Siivoojan käsikirja: ihmeellisiä novelleja

En ole koskaan oikein osannut lukea novellikokoelmia. Ne ovat syystä tai toisesta tupanneet jäämään aina kesken. Yksi syy tähän taitaa olla se, että lyhyet yksittäiset kertomukset eivät imaise mukaansa samalla tavalla tai ainakaan yhtä pitkäksi aikaa kuin yhtenäiset romaanit, joiden lukemista haluaa kerta toisensa jälkeen jatkaa, jotta saisi tietää, miten tarinassa lopulta käy. Lisäksi lukemisen aloittaminen on aina tietyllä tavalla raskasta: usein uutta kirjaa aloittaessa kestää hetken, ennen kuin siihen pääsee sisälle. Uuteen tarinaan, henkilöhahmoihin ja miljööhön tutustuminen on jossain määrin työlästä. Romaanissa tämä tarvitsee tavallisesti tehdä vain kerran – sen jälkeen lukeminen (ja sen jatkaminen) on kevyempää ja mielekkäämpää. Novellikokoelmissa sama työläs virittäytyminen odottaa aina uuden kertomuksen alkaessa, joten lukemisen jatkamiseen saattaa muodostua tietynlainen henkinen muuri.

Tai niin ainakin minulle tuntuu usein käyvän. Siksi olenkin erityisen onnellinen siitä, että tulin loppuvuodesta tarttuneeksi Lucia Berlinin novellikokoelmaan Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (suom. Kristiina Drews, Aula & Co 2017). Se kun vei mennessään niin, että sain sen luettua kannesta kanteen. Lopussa jouduin jopa hiukan jarruttelemaan vauhtia, koska en olisi halunnut, että kirja loppuu. Olisin halunnut vielä viipyä kirjan maailmassa. Sillä vaikka kyseessä on kokoelma erillisiä kertomuksia, kertomukset nivoutuvat toisiinsa, ne nimenomaan tapahtuvat samassa maailmassa. Maailmalla en tarkoita maapalloa yleisesti (missäpä muuallakaan tarinat tapahtuisivat) vaan tietynlaista tunnelmaa, elämää, olosuhteita, mielentilaa. Pääosin kertomukset ammentavat Berlinin omasta elämästä: yltäkylläisestä nuoruudesta, lukuisista työpaikoista, yksinhuoltajuudesta, alkoholismista, arjen havainnoista, sisäisistä tuntemuksista.

IMG_20180116_132445.jpg

Kustantamo Aula & Co on mainostanut kokoelmaa vuoden käännöstapauksena. Ymmärrän kyllä, miksi. Berlinin novellit ovat timanttisen taitavasti koostettuja ja sommiteltuja, elämänmakuisia, samaistuttavia, ihmetyttäviä, raastavia, kiinnostavia ja samalla arkisia ja helposti lähestyttäviä. Välillä huomasin lukevani tekstiä kirjaimellisesti monttu auki, koska olin niin ihmeissäni siitä, miten näennäisen vaivattomasti ja arkisesti Berlin kuvaa valtavan suuria asioita – ja vailla korniuden tai teennäisen tarkoituksellisuuden häivää. En voi olla miettimättä, onko Berlin tietoisesti hionut novellinsa niin viimeisen päälle vai kumpuavatko ne vain jonkinlaisista ilmiömäisistä kertojanlahjoista ja kielen ja tarinan tajusta. Ehkä kyse on molemmista.

Edellä mainitsin, etten tavallisesti pidä lyhyistä kertomuksista, koska niihin ei ehdi oikein päästä sisälle (ja juuri kun on päässyt, harmittaa, että tarina loppuu). Berlinin kokoelmassa lyhyetkin tarinat ovat merkityksellisiä – ja juuri sopivan pituisia, kuin pieniä timanttihippuja. Erityisesti novelli ”Riippuu näkökulmasta” oli minusta todella hieno, ehkä paras novelli jonka olen koskaan lukenut. Se oli viiden sivun mittainen ja sellaisenaan mielestäni täydellinen. Muita erityisen vaikutuksen tehneitä kertomuksia olivat raastava ”Kaikki karkaa käsistä”, hienosti sommiteltu ”Ensiapupolin päiväkirja, 1977” ja tunnelmallinen ”Toda luna, todo año” (jonka tunnelmiin palataan vielä yhdessä myöhemmässäkin novellissa). Oikeastaan tekisi mieleni mainita muitakin novelleja, mutten nyt ehkä viitsi ihan kaikkia luetella. Siellä ne ovat sisällysluettelossa, lukekaa itse.

