Freelance-kääntäjän työviikko

Millainen on freelance-kääntäjän työviikko? Varsinkin kirjoja kääntäessä työpäivät seuraavat toisiaan hyvinkin samankaltaisina viikosta ja kuukaudesta toiseen: sitä vain istuu aamulla tietokoneen ääreen ja kääntää iltapäivään saakka. Toisinaan, kuten tällä viikolla, työssä on kuitenkin enemmän vaihtelua, ja siksi tuntui hauskalta ajatukselta listata, mitä kaikkea yksin oman työhuoneensa uumenissa piilottelevan kääntäjän toimenkuvaan saattaa kuulua. (Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta siitä on jo jokunen vuosi, teksti löytyy täältä.)

Pidemmittä puheitta: tällä viikolla olen muun muassa (tapahtumat eivät ole aikajärjestyksessä):

  • Saanut valmiiksi kirjasuomennoksen viimeisen korjauskierroksen ennen toimitusta ja palauttanut käännöksen kustannustoimittajalle.
  • Sumplinut taitto- ja toimitusaikatauluja.
  • Laatinut ja lähettänyt edellä mainitusta suomennoksesta laskun.
  • Tehnyt loppuun vuoden 2020 kirjanpidon.
  • Tehnyt arvonlisäveroilmoituksen ja ALV-yhteenvetoilmoituksen Omaverossa (nämä liittyvät asiatekstikäännöksiin; kirjallisuuden suomennokset ovat arvonlisäverottomia).
  • Arkistoinut vuoden 2020 töitä ja muita materiaaleja omiin kansioihinsa tietokoneella.
  • Mapittanut (nykyään hyvin harvalukuisia) paperikuitteja ja tiliotteita.
  • Tehnyt lumitöitä.
  • Vältellyt isohkon teknisen käännöstyön aloittamista tekemällä edellä mainittuja kirjanpitoon ja pihan kunnossapitoon liittyviä tehtäviä (vaikka hyvähän nekin on toki joskus tehdä!).
  • Aloittanut pienen viivyttelyn jälkeen isohkon teknisen käännöstyön, innostunut siitä alkukankeuden jälkeen valtavasti (ihminen voi tuntea yllättävänkin suurta ylpeyttä ja onnea selkeän ja johdonmukaisen käyttöohjeen kirjoittamisesta) ja saanut sen lopulta valmiiksi.
  • Taistellut tietoteknisten ongelmien kanssa, kun isohko tekninen käännös ei valmistuttuaan suostunutkaan enää avautumaan alkuperäisessä tiedostomuodossa. (”Tiedostoa ei voi avata, koska sen sisällön kanssa on ongelmia” on lause, jota ei huolella valmistellun käännöstyön kanssa haluaisi kohdata.)
  • Keksinyt kiertotien tietotekniseen ongelmaan. (Tiedoston kierrättäminen Google Driven kautta auttaa yllättävän usein, joskin se tuhoaa osan muotoiluista. No, parempi niin kuin niin, että koko käännös katoaisi savuna ilmaan.)
  • Napsutellut palautetusta tiedostosta Drivessa hävinneitä muotoiluja takaisin paikoilleen.
  • Huomannut vasta tämän jälkeen, että koko ongelma olisi ratkennut ihan vaan päivittämällä ohjelmisto uusimpaan versioon. No, nyt sekin on tehty.
  • Lopettanut erään työpäivän etuajassa, koska oli ihan pakko päästä hiihtämään.
  • Kirjoittanut yhden blogitekstin, jossa voinkin mukavasti hyödyntää hiihtoretkellä ottamiani valokuvia.

Miksi kääntäjä pitäisi muistaa?

Kääntäjänä törmää aina silloin tällöin sellaiseen tilanteeseen, että käännöskirjan kieltä on kehuttu jossakin tai käännöstä on jopa siteerattu jossakin, mutta tekstin kirjoittajan – siis kääntäjän – nimeä ei näy missään. Unohtaminen on tietenkin inhimillistä, mutta jotta sitä sattuisi harvemmin, kääntäjäjärjestöt KAOS ja SKTL ovat nyt käynnistäneet hienon Muista kääntäjä! -kampanjan muistuttaakseen kaikkia kirjallisuudesta kirjoittavia tahoja siitä, miksi kääntäjän nimi on tarpeen mainita teoksen yhteydessä.

