä teet töitä?” on yksi yleisimmistä small talk -kysymyksistä, joihin olen saanut vastailla siitä lähtien, kun vauva oli suunnilleen puolen vuoden ikäinen. (Joko, joko, joko? Näitä kysymyksiä kuunnellessani mietin usein mielessäni, miten monimerkityksinen suomen sana joko onkaan. Toivottavasti muistan käyttää sitä käännöksissä, kun taas joskus alan tehdä töitä: kyseessähän ei ole neutraali kysymyssana, vaan joko-kysymyksiin sisältyy usein oletus siitä, että jonkin asian olisi jo korkea aika tapahtua (”No jokos sinä teet töitä?”) tai päinvastoin hämmästelyä siitä, että jotain on tapahtunut odotettua aiemmin (”Joko se Pekkakin käy koulua? Ohhoh.”). Esimerkiksi englannin kielessä tällaisten asioiden ilmaisemiseen tarvittaisiin useampikin sana.) No, pilkunviilauksesta takaisin itse asiaan: Ei minua tällainen harmiton jutustelu sinänsä haittaa, mukavaahan se on, kun ihmiset kyselevät kuulumisia. Eikä minua varsinkaan haittaa, jos joku tiedustelee tilannetta halutessaan tarjota minulle töitä, päinvastoin: on ihanaa ja lohdullista, ettei minua ole kokonaan unohdettu – että voin luottaa siihen, että joku kaipaa vielä minunkin työpanostani. Mutta useimmiten asiaa utelevat ihmiset ovat vain hyvänpäiväntuttuja, jotka jostain syystä olettavat, että kun muutenkin teen töitä kotoa käsin, voisin näppärästi tehdä töitä nytkin, kotona kun olen. En voi olla ajattelematta, että tällaisilla ihmisillä on täysin harhainen käsitys joko a) työnteosta, b) lastenhoidosta tai c) molemmista.

Kuten sanottua, minun on hyvin hankala löytää aikaa edes tällaisten satunnaisten blogitekstien kirjoittamiselle. Aiheita minulla kyllä olisi vaikka kuinka! On nimittäin niin, että kun työkalenteri, deadlinet ja keskeneräiset käännökset lakkasivat pyörimästä päässäni, sinne tuli yhtäkkiä tilaa kaikelle muulle. Enkä nyt tarkoita, että äitiyden myötä aivoni olisivat yhtäkkiä surkastuneet olemattomiin ja alkaneet lyödä tyhjää – niinkin kyllä toisinaan käy eikä siinäkään mitään pahaa ole (”Imetysdementia on todellinen ilmiö”, sanoi eräs lääkäri minulle kerran, ja se on kyllä taivahan tosi) – vaan sitä, että yhtäkkiä, jatkuvan kiireen ja suorittamisen tauottua, huomaan että minulla on aikaa ja kapasiteettia pyöritellä päässäni kaikenlaisia ajatuksia. Mieleeni tulvii jos jonkinlaisia mietteitä, sanoja ja ilmaisuja, ideoita ja oivalluksia. Harmi vain minulla ei ole oikein mahdollisuutta istuutua koneen tai paperin ääreen ja kirjoittaa niitä ylös.

Osan tästä kapasiteetista olen ohjannut lukemiseen, se kun onnistuu pienemmissäkin pätkissä ja vaikka illalla lasten mentyä nukkumaan. Minun on ollut viime vuosina jotenkin vaikea keskittyä kirjoihin vapaa-ajalla, olen saanut luettua harmillisen vähän, vaikka suomentajan nyt pitäisi ihan työnkin puolesta tietysti olla perillä paitsi suomalaisen kirjallisuuden, myös oman alkukielisen kirjallisuuden nykytilasta. No, nyt kun aivoissani on ollut tilaa, olen täyttänyt sitä hyvillä kirjoilla ja päässyt pitkästä aikaa oikein kunnolla lukemisen makuun, löytänyt jälleen lukemisen ilon. (Siitä voisin kirjoittaa kyllä vielä ihan oman postauksensa, muuten tämä kirjoitus lähtee liikaa sivuraiteille.)