IMG_20180116_132533.jpg

Vuoden käännöstapaus kirja ei kuitenkaan olisi ilman Kristiina Drewsin suomennosta. Mietin pitkään, uskallanko sanoa suomennoksesta mitään, koska ensinnäkin, kuka minä olen sanomaan yhtään mitään kenenkään muiden käännöksistä, varsinkaan sellaisten, jotka ovat suomentaneet kirjoja jo ennen kuin minä olen syntynytkään. Ja toiseksi: tunnen Kristiinan, joten eikö ole todennäköistä, että kaikki sanomiseni menee vähän sellaiseksi varovaisen kehuvaksi, taskulämpimäksi hymistelyksi, joka ei oikeastaan hyödytä ketään? No, tulin nyt kuitenkin siihen tulokseen, että koska tämän blogin idea on nimenomaan nostaa käännöksiä esiin ja puhua niistä (koska niistä yleisesti ottaen puhutaan aivan liian vähän), rohkaisen mieleni ja sanon nyt kuitenkin jotain. Itse asiassa en oikein voi enkä osaa olla sanomatta mitään, koska suomennos oli niin hyvä.

Jos siis olin monttu auki Lucia Berlinin luomusten äärellä, sitä olin myös Kristiina Drewsin suomennosta lukiessani. Ymmärsin jotenkin aiempaa kouriintuntuvammin, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan ilmaisuvoimaisesta kielestä. Ja suomentamisesta, siitä että asiat sanotaan suomeksi. Ihan totta, mietin lukiessani, että ai NÄIN se siis tehdään. Enkä minä edes tiedä, mitä Kristiina on tehnyt, kun suomennoksesta ei pysty arvaamaan, mitä alkutekstissä on tarkalleen ottaen lukenut. Se on omilla keuhkoillaan hengittävä, omilla jaloillaan seisova suomenkielinen teos. Ei pelkkä sujuva luettelo englanninkielisen alkuteoksen sisällöstä, vaan sanataidetta sinänsä. Ja ilmaisuvoimalla tarkoitan lyhyesti sanottuna sitä, että sanoilla ja lauseilla ja niiden muotoiluilla on muitakin merkityksiä kuin se, mitä ne suorasanaisesti tarkoittavat. Kun esimerkiksi jossain kohtaa sanotaan ’menimme’ ja jossain toisessa kohdassa ’mentiin’. Kyse on joskus rouheista suuntaviivoista, mutta useimmiten pienistä asioista, sanavalinnoista, muodoista, sanajärjestyksistä, nyansseista. Oikeastaan hirvittävän pienistä asioista, muttei kuitenkaan vähäpätöisistä, sillä juuri nämä valinnat synnyttävät kokonaisuuden, tyylin, tunnelman, merkityksen. (’Me menimme – (Me) mentiin’ on klassinen esimerkki suomentajan valinnasta: Englannin kielessä ei vastaavaa verbimuodon vaihtelua ole, suomessa on. On siis suomentajan kieli- ja tyylitajusta kiinni, ymmärtääkö tällaisia kielen keinoja ylipäänsä käyttää ja mikä alkuteoksen elementti saa esimerkiksi tällaisen valinnan tekemään. Vastaavia valintoja joutuu tietysti tekemään kaikkien muidenkin sanojen kohdalla.)

En ehkä viitsi sanoa enempää, ettei mene hymistelyn puolelle, mutta olin siis aidosti vaikuttunut. Oikeastaan kaikesta. Siitä, miten ilmiömäisen hyvä Lucia Berlinin englanninkielisen alkuteoksen täytyy olla (kiinnostaisi kyllä lukea sekin, nähdä, millaista on se ilmaisuvoimainen englanti, jolla Berlin on lauseensa sommitellut) ja miten Kristiina Drewsin suomennos heittää sille muitta mutkitta ylävitosen.

Minulla on tapana taitella kirjojen sivuja koirankorville ja merkitä muistiin kohtia, joissa on jokin erityisen hieno ajatus tai jotka ovat erityisen hienosti kirjoitettuja tai muuten vain huomion arvoisia. Tämä novellikokoelma minulla oli ensin lainassa kirjastosta – jolloin en suinkaan taitellut sivuja vaan kirjoitin muistiinpanoja kaikenlaisiin epämääräisiin lappusiin, joita käsiini sattui lukiessa osumaan – mutta sitten ostin sen omaksi, koska halusin makustella tarinoita pidempään ja taitella muistiin useampiakin sivun nurkkia. Yhden lempikohdistani kirjoitin kirjaston lainauskuitin taakse. Se on paitsi harvinaisen hyvin sanottu, myös mielestäni kiteyttää sen, miksi on hienoa, että juuri Lucia Berlin saa äänensä kuuluviin:

img_20180116_132355.jpg

Kirjoja kapinallisille (siis ihan tavallisille) lapsille ja aikuisille

Yksi lasten saamisen hyvistä puolista on se, että sitten saa ihan luvan kanssa lukea niin paljon ihania lastenkirjoja kuin haluaa, ajattelin joskus ennen kuin minulla oli lapsia. Suunnittelin lukevani lapselle ääneen kaikki omat lapsuuden suosikkini, koko Astrid Lindgrenin tuotannon (nekin kirjat joita en itse ole aiemmin tullut lukeneeksi), Muumi-kirjat, Grimmin satuja, mitä näitä nyt onkaan. Äidiksi tultuani minut yllätti se, että ensinnäkään aikaa tai intoa lukemiseen ei ollut ihan niin paljon kuin olin etukäteen kuvitellut, ja toiseksi se, että lapsi ei olekaan kiinnostunut kaikista niistä kirjoista, joista minä pienenä pidin.

Itse asiassa minäkään en enää pidä kaikista niistä kirjoista, joista lapsena tykkäsin. Ja vaikka sekä lapsi että minä pidimme esimerkiksi Onnelista ja Annelista ja Melukylän lapsista, klassikkojen ongelmana on hetkittäin vanhahtava ja kankea kieli, joka tekee etenkin ääneen lukemisesta hankalaa (kielipoliisiäiti saattaa joskus joutua muuttamaan sanamuotoja lennossa), sekä kirjojen vanhahtava sisältö: selitäpä siinä sitten taaperolle, mikä on piika ja renki ja heinähanko ja nauriinnostajaiset ja mitälie, kun et itsekään oikein tiedä.

Onneksi vastapainoksi on myös uusia lastenkirjoja. Itse asiassa uusia lastenkirjoja on aivan valtavasti, ja kirjakaupassa ja kirjastossa menee usein sormi suuhun, kun ei tiedä, minkä Tatun ja Patun tai Heinähatun ja Vilttitossun puoleen milloinkin kääntyisi. Ajattelinkin nyt nostaa hyllyjeni uumenista esiin muutaman uudehkon kirjan, joihin olen viime aikoina tutustunut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aivan ensimmäinen erityismaininta menee Hannele Lampelan kirjoittamalle ja Ninka Reitun kuvittamalle Prinsessa Pikkiriikille (Otava, 2016), jonka uuden uutukaista jatko-osaa Prinsessa Pikkiriikin talvi (2017) olemme tyttäreni kanssa juuri lukemassa.

”Onko se viimeinen tarina pitkä?” kysyi kuusivuotias, kun saimme kirjan keskimmäisen tarinan loppuun.

”Ai miten niin, etkö halua että tää kirja loppuisi?”

”En.”

”No en kyllä mäkään.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ninka Reitun kuvitusta kirjassa Prinsessa Pikkiriikin talvi

Prinsessa Pikkiriikki on ihana, ilkikurinen tyttö, jonka hyväsydämistä tuhmurointia kuvataan niin virkistävän notkealla kielellä, että tiukinkin kielipoliisiäiti (tai -isä) saa unohtaa pilkunviilauksen ja vain papattaa menemään. Ihanaa! Makkara-niminen pötkylän muotoinen koira vääntää taikavääkylöitä, lumiautolla lennetään supersankariasut päällä korkeuksiin, ja vaikka välillä kiukuttaa, loppujen lopuksi kaikilla on taas hyvä mieli. En oikein ymmärrä, miten, mutta kirjoissa on tavoitettu jotain kullanarvoista: se, että sekä aikuinen että lapsi viihtyvät, nauravat ja haluavat jatkaa lukemista. Käytännöllistä on myös se, että tarinat on jaettu lyhyempiin katkelmiin, joita kiireisemmänkin vanhemman on helppo lukea vaikka iltasaduksi. Niin, ja sitä kirjan kolmatta tarinaa tekisi tosiaan mieli edelleen pantata, koska Pikkiriikkiä tulee kauhea ikävä, kun se loppuu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toinen kirja, josta olen ollut tänä syksynä tosi innoissani, on Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille (Good Night Stories for Rebel Girls 2016, suom. Maija Kauhanen, S&S 2017). Kirjassa kerrotaan tositarinoita rohkeista ja menestyneistä naisista Kleopatrasta Hillary Clintoniin ja Malala Yousafzaihin, ja teoksen ovat kuvittaneet 60 naiskuvittajaa eri puolilta maailmaa. Ideana on tietysti se, että iänikuisten prinsessasatujen ja suurmiehiin keskittyvän historiankirjoituksen sijaan tytöt saisivat esikuvikseen astronautteja, merirosvoja, taiteilijoita ynnä muita vahvoja naisia, jotka ovat muuttaneet maailmaa. Idea on hieno, mutta joitakin tarinoita luettuani en ole teoksesta aivan niin vakuuttunut kuin olisin voinut olla. Ensinnäkin mietityttää kirjan nimi, Iltasatuja kapinallisille tytöille. Onko tosiaan kapinallista, jos nainen tekee elämässään sitä, mitä haluaa? Ja miksi nämä tarinat kerrottaisiin vain tytöille? Suurmiesten teot kiinnostavat kaikkia, mutta suurnaisten teot vain tyttöjä? Ei näin. Yhtä lailla poikien on hyvä sisäistää, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa sukupuolesta riippumatta; yhtä lailla naisten tarinat ovat normaaleja tarinoita, joita voidaan kertoa kenelle tahansa. Takakannessa toki mainitaan, että kirja on ”kaikille lapsille, joiden toivot kasvavan itsenäisiksi ja toisia kunnioittaviksi ihmisiksi”, mutta kuinkahan moni ostaa pojalle kirjan, joka on nimensä mukaan tarkoitettu tytöille, ja kuinka moni poika sellaista kirjaa haluaa lukea? Kiinnittäisivätkö lapset edes huomiota siihen, että kirjassa kerrotaan tarinoita vain naisista, ellei sitä olisi erikseen alleviivattu?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sara Bondin kuvitusta kirjassa Iltasatuja kapinallisille tytöille