Niin, miksi se tosiaan on tarpeen? Eikös kirjailija kuitenkin ole sen kirjansa kirjoittanut?

On, mutta vain omalla kielellään. Kääntäjä kirjoittaa kirjan uudelleen.

Moni kuvittelee, että kääntäminen on jollain lailla mekaanista toimintaa, helppoa kopiointia johon pystyy kuka tahansa. Sitä se ei kuitenkaan missään tapauksessa ole. Kielet ovat erilaisia. Samat asiat sanotaan eri kielillä eri sanoin, lauseet rakennetaan aivan eri tavoin. Kääntäjän pitää kirjoittaa teos kirjain ja ajatus kerrallaan uudelleen sillä tavalla kuin se omalla kielellä parhaiten toimii. Suomentajan on tiedettävä, miten kirjoja kirjoitetaan suomeksi, ja kaiken huipuksi vieläpä osattava kirjoittaa kuin kirjailija.

Tai oikeammin: Suomentajan on osattava kirjoittaa kuin monta kirjailijaa. Jokaisen kirjan kohdalla on omaksuttava erilainen tapa kirjoittaa. Tässä mielessä kääntäjän työ on jopa haastavampaa kuin kirjailijan: kirjailija voi kirjoittaa sellaisista asioista, joista hän tietää paljon ja jotka ovat hänelle tuttuja, sellaisella kirjoitustyylillä, joka tulee häneltä luonnostaan. Kääntäjä sen sijaan joutuu jokaisen kirjan kohdalla muuntumaan kuin kameleontti, etsimään ja keksimään ja luomaan sen tavan, jolla juuri tämän kirjailijan juuri tällainen tyyli saadaan soimaan toisella kielellä. Jos kääntää paljon erilaisia kirjoja ja genrejä, repertuaatin on oltava huomattavan laaja.

Lisäksi huomionarvoista on tietysti se, että myös jokaisella kääntäjällä on omanlaisensa kielikorva ja kirjoitustyyli (kuten meillä kaikilla). Vaikka kääntäjä kunnioittaa kirjailijan tyyliä ja pyrkii jäljittelemään sitä, jokainen kääntäjä tekee tämän omalla tavallaan. Käännös on hänen kirjoittamansa, ei kenenkään muun.

Muista kääntäjä! -kampanjan materiaaleissa sanotaan näin:

Kirjailija on luonut alkuteoksen omalla kielellään, mutta suomennoksen sanavalinnat ja lauserakenteet ovat suomentajan käsialaa. Suomentajan pitää olla vahva tulkitsija ja monipuolinen ja luova kielenkäyttäjä, joka tietää, miten kirjoja kirjoitetaan. Jos kaksi eri kääntäjää kääntää saman tekstin, tulos on aina erilainen. Siksi on tärkeää tietää, kenen kynästä käännös on lähtöisin.

Jos käännöstä siteerataan, sitaatin yhteydessä on tekijänoikeuslain mukaan mainittava kirjailijan lisäksi myös kääntäjän nimi. Lisäksi aikana, jona kuluttaja voi epähuomiossa tilata netistä käyttökelvottoman konekäännöksen, suomentajan nimen mainitseminen on myös lukijan palvelemista. Ammattisuomentajan nimi kirjassa on laadun tae.

Muistathan siis sinäkin, bloggaaja, kirjagrammaaja, toimittaja, kriitikko, mainostaja tai muu kirjoittaja: Kun kirjoitat käännöskirjallisuudesta, mainitsethan kirjailijan lisäksi myös kirjan toisen tekijän eli kääntäjän nimen. Se on olennainen tieto meille kaikille.