20170828_201313

Niin. Toisin sanoen minulla on ihan riittävästi ”älyllisiäkin virikkeitä” (kuulostaapa dorkalta, mutten nyt jaksa muotoilla asiaa paremmin), eikä minulla ole senkään puolesta vielä mikään kiire takaisin töihin. Töihin kaipaaminenkin on minulle kyllä ihan tuttu ja ymmärrettävä tunne: kun olin viimeksi perhevapaalla, seitsemisen vuotta sitten, seitsemisen vuotta nuorempana ja käytännössä vastavalmistuneena, halusin palata verrattain nopeasti töiden pariin. Silloin se oli erinomainen ratkaisu. Ymmärrän siis hyvin myös niitä vanhempia, jotka haluavat pitää perhevapaansa lyhyenä. Nyt olen kuitenkin saanut paiskia tässä välissä monta vuotta töitä ja tiedostan, että käsilläni on luultavasti viimeinen kerta, kun minulla on ylipäänsä mahdollisuus olla pidempi ajanjakso poissa työelämästä. (Ja lapset ovat pieniä vain hetken, senhän kaikki tietävät.)

Toistaiseksi keskityn siis nauttimaan verkkaisen leppoisasta arjestani. Ja jollain tavalla, vaikka päivät näennäisesti vain toistuvat samanlaisina eikä minulla ole satunnaisille kuulumisten kyselijöille mitään jännittävää kerrottavaa, minusta tuntuu siltä, että kuluneiden kuukausien aikana on tapahtunut valtavasti kaikenlaista. En tarkoita nyt pelkästään lapsen kasvamista, sitä, että saan viettää päiväni maailman parhaimman ja suloisimman vauvan kanssa, mikä tietysti on suuri onni ja ihme sinänsä, vaan ihan itseänikin. Sitä kuvailemaani ”tilaa aivoissa”, hyviä kirjoja, pakottamatta mieleen tulvivia ajatuksia ja ideoita, uudenlaista näkökulmaa eri asioihin. Olen tyytyväinen elämään tässä ja nyt, tunnen jonkinlaista syvää rauhaa ja kiitollisuutta siitä, että luultavasti ensimmäistä kertaa elämässäni minusta ei tunnu siltä, että minun pitäisi painaa täyttä höyryä eteenpäin. Ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu siltä, että minulla ei ole kiire mihinkään.

No, jottei nyt ihan jeesusteluksi menisi niin todettakoon, että onhan niitä sellaisiakin hetkiä, kun istuu olohuoneen lattialla heiluttamassa helistintä ja miettii, että voisihan sitä elämässään jotain muutakin tehdä kuin istua olohuoneen lattialla heiluttamassa helistintä. Noin niin kuin kauniisti sanottuna. Seuraavassa hetkessä kuitenkin muistan, että niinhän minä teenkin. Osasyy tyytyväisyyteen on ymmärrys siitä, että tämä kaikki on hyvin väliaikaista. Ennemmin tai myöhemmin juna nytkähtää taas liikkeelle ja minä olen sen kyydissä. Sitä ennen ehdin vielä kaikessa rauhassa hetken henkäistä, elää tätä hetkeä. Jollain tavalla minusta tuntuu myös siltä, että tämä eletty elämä ja ”aivolepo”, kiireettä luetut kirjat ja niiden koirankorville taitellut sivut sekä kaikki uudenlaiset kokemukset ja näkökulmat, kypsyttävät minua paitsi ihmisenä, myös kirjoittajana ja kääntäjänä.

Ei tämä siis mitenkään hukkaan heitettyä aikaa ole, edes ammatillisesti. Itse asiassa uskon, että itse kullekin voisi olla sopivassa elämänvaiheessa hyötyä pienestä hyppäyksestä pois työelämän oravanpyörästä, olipa tauon syynä sitten perhevapaa, opintovapaa tai vaikkapa joogaretriitti Karibialla. Joskus perhevapaista käydystä julkisesta keskustelusta nimittäin saa sen kuvan, että lastenhoito olisi jotenkin hukkaan heitettyä aikaa ja ettei ainakaan korkeasti koulutettu feministi voisi tai saisi nauttia siitä. Paskapuhetta. Kenen niitä lapsia sitten pitäisi hankkia? Kenen niitä pitäisi hoitaa? Ei tämä mikään Uljas uusi maailma ole, onneksi. Lasten saaminen on hyvä ja elämää rikastuttava asia. Toinen sitkeä myytti on se, että äitiys olisi jotenkin autuaaksi tekevä tila, josta jokainen itsestään selvästi nauttisi. Ei ole. Kaikki eivät halua lapsia. Jotkut eivät lapsia saa, vaikka haluaisivatkin. Ja monet saavat, muttei sekään tarkoita sitä, että kaikki muu pitäisi elämästään hyljätä.