Toiseksi olisin suonut, että itse tarinat olisivat nimenomaan objektiivisia tarinoita siitä, mitä kukakin nainen on tehnyt, siis elävästi ja mukavasti, lapsille sopivalla tavalla kerrottuja tositarinoita. Nyt osa niistä on kuorrutettu amerikkalaistyyppisillä kliseillä: ”Jos teet parhaasi ja päädyt huipulle, se on mahtavaa. [- -] ainoa tapa elää mielekästä elämää ja rohkaista muita on pysyä nöyränä ja tehdä parhaansa.” Ja niin edelleen. Luulisi, että olympiamitalisti Simone Bilesin saavutukset olisivat puhuneet puolestaan ilman näitä latteuksiakin. (Johtuuko tämä kulttuurierosta amerikkalaisen alkuteoksen ja suomalaisten lukijoiden välillä? Ehkä osittain. Joskus olisi hienoa, jos teoksen voisi suomentamisen sijaan toimittaa ja muokata vähän rankemmallakin kädellä.) Lisäksi tarinoissa sorrutaan mielestäni aivan turhaan korostamaan sitä, kuinka vaikeaa naisilla joskus on tai on ollut. Eivät lapset vielä tiedä, että tytön voi olla maailmassa vaikeampi toteuttaa itseään kuin pojan, joten minkä ihmeen takia heille pitäisi sellaista tolkuttaa! Kirjan tarkoitus kääntyy itseään vastaan, jos taivastellaan, mihin kaikkeen joku on pystynyt siitäkin huolimatta, että hän on nainen. Toisin sanoen tarinat päätyvät juuri asettamaan naiseuden ongelmaksi ja kompastuskiveksi. Esimerkiksi muinaisen Egyptin ensimmäisen naisfaaraon, Hatsepsutin, tarina minun oli aivan pakko jättää kesken, koska en halunnut kertoa kuusivuotiaalle tytölle, että ”Hatsepsutista tehtyjä patsaita rikottiin, ja hänen nimensä poistettiin rekistereistä. Miksi? Koska naispuolinen faarao kammoksutti ihmisiä. Mitä jos hänen menestyksensä rohkaisisi muitakin naisia havittelemaan valtaa?”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Priya Kuriyanin kuvitusta kirjassa Iltasatuja kapinallisille tytöille

Asioista on hyvä puhua lapsille niin kuin ne ovat, mutta on vaikea ymmärtää, miten tämäntyyppisen sorron ja halveksunnan hierominen vasten siitä tietämättömien lasten kasvoja kasvattaisi heitä rohkeammiksi ja itsevarmemmiksi ihmisiksi.