Lisätietoja Muista kääntäjä! -kampanjasta löytyy SKTL:n ja KAOSin verkkosivuilta. Tekstejä ja materiaaleja saa vapaasti lainata ja jakaa. Tämänkin blogikirjoituksen kuvat ovat kampanjan materiaaleja.

Tekeytyykö leipä? Tai siis: mitä kaikkea kääntäessä oikein tapahtuu?

Kirjallisuuden ystävät -Facebook-ryhmässä virisi joitain viikkoja sitten kiinnostava keskustelu yhdestä Harriet Tycen Veriappelsiini -trillerissä (Otava, 2019) esiintyvästä virkkeestä. Keskustelu tietysti kiinnitti huomioni, koska olen itse kääntänyt kyseisen virkkeen ja siis yksin vastuussa sen suomenkielisestä muotoilusta.

Virkkeen huomionarvoinen osa kuului näin: ”Syön pekonivoileivän, jonka Carl on jättänyt tekeytymään minua varten keittiön tasolle, [– –].” Voileivän tekeytyminen oli keskustelun aloittajan mielestä aivan eriskummallinen ajatus. Voiko leipä muka tekeytyä? Syntyi vilkas keskustelu, jossa pohdiskeltiin erilaisten voi- ja kerrosleipien perimmäistä luonnetta ja joka toi mielestäni niin hyvin esille myös muutamia kääntämisen syvimpään olemukseen liittyviä asioita, etten malta olla avaamatta asiaa vielä hiukan lisää.

Käännösprosessissa on monta vaihetta, jotka voi jaotella monella tavalla. Ensimmäinen vaihe on aina alkutekstin lukeminen. Alkuperäinen englanninkielinen virke kuului kirjassa näin: ”I eat the bacon sandwich that Carl leaves congealing for me on the kitchen worktop, [– –]. Siinä verbinä on congeal, joka tarkoittaa sananmukaisesti hyytymistä. Leivän jättäminen hyytymään kuulosti minusta siinä määrin vieraalta, ehkä jopa vähän ällöttävältä, että lähdin pohtimaan tarkemmin, mitä leivälle tässä oikein tapahtuu. Toisin sanoen olemme käännösprosessin vaiheessa 2, tulkinta. Melko harvassa ovat ne kerrat, kun kääntäminen onnistuu yksinkertaisesti niin, että alkukieliselle sanalle löytyy yksi oikea, yksiselitteinen kohdekielinen vastine, joka tarkoittaisi täsmälleen samaa asiaa ja jota käytettäisiin täsmälleen samalla tavalla kuin alkukielessä. Ei. Sanoja käytetään eri kielissä eri tavoin. Siksi kääntäessä ei varsinaisesti käännetäkään sanoja vaan ajatuksia sanojen takana – sitä, mitä sanoilla tarkoitetaan.

No, mitä tämä congealing tässä kohdassa nyt sitten tarkoittaa? Mitä leivälle oikein tapahtuu? Kääntäessä joutuu usein tekemään taustatyötä ja etsimään tietoa, ja tätä asiaa selvittäessäni googlasin, miltä brittiläiset pekonileivät näyttävät ja miten niitä valmistetaan. Ehkä voittekin jo arvata, että reseptejä oli lukuisia eivätkä ne kaikki olleet samanlaisia. Perusidea oli kuitenkin se, että paahtoleipäviipaleiden väliin paistetaan pekonia. Leivät saatetaan voidella voilla tai niiden väliin voidaan laittaa ketsuppia tai muuta soosia. Lisäksi löysin sellaisen olennaisen tiedonmurun, että pekonin rasva hyytyy huoneenlämmössä. Toisin sanoen, kun leivän päälle tai väliin laitetaan paistettua pekonia ja leivän annetaan levähtää hetki, pekonin rasva imeytyy leipään ja koko leivän koostumus muuttuu.