Jos jokin, eniten minua tässä elämänvaiheessa tympäiseekin perhevapaista käytävä julkinen keskustelu. Tuntuu siltä, että naiselle on tarjolla vain vääriä valintoja ja epämääräistä syyllisyydentuntoa. Joko pitää kokea syyllisyyttä siitä, että on lapsen kanssa kotona (naisten työuria pitäisi pidentää!) tai sitten siitä, että lapsi on päivähoidossa (pienten lasten paikka on kotona!). Tässä epäsuhtaisessa yhtälössä olen yhtä mieltä siitä, että isiä voitaisiin kannustaa pitämään pidempiä vanhempainvapaita. Muilta osin jättäisin järjestelmään varaa joustolle, sillä perheet ovat erilaisia ja samassakin perheessä elämäntilanteet voivat olla eri lasten kohdalla erilaisia. Olennaisinta on vain se, että joku pitää huolta myös lapsesta, olipa se joku sitten isä tai äiti tai isovanhempi tai maailman paras päiväkodin täti tai setä. (Päiväkotien tädit ja sedät muuten ovat kautta linjan ihan maailman parhaita. Miettikää, mitä tapahtuisi, jos heitä ei olisi, miten tämä maailma, tai edes tämä maa, saataisiin pyörimään ilman heitä. Ei niin mitenkään.)

Tuota päiväkotiarkea ja miehen vanhempainvapaata odotellessa olen siis vielä toistaiseksi, ja varsin tyytyväisenä, vapaalla. En ole ihan varma, miten pitkään, koska aivoni ovat vielä leppoisassa tyhjyyden tilassaan. Istun korkeakoulutetulla feministipyllylläni olohuoneen lattialla rakentamassa Duploilla, maailman parhaassa seurassa, ja sekin on kuulkaa tärkeää työtä. (Tai jos ei työtä niin ainakin elämää. Elämässä kun on muutakin kuin työ.) Mutta uskokaa pois, ennen kuin huomaattekaan, satunnaiset smalltalkkaajat ja kuulumisten kyselijät lakkaavat utelemasta ”Joko? Joko? Joko?” ja henkäisevät sen sijaan: ”Nytkö jo?”

Kirjoja kapinallisille (siis ihan tavallisille) lapsille ja aikuisille

Yksi lasten saamisen hyvistä puolista on se, että sitten saa ihan luvan kanssa lukea niin paljon ihania lastenkirjoja kuin haluaa, ajattelin joskus ennen kuin minulla oli lapsia. Suunnittelin lukevani lapselle ääneen kaikki omat lapsuuden suosikkini, koko Astrid Lindgrenin tuotannon (nekin kirjat joita en itse ole aiemmin tullut lukeneeksi), Muumi-kirjat, Grimmin satuja, mitä näitä nyt onkaan. Äidiksi tultuani minut yllätti se, että ensinnäkään aikaa tai intoa lukemiseen ei ollut ihan niin paljon kuin olin etukäteen kuvitellut, ja toiseksi se, että lapsi ei olekaan kiinnostunut kaikista niistä kirjoista, joista minä pienenä pidin.

Itse asiassa minäkään en enää pidä kaikista niistä kirjoista, joista lapsena tykkäsin. Ja vaikka sekä lapsi että minä pidimme esimerkiksi Onnelista ja Annelista ja Melukylän lapsista, klassikkojen ongelmana on hetkittäin vanhahtava ja kankea kieli, joka tekee etenkin ääneen lukemisesta hankalaa (kielipoliisiäiti saattaa joskus joutua muuttamaan sanamuotoja lennossa), sekä kirjojen vanhahtava sisältö: selitäpä siinä sitten taaperolle, mikä on piika ja renki ja heinähanko ja nauriinnostajaiset ja mitälie, kun et itsekään oikein tiedä.