Hienojakin tarinoita kirjassa toki on. Monet kohtalot viehättävät ja kiinnostavat myös aikuislukijaa, satuja tekisi mieli ahmia ihan omaksi ilokseen, ja monet niistä houkuttavat vielä etsimään lisätietoja sankarittarista muista lähteistä. Kuusivuotiaan kanssa päädyimme esimerkiksi katsomaan YouTubesta Simone Bilesin voimisteluvideoita ja Wikipediasta tietoja balettitanssija Michaela DePrincestä. Lisäksi kirjan kuvitus on todella hieno: teos on kaunis kuin karamelli. Suoranaiseksi lukunautinnoksi sitä ei kuitenkaan voi sanoa, ja ainakin minä katson tosiaan parhaaksi hiukan suodattaa sisältöä lapselle lukiessani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ilahduttavampi tuttavuus sen sijaan oli Jukka Laajarinteen kirjoittama ja Elina Warstan kuvittama Multakutri ja suon salaisuus (WSOY, 2017). Kirjan koukku näkyy tietysti jo sankarihahmon nimessä: ”Multakutri kuljeskeli mielellään metsässä, kiipeili puihin ja kivien päälle, kahlaili ojissa ja tutki jokaisen löytämänsä luolan. Kuten tiedämme, kaikessa hauskassa kuraantuu helposti, ja siitä tyttö oli saanutkin nimensä.” Kuvaus sopii omalle lapselleni kuin nenä päähän (tyttö tosin itse huomautti, ettei tykkää ojissa kahlaamisesta, mutta no, ehkä tämä silti osui riittävän lähelle). Elina Warstan kuvitus on upea, metsässä kasvaa kantarelleja, kieloja ja mustikoita (lisää samastumispintaa!), ja Multakutri on virkistävän reipas tuttavuus, tyttö, joka lähtee yksin metsään tuntemattoman perään sienikirja, kasviopas, kiikari ja haulikko mukanaan. Rohkeutta ei tekstissä mitenkään erityisesti alleviivata tai kuorruteta teennäisin korulausein, teot puhuvat puolestaan. Kirja on ilo silmälle, korvalle ja sydämelle, ja sen ainoa vika olikin, että se oli liian lyhyt! Monesti lastenkirjojen pituus tuskastuttaa vanhempia, jotka haluaisivat jo päästä nukkumaan/syömään/katsomaan televisiota (tylsiä jorinaohjelmia, kuten prinsessa Pikkiriikki sanoisi)/jne.jne. eivätkä jaksaisi lukea samoja juonenkäänteitä ties miten monetta kertaa, mutta Multakutri on tässäkin mielessä poikkeuksellinen. Siinä ei ylimääräisiä jaaritella, ja kun sankaritar ja tarina ovat mitä viehättävimmät, kiireinenkin äiti huomaa pettyvänsä, kun seikkailu loppuu juuri kun on päästy vauhtiin. Lohdullista on tietysti se, että tämän kirjan jaksaa lukea vaikka miten monta kertaa uudelleen, mutta toivottavasti Multakutrin seikkailut saavat myös jatkoa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elina Warstan kuvitusta kirjassa Multakutri ja suon salaisuus

Moni on kuulemma nykyään huolissaan siitä, että lapset eivät ole kiinnostuneita lukemisesta, ja lukuinnon kasvattamiseen lanseerataan ties minkälaisia projekteja. En ole mikään Ti-Ti-nalle-täti enkä kasvatuksen ammattilainen, mutta sen verran olen ollut omassa arjessani huomaavinani, että lapset elävät sellaisessa maailmassa, jonka aikuiset heidän ympärilleen rakentavat, ja ottavat mallia ylhäältäpäin tulevan ohjeistuksen sijaan heitä ympäröivistä ihmisistä. Jos lapsi saa kynän ja paperia, hän piirtää. Jos hänelle annetaan karamelleja, hän syö niitä. Jos kaikki muut tuijottavat älykännykkää kuin Raamattua, lapsikin haluaa sellaisen (tietäisittepä vaan, miten monta kännykkää meidän kuusivuotiaamme on rakentanut Hama-helmistä, pahvista ja ties mistä puukapuloista!). Jos aikuiset eivät ikinä lue kirjoja, ei lapsillekaan tule mieleen tehdä niin. On tietysti niin, että kaikkia ihmisiä lukeminen ei kiinnosta laisinkaan, vaikka kirjat kannettaisiin heidän eteensä kultatarjottimella, aivan kuten kvanttifysiikka ei kiinnosta minua, ja sekin on ihan ok. Pääsääntöisesti väittäisin kuitenkin, että lukemisesta kiinnostuakseen lapsi tarvitsee vain hyviä kirjoja katseltavakseen, kuunneltavakseen ja luettavakseen. Ja jonkun, joka lukee. Lapsille ja itselleen, edes joskus.


OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Justine Lecouffen kuvitusta kirjassa Iltasatuja kapinallisille tytöille

PS. Vielä pari sanaa. Kääntämisestä, mistäs muustakaan.

