Hahmottumassa

Pidin aamulla tuumaustauon käännöksen korjausvedosten läpikäymisestä ja kävin hiihtämässä. Taas. Kun tätä blogia lukee, voisi luulla, etten muuta teekään, mutta enimmäkseen olen kyllä kääntänyt.

Viimeiset korjauskierrokset ennen suomennoksen ilmestymistä ovat ihana ja kamala työvaihe. Suomennos on jo tavallaan valmis, kokonaisuus on hahmottunut, teksti kulkee, ja yleensä tässä vaiheessa huomaa helpotuksekseen, että ihan hyvähän tästä on tulossa – ihan oikea kirja. (Juuri nyt työn alla on Ashley Audrainin esikoistrilleri The Push, suomeksi Lapsi rakas, joka ilmestyy Otavalta näillä näkymin maaliskuussa. Olen yleensä aika varovainen sanomaan suomentamistani kirjoista kauheasti mitään, mutta nyt täytyy sanoa, että tämä kirja on aikamoinen. Menee ihon alle ihan eri tavalla kuin mikään aiemmin kääntämistäni dekkareista tai trillereistä.)

Viimeistelyvaihe on kuitenkin myös intensiivinen ja kuluttava. Tekstissä pääsee etenemään nopeasti, koska se on jo melkein valmis; massaa on paljon ja kokonaisuuteen pääsee uppeluksiin aivan eri tavalla kuin raakakäännöksessä rämpiessä. Se on ihanaa! Mutta toisaalta on hankalaa lukea omaa tekstiään, jolle on tavallaan tullut jo sokeaksikin – kaikki näyttää tutulta, ratkaisuja on mietitty moneen kertaan – ja yrittää huomata siitä sellaisia paranneltavia tai korjattavia kohtia, joita ei ole aiemmin huomannut. Tässä vaiheessa sanoihin ja lauseisiin suhtautuu tietynlaisella varauksella ja vainoharhaisuudella, tekstiä lukee kuin piru Raamattua. (Ja aina sinne silti jotain jää. Aina, aina. Jos vuosien jälkeen avaa jonkun vanhan suomennoksensa ja alkaa lukea sitä mistä tahansa kohdasta, aina löytää jotain, minkä nyt kirjoittaisi toisin.)

Ihana, intensiivinen työvaihe vaatii myös veronsa. Eilen, kun olin koko työpäivän pingottanut ja pinnistellyt tekstin parissa (harvinaisen sujuvasti ja jouhevasti, täytyy sanoa – oli hyvä työpäivä), huomasin illalla perheenjäsenille jutellessani, että takki oli aika tyhjä, sanat aivan hukassa. Samoin, kun yritin tehdä jumittuneen selkäni avuksi jumppaliikettä, jossa olisi pitänyt liikuttaa käsiä ja jalkoja samanaikaisesti, huomasin, että siitä ei tullut kerta kaikkiaan yhtään mitään. Vedin tästä kaikesta sen johtopäätöksen, että nyt taitaa aivoja väsyttää, mikä on kyllä tavallaan ihan loogistakin.

Tänään päätin siis ottaa hiukan rennommin. Aamupäivällä paistoi aurinko, joten lähdin ulkoilemaan. Ensin ajattelin mennä sivakoimaan urheilukeskuksen hyvin hoidetuille laduille, mutta sitten totesin, että nyt ei tarvita mitään superluistoa tai vauhtiennätyksiä, ja lähdinkin sen sijaan hissuttelemaan hiljaksiin peltojen päälle. Miten hyvä ratkaisu. Aamuauringon udussa kimaltelevat maisemat olivat aivan maagisia (kuvat eivät tee oikeutta), ja valkeita lakeuksia tuijotellessa mietin mielessäni, että meressä ja pelloissa on jotain samaa. Avaruutta, tilaa.

Kesäkuulumisia

Töissä jälleen leppoisan kesäloman jälkeen! Melko leppoisaa on totta puhuen täällä töissäkin; jotakin verkkaisen rauhallista on siinä, kun sulkeutuu työhuoneeseen muun perheen yhä lomaillessa. Kun arki ei ole alkanut vielä täydellä sykkeellä, on itsekin vielä ajatuksissaan vähän toinen jalka lomalla. Lisäksi olen iloinnut siitä, että maltoin säästää lomanjälkeiselle ajalle kirjasuomennoksen mukavimman työvaiheen, kustannustoimittajan korjausehdotusten läpikäymisen. Työvaiheen ajoittuminen ei toki ole kiinni ainoastaan minun malttamisestani vaan myös toimittajan, taittajan, painon ja monen muun aikatauluista, mutta kuitenkin – oli helppo palata töihin, kun oli jotakin näin mieluisaa ja kiinnostavaa edessä.

Vaikka pidänkin suomentajan työn itsenäisyydestä ja siitä, että saan tehdä päätökset viime kädessä oman näkemykseni mukaan, on aina mukavaa, kun pääsee käymään tekstistä jonkinlaista vuoropuhelua ja saa siihen ammattitaitoisen ihmisen fiksuja kommentteja. Omalle tekstille tulee aina hiukan sokeaksi, kun sitä on tarpeeksi kauan veivannut. Toimittaja tarkastelee sitä omasta näkövinkkelistään ja osaa monesti ehdottaa sellaisia ratkaisuja, jotka eivät minulle olisi tulleet mieleenkään. Lisäksi, kun tekstiä ei ole hetkeen lukenut, sitä tarkastelee itsekin tuorein silmin ja huomaa monia kohtia, jotka saa viilattua entistä ehommiksi.

Tarkkasilmäisimmät lienevät jo huomanneet, että blogini nimi ja osoite ovat kesän aikana muuttuneet. Halusin vaihtaa aiemman nimen (Maailman kaunein kieli) kuvaavammaksi – sellaiseksi, josta näkisi heti ensi silmäyksellä, mistä blogissa on kyse. Halusin tuoda kääntämisen ja kääntäjyyden jo otsikkoon, ja siellä se nyt sitten seisoo. Vakaana aikomuksenani on myös kirjoitella vastaisuudessa hiukan useammin kuin aiemmin, mutta saa nähdä, miten sen kanssa nyt sitten käy.

Loppukesästä ja alkusyksystä minulta on joka tapauksessa ilmestymässä kaksi uutta suomennosta, ensin elokuussa nuoren ja älykkään irlantilaiskirjailija Naoise Dolanin esikoinen, Jänniä aikoja. Tästä olen puhunut monille tutuille kirjana, jossa ei murhata ketään (paitsi ajatuksissa). Huomionarvoinen tapaus kaikkien suomentamieni dekkarien ja trillerien keskellä siis, ja ehdottomasti muutenkin. Jännistä ajoista kirjoitan tännekin muutaman sanasen lähempänä sen ilmestymistä. Sen jälkeen puolestaan on luvassa kolmas osa Jessica Fellowesin leppoisaan Mitfordin murhat -dekkarisarjaan, jossa fiilistellään jälleen 1920-30-luvun omalaatuisissa aristokraattipiireissä – ja jonka korjausvedoksia täällä juuri nyt tahkoan. (Siksipä en tällä erää kirjoita tämän enempää vaan palaan reippaana työn touhuun!)