Käännösprosessin seuraava vaihe onkin se, miten tämä ajatus pitäisi ilmaista suomeksi. Leivän hyytyminen ei kuulostanut minusta hyvältä, se sai mielessäni aikaan vähän irvokkaitakin mielikuvia siitä, miten leipä kovettuu pöydällä syömäkelvottomaksi käntyksi. Itse asiassa pohdin hetken myös tällaista tulkintamahdollisuutta – kuten kirjan lukeneet tietävät, Carl on suoraan sanottuna melkoinen mulkvisti. Olisiko mahdollista, että hän on kiukuspäissään jättänyt vaimonsa leivän kovettumaan ja tönkköytymään pöydälle? Toisin sanoen tekstiä tulkitessa on hyvä ottaa huomioon myös konteksti eli asiayhteys. Joskus ihmiset tekevät absurdeja asioita, kirjoissa varsinkin, eikä loogisin tulkinta aina välttämättä ole se oikea – siinähän häviäisivät kaikki vivahteet ja hauskuus!

Tässä tapauksessa huomionarvoista on kuitenkin myös se, että Carl on paitsi mulkvisti myös omahyväinen ruokahifistelijä, joka ei haluaisi antaa vaimonsa laittaa ollenkaan ruokaa eikä suostu syömään tämän kokkauksia, koska tekee itse kaiken paljon paremmin. Hän on (omasta mielestään) täydellinen ja erehtymätön. Hän ei ikinä tekisi tahallaan huonoa leipää vaan päinvastoin valmistaa kaiken ajan kanssa tismalleen niin kuin kuuluu. Joku toinen saattaisi syödä pekonileivän heti sen valmistuttua, mutta Carl jos joku tietää, että pekonileivän koostumus ja maku on täydellinen vasta, kun se on saanut levähtää hetken huoneenlämmössä.

Sanojen merkitystä tulkitessa voi siis toisinaan löytää itsestään myös melkoisen kyökkipsykologin. No, kuten jo edellä mainitsin, kun on saatu selville, mitä alkutekstin sanoilla tarkoitetaan, on sen jälkeen pähkäiltävä, miten tämä merkitys ilmaistaan suomeksi. (3. vaihe: ilmaiseminen.) Hyytyminen kuulostaa minusta vähän ällöttävältä. Jonkun muun, pekonileipien syvimpään olemukseen vielä läheisemmin tutustuneen mielestä se ei välttämättä kuulosta pahalta, mutta ajattelen tässä itseäni ja jonkinlaista keskimääräistä suomalaislukijaa. Leivänhän ei ole tässä lähtökohtaisesti tarkoitus kuulostaa ällöttävältä. Yksi vaihtoehto olisi todeta neutraalisti, että Carl on jättänyt leivän odottamaan pöydälle, mutta tällöin jotakin merkityksestä jäisi puuttumaan – ruokahifistelijä Carl ei ole jättänyt leipää odottamaan vain odottamisen ilosta vaan siksi, että se odottaessaan tekeytyy täydelliseksi. Bingo! Näinhän sitä suomeksi sanotaan, kun jokin ruoka jätetään hetkeksi muhimaan, jotta se saavuttaa täyden potentiaalinsa. Tekeytyminen on myös siitä kiitollinen verbi, että se ei ota kantaa siihen, mitä leivälle varsinaisesti tapahtuu. Se voi hyytyä, maustua, lämmetä, viiletä, mitä tahansa. Pekonileipä on siis voitu valmistaa millä reseptillä tahansa, eikä minun tarvitse ottaa siihen kantaa, hurraa! Olennaista on vain se, että leipä tekeytyessään muuttuu valmiimmaksi ja paremmaksi.

Olin hirveän onnellinen, kun muistin tekeytyä-verbin olemassaolon. Kuten arvata saattaa, sitä nimittäin ei lue sanakirjassa sanan congeal kohdalla. Vaikeinta kääntämisessä onkin se, kun pitäisi kirjoittaa suomennos alkutekstin pohjalta, mutta niin tehdessään irtautua alkutekstin kielestä ja rakenteista ja kirjoittaa suomea – jolloin vieraskielisen tekstin tuijottamisesta on itse asiassa usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Suomen kielen ilmaukset pitää löytää jostain muualta, korvan takaa, aivojen syvimmästä sopukasta, oman äidinkielen varannosta, omasta kielen ja tekstin tajusta. Siksi käännöksen viimeisillä  hiontakerroilla alkutekstiä ei juuri enää vilkuilla vaan keskitytään siihen, että lopullisesta tuotoksesta, siis suomennoksesta, tulee hyvä, omilla jaloillaan seisova suomenkielinen teksti. (4. vaihe: kirjoittaminen, 5. vaihe: hiominen.)