Ei niitä vanhoja klassikoitakaan ole tarvis hyljätä; monet toimivat yhä loistavasti sellaisenaan ja joistain on ilmestynyt 2000-luvulla uusia suomennoksia, esimerkiksi Kristiina Rikmanin uudet Peppi Pitkätossu ‑suomennokset (WSOY) ja Grimmin satujen uudet käännökset (Oili Suominen ja Raija Jänicke, Tammi 1999). Ainakin Grimmin satujen uudet suomennokset ovat huomattavasti sujuvampaa suomea ja miellyttävämpiä lukea ääneen kuin vanhat.

Niin, ja jos tutkimus kuvakirjojen kääntämisestä kiinnostaa, aiheesta on juuri ilmestynyt uusi kirja (Riitta Oittinen, Anne Ketola ja Melissa Garavini: Translating Picturebooks. Revoicing the Verbal, the Visual, and the Aural for a Child Audience, Routledge 2018).

Voi Ferguson, minkä teit.

Tänä syksynä päätin kokeilla jotain uutta: liityin lukupiiriin. Olen aina ollut innokas lukemaan, ja nykyään tietysti myös luen ja kirjoitan työkseni, mutta jostain syystä ajatus lukupiiriin osallistumisesta ei ole koskaan aikaisemmin käynyt mielessäni. Nyt se tuntui kuitenkin monellakin tapaa houkuttelevalta: tulisi luettua enemmän kirjoja, erilaisia kirjoja, ehkä sellaisia kirjoja, joihin en muuten tarttuisi, ja tulisi myös tavattua uusia ihmisiä, lähdettyä aina silloin tällöin kodin seinien sisältä syventämään näkemystä teksteistä,  jutustelemaan kiinnostavista aiheista.

Suunnitelma toimi täydellisesti. Lukupiirin toisena kirjana oli nimittäin tiiliskivi, johon en luultavasti olisi muuten tarttunut ja jota en ainakaan olisi saanut luetuksi kuukauden sisällä ilman kannustavaa ”deadlinea”: Paul Austerin järkälemäinen romaani 4 3 2 1 (suom. Ilkka Rekiaro, Tammi 2017), jonka kaikki 1141 sivua sain hiljattain luetuksi loppuun.

20170918_113330.jpg

Kirjaa lukiessani tulin luonnollisesti aivan ensimmäiseksi kiinnittäneeksi huomiota romaanin käännökseen. Ilkka Rekiaron suomennos kulkee kuin juna, enkä nyt tarkoita mitään lumisilla kiskoilla liukastelevaa pendolinoa vaan vakaasti ja varmasti eteenpäin puksuttavaa veturia. Pitkät, polveilevat virkkeet ovat pituudestaan ja polveilevuudestaan huolimatta selkeitä ja nopealukuisia – mikä onkin lukukokemuksen onnistumisen kannalta kohtalokkaan tärkeää, koska jos lauseita pitäisi jäädä tankkaamaan useampaan otteeseen, tämä pitkä matka jäisi auttamatta kesken. Rekiaro ei kuitenkaan kompuroi, ja koska tiedän, että englanninkielisille virkkeille pitää tehdä jos jonkinlaisia rakenteellisia kiepautuksia ennen kuin niistä tulee luontevasti soljuvaa suomea, en voi olla ihailematta sitä, kuinka tasaisen varmasti juna kulkee aivan alkumetreistä lähtien.

Vaikka teksti on sinänsä nopealukuista, sitä on paljon, jopa uuvuttavan paljon. Kirjassa kerrotaan neljä vaihtoehtoista tarinaa Archie Ferguson -nimisen henkilön elämästä – neljä vaihtoehtoa sille, miten hänelle olisi voinut käydä, jos elämän olosuhteet olisivat olleet hieman toisenlaiset. Tarina on kiinnostava ja kerronta taitavaa, mutta jäin silti hetkittäin ihmettelemään, miksi asioista kerrotaan niin pikkutarkasti, miksi jaaritellaan vuosikymmenten takaisten baseball-ottelujen ratkaisunhetkistä, miksi teokseen sisällytetään kaikenlaista epäolennaista, kuten päähenkilön lapsena kirjoittamia tarinoita. Pikkutarkkuus oli tietysti osa kirjan viehätystä – oletin, että se jotenkin kuuluu kirjan luonteeseen – mutta välillä ikävystytti, enkä totta puhuen tiedä, olisinko jaksanut kahlata opusta loppuun, jos olisin lukenut sitä puhtaasti omin päin.