Onneksi vastapainoksi on myös uusia lastenkirjoja. Itse asiassa uusia lastenkirjoja on aivan valtavasti, ja kirjakaupassa ja kirjastossa menee usein sormi suuhun, kun ei tiedä, minkä Tatun ja Patun tai Heinähatun ja Vilttitossun puoleen milloinkin kääntyisi. Ajattelinkin nyt nostaa hyllyjeni uumenista esiin muutaman uudehkon kirjan, joihin olen viime aikoina tutustunut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aivan ensimmäinen erityismaininta menee Hannele Lampelan kirjoittamalle ja Ninka Reitun kuvittamalle Prinsessa Pikkiriikille (Otava, 2016), jonka uuden uutukaista jatko-osaa Prinsessa Pikkiriikin talvi (2017) olemme tyttäreni kanssa juuri lukemassa.

”Onko se viimeinen tarina pitkä?” kysyi kuusivuotias, kun saimme kirjan keskimmäisen tarinan loppuun.

”Ai miten niin, etkö halua että tää kirja loppuisi?”

”En.”

”No en kyllä mäkään.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ninka Reitun kuvitusta kirjassa Prinsessa Pikkiriikin talvi

Prinsessa Pikkiriikki on ihana, ilkikurinen tyttö, jonka hyväsydämistä tuhmurointia kuvataan niin virkistävän notkealla kielellä, että tiukinkin kielipoliisiäiti (tai -isä) saa unohtaa pilkunviilauksen ja vain papattaa menemään. Ihanaa! Makkara-niminen pötkylän muotoinen koira vääntää taikavääkylöitä, lumiautolla lennetään supersankariasut päällä korkeuksiin, ja vaikka välillä kiukuttaa, loppujen lopuksi kaikilla on taas hyvä mieli. En oikein ymmärrä, miten, mutta kirjoissa on tavoitettu jotain kullanarvoista: se, että sekä aikuinen että lapsi viihtyvät, nauravat ja haluavat jatkaa lukemista. Käytännöllistä on myös se, että tarinat on jaettu lyhyempiin katkelmiin, joita kiireisemmänkin vanhemman on helppo lukea vaikka iltasaduksi. Niin, ja sitä kirjan kolmatta tarinaa tekisi tosiaan mieli edelleen pantata, koska Pikkiriikkiä tulee kauhea ikävä, kun se loppuu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toinen kirja, josta olen ollut tänä syksynä tosi innoissani, on Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille (Good Night Stories for Rebel Girls 2016, suom. Maija Kauhanen, S&S 2017). Kirjassa kerrotaan tositarinoita rohkeista ja menestyneistä naisista Kleopatrasta Hillary Clintoniin ja Malala Yousafzaihin, ja teoksen ovat kuvittaneet 60 naiskuvittajaa eri puolilta maailmaa. Ideana on tietysti se, että iänikuisten prinsessasatujen ja suurmiehiin keskittyvän historiankirjoituksen sijaan tytöt saisivat esikuvikseen astronautteja, merirosvoja, taiteilijoita ynnä muita vahvoja naisia, jotka ovat muuttaneet maailmaa. Idea on hieno, mutta joitakin tarinoita luettuani en ole teoksesta aivan niin vakuuttunut kuin olisin voinut olla. Ensinnäkin mietityttää kirjan nimi, Iltasatuja kapinallisille tytöille. Onko tosiaan kapinallista, jos nainen tekee elämässään sitä, mitä haluaa? Ja miksi nämä tarinat kerrottaisiin vain tytöille? Suurmiesten teot kiinnostavat kaikkia, mutta suurnaisten teot vain tyttöjä? Ei näin. Yhtä lailla poikien on hyvä sisäistää, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa sukupuolesta riippumatta; yhtä lailla naisten tarinat ovat normaaleja tarinoita, joita voidaan kertoa kenelle tahansa. Takakannessa toki mainitaan, että kirja on ”kaikille lapsille, joiden toivot kasvavan itsenäisiksi ja toisia kunnioittaviksi ihmisiksi”, mutta kuinkahan moni ostaa pojalle kirjan, joka on nimensä mukaan tarkoitettu tytöille, ja kuinka moni poika sellaista kirjaa haluaa lukea? Kiinnittäisivätkö lapset edes huomiota siihen, että kirjassa kerrotaan tarinoita vain naisista, ellei sitä olisi erikseen alleviivattu?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sara Bondin kuvitusta kirjassa Iltasatuja kapinallisille tytöille