On pakko myöntää, että kun näin omaa suomennostani koskevan keskustelun julkisessa Facebook-ryhmässä, ensin hiukan säikähdin. Keskustelu osoittautui kuitenkin hauskaksi ja hyödylliseksi – on aina kiinnostavaa nähdä, millaisia (ja miten erilaisia!) mielikuvia sanat muissa ihmisissä nostattavat. Se havainnollistaa hyvin sitä, miten liukuvia ja vaihtelevia samankin sanan merkitykset saman kielen puhujien keskuudessa ovat. Jos siis kääntäessä pitää muistaa, että eri kielissä käytetään eri sanoja samojen ajatusten ilmaisemiseen, huomionarvoista on myös se, että samankin kielen puhujat käyttävät eri sanoja samojen ajatusten ilmaisemiseen. Ei siis ihme, että kääntäminen tuntuu joskus siltä kuin yrittäisi kauhoa riisinjyviä valtamerestä. Reikäkauhalla. (Okei, ehkä hiukan ontuva vertaus, mutta ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan.)

Kaiken kaikkiaan on hienoa, että käännöksistä keskustellaan. On hirveän tärkeää, että lukijat kiinnittävät huomiota käännösten laatuun ja vaativat hyviä suomennoksia. Kiitos siitä. Ja vaikka yksittäisistä sanavalinnoista saa aikaan mainioita ja monipolvisia keskusteluja, kannustaisin käännöksiä tutkiessa vielä sydämellisemmin tarkastelemaan etenkin tekstin sujuvuutta ja yleistä ilmaisuvoimaa – onko teksti suomea vai viliseekö se anglismeja, kummittelevatko siinä vieraskielisten rakenteiden haamut? Jos jo yhden voileivän valmistamiseen liittyvän verbin valikoimiseen liittyy näin paljon (itse asiassa paljon enemmänkin) ajatustyötä, millainen vääntö ja sommittelu sanajärjestyksissä ja virkkeiden muotoilussa sitten enää onkaan? Melkomoinen, eikä tekstien analysoiminenkaan tältä kantilta ole tietenkään helppoa eikä yksinkertaista. Suosittelen aiheesta kiinnostuneille tutustumista suomentajakonkari Kersti Juvan hienoon ja havainnolliseen teokseen Löytöretki suomeen, joka erittelee suomen ja englannin kielten eroja Juvan omista suomennoksista poimittujen esimerkkien avulla. Eri kielet toimivat täysin eri logiikan mukaisesti, eikä rakenteiden muokkaamiseen löydy vinkkejä sanakirjoista tai Googlesta tai varsinkaan alkutekstistä, vaan suomea kääntäjän pitää osata kirjoittaa ihan itse. On tiedettävä, kuinka suomenkieliset lauseet saa soimaan ja kuinka kirjoja tällä kielellä kirjoitetaan. Siinä sitä vasta työtä onkin – voileipien ja milloin minkäkin inhimillisen elämän osa-alueen ihanan syväluotaavan tarkastelun ohella.

Puhelinhuone, saapashuone, olohuone, olohuone, olohuone

Olen viime aikoina perehtynyt jonkin verran brittiläiseen asumiskulttuuriin, osittain sen takia, että Jessica Fellowesin Bright Young Dead -kirjassa (suom. Nuori, kaunis ja kuollut, ilmestyy Otavalta syksymmällä, kun maltatte vielä hetken odottaa) on jos jonkinlaisia huoneita, joille minun piti löytää suomenkielinen nimi, ja osittain sen takia, että olen ihan muuten vaan täysin koukuttunut Remppa vai muutto UK -tv-sarjaan, jota löytyy Ruudusta kolme tuotantokautta.