Onneksi kuitenkin kahlasin. Aivan kirjan viime lehdillä sain nimittäin vastauksen siihen, miksi kerronta on sellaista kuin se on. [Jos haluat kokea ahaa-elämyksen ja lukea kirjan itse, lopeta lukeminen tähän ja jatka seuraavasta kappaleesta. Seuraa juonipaljastus.] Käy ilmi, että kirja onkin olevinaan erään päähenkilön, yhden neljästä Fergusonista, kirjoittama, ja kirjan rakenne, sisältö ja kirjoitustyyli kaikkine merkityksettömiltä tuntuvine yksityiskohtineen onkin epäsuoraa henkilökuvausta. Fergusonhan on juuri sellainen tyyppi, joka jaarittelisi baseball-otteluista tai kirjallisuudesta tai elokuvista! Auster näyttelee. Hän tekeytyy muuksi, kirjoittaa itselleen epäominaisella jaarittelevalla tyylillä yli tuhat sivua, koska niin Ferguson kirjoittaisi. Sen lisäksi, että tarinaan on sisällytetty päähenkilön lapsena kirjoittamia tarinoita, koko kirja siis onkin itse asiassa yksi päähenkilön kirjoittamista tarinoista. Kun tämä asia iskeytyi tajuntaani tihrustaessani unisilla silmillä kirjan viimeisiä sivuja tiistain ja keskiviikon välisenä yönä viittä yli puolenyön, oli kuin joku olisi lyönyt minua halolla päähän. Kaikki se, mitä olin pitänyt puuduttavana tai kummallisena tai turhanaikaisena, olikin nerokasta.

Perun siis kaikki pahat sanani ikävystyttämisestä ja jaarittelusta. Niillä oli merkityksensä, eikä kirja ilman tuota merkitystäkään olisi missään tapauksessa huono ollut. Runsas, eri suuntiin rönsyilevä tarina herätti monenlaisia ajatuksia, enkä edes yritä ryhtyä erittelemään kaikkia sen käsittelemiä osa-alueita. Päällimmäiseksi nousevat pohdinnat siitä, millaista elämä olisi, jos olisi jossain käänteessä valinnut toisin, jos jokin olosuhde olisi ollut toisin – tällaisia ajatuksiahan varmasti jokainen tykönään joskus pyörittelee. Ehkä lohdullisin kirjan tarjoama oivallus olikin se, että valitsi niin tai näin, elämä on aaltoliikettä – välillä menee hyvin, välillä huonosti. Ellei nyt aivan perustavanlaatuisista katastrofeista puhuta, ei ole oikeita tai vääriä valintoja, eikä elämä välttämättä olisi merkittävästi parempaa tai huonompaa, jos olisi valinnut toisin. Se olisi vain erilaista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sivu 457, Paul Auster, 4 3 2 1, suom. Ilkka Rekiaro.

Kirjamessuja ja pienkustantamoja

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lokakuu on monella tapaa mukava kuukausi, esimerkiksi sillä tavalla, että silloin vietetään perinteisesti kirjamessuja sekä Turussa että Helsingissä. Olin tänä vuonna molemmilla messuilla paitsi Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla messupäivystäjänä (ja Helsingissä live-kääntäjänä), tietysti myös ihan messuvieraana.

Olen aiemminkin kirjoittanut, että kirjamessut saavat minut vuosi vuoden perään lähes lapsellisen innostuksen valtaan: se, kuinka messut kokoavat kirjallisuuden ystävät, sekä lukijat että tekijät, samoihin tiloihin ja luovat vilinää ja vilskettä tavallisesti kovin yksinäisen harrastuksen ja työn ympärille, on kerta toisensa jälkeen yhtä ilahduttavaa ja virkistävää.

Koska osa viime vuosienkin messulöydöistä makaa vielä lukemattomina hyllyssä, tänä vuonna yritin tietoisesti hillitä ostohimoani. Tämä on tietysti vähän kaksipiippuinen juttu: kukkaron ja luonnon kannalta ei tietenkään ole järkevää haalia omaan kirjahyllyyn jokaista opusta, joka sattuu jollain tavalla kiinnostamaan, mutta kustannusalan kannalta olisi tietysti parasta, jos kirjoja myytäisiin mahdollisimman paljon. Päätökset olla ostamatta mitään unohtuvatkin helpoiten pienkustantamojen myyntitiskien luona, koska heiltä ostaessaan voi ajatella tukevansa tärkeää ruohonjuuritason kulttuurityötä ja yksittäisten ahkerien ihmisten toimeentuloa. Pienkustantamot jäävät usein vaille ansaitsemaansa huomiota ja menestystä. Niitä pyörittävät tavallisesti ihmiset, joiden motiivina ei ole suinkaan rikastuminen vaan kirjallisen kulttuurin rikastuttaminen teoksilla, jotka jäisivät muuten Suomessa julkaisematta.