Toiseksi olisin suonut, että itse tarinat olisivat nimenomaan objektiivisia tarinoita siitä, mitä kukakin nainen on tehnyt, siis elävästi ja mukavasti, lapsille sopivalla tavalla kerrottuja tositarinoita. Nyt osa niistä on kuorrutettu amerikkalaistyyppisillä kliseillä: ”Jos teet parhaasi ja päädyt huipulle, se on mahtavaa. [- -] ainoa tapa elää mielekästä elämää ja rohkaista muita on pysyä nöyränä ja tehdä parhaansa.” Ja niin edelleen. Luulisi, että olympiamitalisti Simone Bilesin saavutukset olisivat puhuneet puolestaan ilman näitä latteuksiakin. (Johtuuko tämä kulttuurierosta amerikkalaisen alkuteoksen ja suomalaisten lukijoiden välillä? Ehkä osittain. Joskus olisi hienoa, jos teoksen voisi suomentamisen sijaan toimittaa ja muokata vähän rankemmallakin kädellä.) Lisäksi tarinoissa sorrutaan mielestäni aivan turhaan korostamaan sitä, kuinka vaikeaa naisilla joskus on tai on ollut. Eivät lapset vielä tiedä, että tytön voi olla maailmassa vaikeampi toteuttaa itseään kuin pojan, joten minkä ihmeen takia heille pitäisi sellaista tolkuttaa! Kirjan tarkoitus kääntyy itseään vastaan, jos taivastellaan, mihin kaikkeen joku on pystynyt siitäkin huolimatta, että hän on nainen. Toisin sanoen tarinat päätyvät juuri asettamaan naiseuden ongelmaksi ja kompastuskiveksi. Esimerkiksi muinaisen Egyptin ensimmäisen naisfaaraon, Hatsepsutin, tarina minun oli aivan pakko jättää kesken, koska en halunnut kertoa kuusivuotiaalle tytölle, että ”Hatsepsutista tehtyjä patsaita rikottiin, ja hänen nimensä poistettiin rekistereistä. Miksi? Koska naispuolinen faarao kammoksutti ihmisiä. Mitä jos hänen menestyksensä rohkaisisi muitakin naisia havittelemaan valtaa?”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Priya Kuriyanin kuvitusta kirjassa Iltasatuja kapinallisille tytöille

Asioista on hyvä puhua lapsille niin kuin ne ovat, mutta on vaikea ymmärtää, miten tämäntyyppisen sorron ja halveksunnan hierominen vasten siitä tietämättömien lasten kasvoja kasvattaisi heitä rohkeammiksi ja itsevarmemmiksi ihmisiksi.

Hienojakin tarinoita kirjassa toki on. Monet kohtalot viehättävät ja kiinnostavat myös aikuislukijaa, satuja tekisi mieli ahmia ihan omaksi ilokseen, ja monet niistä houkuttavat vielä etsimään lisätietoja sankarittarista muista lähteistä. Kuusivuotiaan kanssa päädyimme esimerkiksi katsomaan YouTubesta Simone Bilesin voimisteluvideoita ja Wikipediasta tietoja balettitanssija Michaela DePrincestä. Lisäksi kirjan kuvitus on todella hieno: teos on kaunis kuin karamelli. Suoranaiseksi lukunautinnoksi sitä ei kuitenkaan voi sanoa, ja ainakin minä katson tosiaan parhaaksi hiukan suodattaa sisältöä lapselle lukiessani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ilahduttavampi tuttavuus sen sijaan oli Jukka Laajarinteen kirjoittama ja Elina Warstan kuvittama Multakutri ja suon salaisuus (WSOY, 2017). Kirjan koukku näkyy tietysti jo sankarihahmon nimessä: ”Multakutri kuljeskeli mielellään metsässä, kiipeili puihin ja kivien päälle, kahlaili ojissa ja tutki jokaisen löytämänsä luolan. Kuten tiedämme, kaikessa hauskassa kuraantuu helposti, ja siitä tyttö oli saanutkin nimensä.” Kuvaus sopii omalle lapselleni kuin nenä päähän (tyttö tosin itse huomautti, ettei tykkää ojissa kahlaamisesta, mutta no, ehkä tämä silti osui riittävän lähelle). Elina Warstan kuvitus on upea, metsässä kasvaa kantarelleja, kieloja ja mustikoita (lisää samastumispintaa!), ja Multakutri on virkistävän reipas tuttavuus, tyttö, joka lähtee yksin metsään tuntemattoman perään sienikirja, kasviopas, kiikari ja haulikko mukanaan. Rohkeutta ei tekstissä mitenkään erityisesti alleviivata tai kuorruteta teennäisin korulausein, teot puhuvat puolestaan. Kirja on ilo silmälle, korvalle ja sydämelle, ja sen ainoa vika olikin, että se oli liian lyhyt! Monesti lastenkirjojen pituus tuskastuttaa vanhempia, jotka haluaisivat jo päästä nukkumaan/syömään/katsomaan televisiota (tylsiä jorinaohjelmia, kuten prinsessa Pikkiriikki sanoisi)/jne.jne. eivätkä jaksaisi lukea samoja juonenkäänteitä ties miten monetta kertaa, mutta Multakutri on tässäkin mielessä poikkeuksellinen. Siinä ei ylimääräisiä jaaritella, ja kun sankaritar ja tarina ovat mitä viehättävimmät, kiireinenkin äiti huomaa pettyvänsä, kun seikkailu loppuu juuri kun on päästy vauhtiin. Lohdullista on tietysti se, että tämän kirjan jaksaa lukea vaikka miten monta kertaa uudelleen, mutta toivottavasti Multakutrin seikkailut saavat myös jatkoa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elina Warstan kuvitusta kirjassa Multakutri ja suon salaisuus