Voisi kuvitella, että huoneiden nimien kääntäminen on tosi yksinkertaista, mutta ei se kyllä ole. Eri maissa eletään ja asutaan eri tavalla, ja sitten on vielä ajallinen ulottuvuus. 1920-luvulle sijoittuvassa Bright Young Deadissä liikuskellaan välillä Mitfordin perheen maalaiskartanossa, Asthall Manorissa, välillä lontoolaisissa townhouseissa (tämäkin on yksi sana, jolle ei ole ihan yksiselitteistä suomennosta). Asthall Manorissa päänvaivaa aiheuttivat muun muassa sellaiset huoneet kuin boot room ja telephone cupboard.

Asthall Manorin kuva Wikipediassa, https://en.wikipedia.org/wiki/Asthall_Manor

Ensinnäkään näitä yhdyssanoja ei löydy mistään sanakirjasta, sen paremmin kaksi- kuin yksikielisistäkään. Boot room -sana on kuitenkin yleisessä käytössä: googlettamalla esiin pompsahtaa kuvia eteisistä ja kenkäkaapeista, ja myös Remppa ja muutto -ohjelmassa taloihin halutaan joskus remontoida boot room, jonka kuvaavin vastine suomalaiselle olisi ehkä ihan vaan perinteinen suomalainen eteinen, johon riisutaan kengät ja päällysvaatteet sisään tultaessa, tai, jos halutaan korostaa sitä, että varsinkin brittiläisessä talossa tila on jotenkin enemmän kuin tavanomainen eteinen, jotain sellaista, mitä kaikissa taloissa ei ole, sitä voidaan hyvin kutsua kuraeteiseksi. Kuraeteisestä tulee kuitenkin väistämättä mieleen kurahousut ja päiväkoti-ikäiset muksut eikä sellainen välttämättä aivan istu 1920-luvun kartanomaisemaan. Internetiä hiukan lisää kaivelemalla selviää, että takavuosien herraskartanoissa boot room on ollut huone, jossa on säilytetty saappaita ja muita ratsastusvaatteita. Miten olisi siis saapashuone, joka kuulostaa jokseenkin kököltä ja suoralta käännökseltä? Kysyn Googlelta. Vastaan tulee joitain yksittäisiä osumia, lähinnä englannista käännetyistä kirjoista (en selvästikään ole ainoa kääntäjäparka, joka on tuskaillut asian kanssa) sekä joistain ratsastusta käsittelevistä blogikirjoituksista. Bingo! Jos saapashuone kelpaa suomalaiselle hevosharrastajalle, se saa kelvata lordi Redesdalellekin. Lisäksi sanassa on riittävän ylellinen klangi – onhan sopivaa, että kartanossa on saappaillekin oma huone.

Entä sitten telephone cupboard? Cupboard on oikeastaan kaappi tai komero. Onko Asthallin kartanon eteishallissa siis jonkin sortin puhelinkoppi? Syvennys? Kaappi, jossa puhelinta säilytetään? Sanaa googlettamalla tulee lähinnä kuvia lipastoista ja jonkin verran myös lontoolaisista perinteisistä punaisista puhelinkopeista. Etsin netistä englantilaisten kartanoiden pohjapiirroksia ja tutkin, löytyykö niistä puhelinkoppeja. Hiljaista on. Kirjan tekstistä selviää kuitenkin, että kyseessä ei ole mikään kaappi vaan tila, johon mahtuu sisälle istumaan ja puhumaan. Aikani tutkittuani löydän osoitteesta http://thetelephoneroom.blogspot.com/2009/03/what-is-telephone-room.html ratkaisevan tiedonmurusen: 1930-luvulla puhelinta säilytettiin erillisessä tilassa, koska ajatus siitä, että puhelin olisi ollut näkyvällä paikalla vaikkapa olohuoneessa, tuntui kerrassaan vulgääriltä. Tämä selittää asian. Mutta ei tuollaista meillä päin ole harrastettu, vai onko? Eihän puhelin meillä ole ollut rahvaanomainen asia, joka täytyy piilottaa, melkeinpä päinvastoin, voisi kuvitella. Minkä nimen minä tuolle komerolle oikein lykkään? Puhelinkoppi vie ajatukset kaupungilla seisoviin lasisiin koppeihin, se  ei käy, eikä tuota pientä huonetta oikein kaapiksi tai komeroksikaan voi sanoa. Olkoon siis puhelinhuone. Vulgäärille aparaatille omistettu tila, jossa mahtuu kaikessa rauhassa tutkimaan puhelinluetteloa ja käymään yksityisiä keskusteluja.