Tällaista kirjallisuutta on tietysti maailma vääränään. Kaikissa maailman maissa kirjoitetaan jatkuvasti uutta, mielenkiintoista kirjallisuutta. Määrä on niin valtava, että siitä päätyy suomalaisten kustantamojen julkaisuohjelmaan väkisinkin vain murto-osa. Suuret kustantamot julkaisevat mielellään maailmalla menestyneitä bestsellereitä (toki muutakin), mutta pienet kustantamot keskittyvät usein oman osaamisensa pohjalta tiettyyn genreen tai kielialueeseen ja kaivavat esiin helmiä, joita täkäläiset lukijat eivät välttämättä muuten löytäisi.

Tällaiseen lukijan puolesta tehtävään etsimistyöhön nojaa esimerkiksi suomentaja Laura Vesannon luotsaama Fabriikki Kustannus, joka omien sanojensa mukaan ”julkaisee vuodessa neljä tiivistä mestariteosta, joista et välttämättä muuten koskaan kuulisi.” Kirjat voi tilata myös ennakkoon. Hauska liikeidea! Nykyään kun tuntuu, että pelkälle lukemisellekin on vaikea löytää aikaa, on loistava ajatus säästää kirjanystävien aikaa ja vaivaa ensinnäkin seulomalla maailmankirjallisuuden joukosta lukemisen arvoisia teoksia, kääntämällä ja kustantamalla ne ja vieläpä saattamalla ne lukijoiden käsiin ilman, että näiden tarvitsee eväänsä liikauttaa. Minä päädyin ostamaan Fabriikin osastolta Turun kirjamessuilta Elizabeth Harrowerin romaanin Tietyissä piireissä, jonka on suomentanut itse kustantaja Vesanto.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muita tämän syksyn kirjamessulöytöjäni olivat Artemisia edizionin julkaisema palkitun italialaiskirjailija Tiziano Scarpan Silmät halsterissa, jonka on suomentanut Katja Kangasniemi, sekä Aviador Kustannuksen julkaisema Hannu Luntialan Ihmissyöjän päiväkirja, johon sain paikan päältä myös kirjailijan signeerauksen. Toisin kuin muut tässä blogitekstissä esiin nostamani kustantamot, Aviador Kustannus ei ole kääntäjän perustama, mutta Aviador on maininnan arvoinen erityisesti siksi, että se julkaisee laadukasta käännöskirjallisuutta nimenomaan kokeneiden ja taitavien ammattikääntäjien (mm. Kristiina Drews, Jyrki Lappi-Seppälä, Tarja Härkönen jne.) suomentamana ja painaa pääsääntöisesti myös suomentajan nimen kirjan kanteen.

Ja koska pienkustantamoista on puhe, en malta olla mainitsematta myös paria kustantamoa, joiden kirjoja hyllyyni on päätynyt tämän vuoden aikana jo ennen kirjamessuja: suomentaja Heikki Karjalaisen Moebius-kustantamon julkaisema Robert Cooverin Pinokkio Venetsiassa (suom. Karjalainen itse) sekä suomentaja Satu Hlinovskyn luotsaaman Kustannusosakeyhtiö Kirjavan teoksia. Tunnetuimpia Kirjavan kustantamia (ja Hlinovskyn suomentamia) teoksia ovat varmastikin George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu ‑kirjasarja, johon suosittu Game of Thrones ‑televisiosarja pohjautuu. Kustannusohjelmaan mahtuu kuitenkin monenmoista muutakin: etupäässä fantasiaa, mutta myös esimerkiksi alla näkyvä Kafkan kanssa keittiössä (alkuteos Mark Crick, useita suomentajia), hauska yhdistelmä reseptejä ja kirjallisuushistoriaa.

Suomalainen kustannuskenttä on ehkä yllättävänkin laaja ja kirjava, kun osaa kuopsuttaa hiukan pintaa syvemmälle. Omia kiinnostuksenkohteitaan ja erityisosaamistaan hyödyntäviä pienkustantamoita löytyy laidasta laitaan. Tässä kirjoituksessa nostin (omien kiinnostuksenkohteideni pohjalta) esiin niitä, joiden erityisalaan ja ‑osaamiseen kuuluvat nimenomaan käännöskirjallisuus ja laadukkaat käännökset. Tällaisen kirjallisen toiminnan tukeminen ei harmita edes messuhuuman hälvettyä.