Moni on kuulemma nykyään huolissaan siitä, että lapset eivät ole kiinnostuneita lukemisesta, ja lukuinnon kasvattamiseen lanseerataan ties minkälaisia projekteja. En ole mikään Ti-Ti-nalle-täti enkä kasvatuksen ammattilainen, mutta sen verran olen ollut omassa arjessani huomaavinani, että lapset elävät sellaisessa maailmassa, jonka aikuiset heidän ympärilleen rakentavat, ja ottavat mallia ylhäältäpäin tulevan ohjeistuksen sijaan heitä ympäröivistä ihmisistä. Jos lapsi saa kynän ja paperia, hän piirtää. Jos hänelle annetaan karamelleja, hän syö niitä. Jos kaikki muut tuijottavat älykännykkää kuin Raamattua, lapsikin haluaa sellaisen (tietäisittepä vaan, miten monta kännykkää meidän kuusivuotiaamme on rakentanut Hama-helmistä, pahvista ja ties mistä puukapuloista!). Jos aikuiset eivät ikinä lue kirjoja, ei lapsillekaan tule mieleen tehdä niin. On tietysti niin, että kaikkia ihmisiä lukeminen ei kiinnosta laisinkaan, vaikka kirjat kannettaisiin heidän eteensä kultatarjottimella, aivan kuten kvanttifysiikka ei kiinnosta minua, ja sekin on ihan ok. Pääsääntöisesti väittäisin kuitenkin, että lukemisesta kiinnostuakseen lapsi tarvitsee vain hyviä kirjoja katseltavakseen, kuunneltavakseen ja luettavakseen. Ja jonkun, joka lukee. Lapsille ja itselleen, edes joskus.


OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Justine Lecouffen kuvitusta kirjassa Iltasatuja kapinallisille tytöille

PS. Vielä pari sanaa. Kääntämisestä, mistäs muustakaan.

Ei niitä vanhoja klassikoitakaan ole tarvis hyljätä; monet toimivat yhä loistavasti sellaisenaan ja joistain on ilmestynyt 2000-luvulla uusia suomennoksia, esimerkiksi Kristiina Rikmanin uudet Peppi Pitkätossu ‑suomennokset (WSOY) ja Grimmin satujen uudet käännökset (Oili Suominen ja Raija Jänicke, Tammi 1999). Ainakin Grimmin satujen uudet suomennokset ovat huomattavasti sujuvampaa suomea ja miellyttävämpiä lukea ääneen kuin vanhat.

Niin, ja jos tutkimus kuvakirjojen kääntämisestä kiinnostaa, aiheesta on juuri ilmestynyt uusi kirja (Riitta Oittinen, Anne Ketola ja Melissa Garavini: Translating Picturebooks. Revoicing the Verbal, the Visual, and the Aural for a Child Audience, Routledge 2018).