Se, että brittikodissa on erikseen saapashuone ja puhelinhuone ja ties mitä erillisiä huoneita, on oikeastaan hyvin kuvaavaa. Britit tuntuvat tykkäävän siitä, että asioilla on oma tilansa ja että tilat saa suljettua ovilla. Remppa vai muutto -ohjelman katsomisessa yksi hauskimmista jutuista on ollut se, että alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi briteillä on monta olohuonetta. On front room, kadunpuoleinen olohuone, snug, mukava pieni sohvasyvennys, on pihanpuoleinen olohuone ja ruokailuhuone ja ties mitä. Monissa jaksoissa kaadetaan seiniä ja rakennetaan avokeittiö ja muutenkin avoimempia tiloja, mutta silti pidetään tärkeänä myös sitä, että talossa on useita erillisiä oleskelutiloja, reception roomeja, jotka pystyy halutessaan sulkemaan ovella. Jotenkin tämä liittyy perinteiseen brittiläiseen luokkayhteiskuntaan, olen tulkitsevinani. Halutaan, että on vähän fiinimpi tila, jossa voi ottaa vieraita vastaan muodollisemmin, ja rennompi tila, jossa voi lojua verkkarit päällä sohvalla katsomassa telkkaria ja syömässä sipsejä. Jotkut haluavat erillisen olohuoneen lapsille ja aikuisille. Halutaan olla omassa rauhassa. Voisi kuvitella, että tämä tuntuisi omasta tilastaan tarkalle suomalaisellekin luontevalta, mutta aika hassultahan se kuulostaa. Mihin minä tarvitsisin monta olohuonetta? Ja millä ihmeen nimellä minä kaikkia näitä huoneita kutsun? Tarvitseeko ne edes erottaa toisistaan? Bright Young Deadissakin istutaan välillä kaupunkiasunnon front roomissa, siis siinä kadunpuoleisessa olkkarissa. Illalla kuitenkin vetäydytään pihanpuoleiseen olohuoneeseen, kun halutaan olla hiljaksiin omassa rauhassa ja sulkea silmät siltä, mitä naapurit tekevät. Englanninkielisessä tekstissä kaikille tiloille on oma sanansa, ja asia on ihan neutraali, samanlainen toteamus kuin jos minä sanoisin siirtyväni keittiöstä olohuoneeseen. Suomenkielisessä tekstissä asiaa joutuu selittelemään, kun ei voi sanoa siirtyvänsä olohuoneesta olohuoneeseen. Asiasta tulee numero ihan eri tavalla kuin alkutekstissä.

Tällaisia(kin) asioita sitä joutuu päässänsä pyörittelemään, kun kääntää ihan yksinkertaisia, arkipäiväisiä sanoja. Juuri arkipäiväisyys on vaikeaa! Se, että tekstissä ohimennen yhdellä sanalla mainitaan jokin alkutekstin kulttuuriin kuuluva, yksinkertainen asia, jota suomalaiselle kuitenkin joutuisi selittämään. Kuulostaako se sitten enää arkipäiväiseltä? Voiko se kuulostaakaan? Onko se automaattisesti eksoottista? Kuuluuko sen olla? Haittaako se? Siinäpä taas pähkinää purtavaksi pienelle kääntäjälle.