Synkillä ja tuntemattomilla vesillä

Olen ollut huomaavinani töissäni sellaisen toistuvan kaavan, että aina uutta käännöstä aloittaessani pohdiskelen jonkin aikaa, mitä tästäkin oikein tulee, miten tämä nyt muka onnistuu. Näissä ajatuksissa ollaan oikeastaan kääntämisen perimmäiseen luonteeseen liittyvien kysymysten äärellä. Siinä missä kirjailijat saavat kirjoittaa sellaisista asioista, jotka ovat heille tuttuja, sellaisella kirjoitustyylillä, joka tulee heiltä luonnostaan, kääntäjällä tällaista vapautta ei ole, vaan hänen on matkattava kirjojen ja kirjailijoiden perässä aina uusille ja tuntemattomille vesille.

Harriet Tycen Veriappelsiini vei minut syvälle Lontoon oikeussalien ja asianajajien maailmaan. Yksi olennaisimmista käännösongelmista olikin lukuisien lakitermien ja oikeusjuttuihin liittyvien ilmauksien suomentaminen. Koska Britannian ja Suomen oikeusjärjestelmät ovat hyvin erilaiset, kaikille termeille ei edes ole olemassa suomenkielistä vastinetta. Ja toisaalta osa suomenkielisistä vastineista (esim. käräjäoikeus) viittaa niin suoranaisesti nimenomaan suomalaiseen yhteiskuntaan, ettei niitä voi käyttää, kun liikutaan kuitenkin Lontoossa. Aivan hatusta sanoja ei silti voi vetää, koska on luotava uskottava illuusio siitä, että teoksessa ammattitaitoiset asianajajat keskustelevat työstään.

Jotta sain uskottavan illuusion luotua, minunkin oli käännyttävä ammattilaisten puoleen. Sain apua tutulta lakitoimistossa työskentelevältä kääntäjältä ja hänen kahdelta juristitoveriltaan. Heiltä sain uskonvahvistusta löytämilleni käännösvaihtoehdoille ja hyviä uusia ehdotuksia hankaliin paikkoihin. Lienee sanomattakin selvää, että olen tästä avusta äärettömän kiitollinen ja onnellinen.

Lakiteeman lisäksi yksi kantavimmista asioista kirjassa oli sen synkkä ja piinaava tunnelma. Kirja on karmiva ja koukuttava. Kun luin alkuteoksen ensimmäisen kerran, olisin halunnut jättää koko elämäni hetkeksi sikseen ja vain lukea, jotta saisin tietää, miten henkilöhahmojen käy. Raakakäännöstä tehdessäni kirjoitin käännöksen jälkimmäisen puolikkaan supervauhtia, koska en hennonut pitkittää henkilöhahmojen piinaa vaan halusin saada heidät mahdollisimman nopeasti pois tukalasta tilanteesta. Hengästytti.

Viimeisillä hiontakerroilla, kun lakitermit alkoivat olla jo pulkassa ja olin jo päässyt yli piinaavasta juonesta, huomioni alkoi keskittyä teoksessa siellä täällä pilkahtelevaan mustaan huumoriin. Päähenkilön tuskailuissa työn, perhe-elämän, parisuhdeongelmien ja viinalla läträämisen välillä oli tietynlainen humoristinen pohjavire, jonka sovittaminen suomenkieliseen tekstiin oli hetkittäin hulvattoman hauskaa. ”Aina sinä vain länkytät”, tiuskaisi päähenkilön mies eräässä, sinänsä melko dramaattisessa, perheriidassa, ja kääntäjä se vain kihersi mielessään, että kylläpä keksin tuohon kohtaan mukavan nasevan sanavalinnan.

Kirjoissa voi olla monenlaisia, tunnelmaltaan kovin erilaisia kerroksia. Ensinäkemältä osa niistä saattaa näyttää hankalilta, mutta olen ollut huomaavinani töissäni myös sellaisen kaavan, että asioilla on taipumus järjestyä. Käännösongelmat ratkeavat, eivät toki itsestään, vaan ratkaisuja hakemalla, ja kirjat ja käännökset valmistuvat. Kuten nyt tämä Harriet Tycen Veriappelsiini, jonka suomennos ilmestyi sopivasti juuri joulun alla.

Senkin viemärit!

Jessica Fellowesin Nuori, kaunis ja kuollut eli uusin suomennokseni ilmestyi Otavalta pari viikkoa sitten. Kirjassa uppouduttiin murhamysteerin lisäksi 1920-luvun svengaavaan Lontooseen ja oikeasti eläneen Mitfordin omalaatuisen aristokraattiperheen elämään.

Vaikka juonta kuljettava murhamysteeri onkin täysin fiktiivinen, teos pohjautuu oikeasti eläneisiin ihmisiin, mikä toi myös käännöstyöhön tietynlaisia lisävaatimuksia ja -ulottuvuuksia. Yksi tällainen ulottuvuus on se, että kirjan henkilöistä on olemassa valokuvia, mikä helpotti heidän kuvailemistaan suomennoksessa. Esimerkiksi yhdessä kohdassa Fellowes kuvaa Nancy Mitfordin huulia sanoilla ”rosebud lips”. Sananmukaisesti tällaisilla ”ruusunnuppuhuulilla” tarkoitetaan useimmiten pyöreitä, pehmeitä, täyteläisiä pusuhuulia, ja pohdinkin suomentaessani kuumeisesti, mikä olisi luonteva sana tällaisen suppusuun kuvaamiseen, kunnes tulin vielä varmuuden vuoksi googlettaneeksi, miltä ne Nancyn huulet tosiasiassa näyttivätkään. Ja kuinka ollakaan, ne eivät olleet täyteläiset eivätkä pyöreät, ennemminkin sirot sulohuulet, joissa on täydellinen amorinkaari. Ilman valokuvia olisin tulkinnut Fellowesin käyttämän sanan merkityksen vähän vinoon. (Alla oleva Nancy Mitfordin kuva on lainattu osoitteesta http://www.nancymitford.com.)

Eräänlaisia merkityksen kieroutumia oli myös esimerkiksi sellaisessa tekstin kohdassa, jossa Fellowes kuvaa Nancyn isän, lordi Redesdalen, suhtautumista tyttäriensä dandy-henkisiin ystäviin:

”Farve oli aivan kauhea tänä aamuna”, Pamela kikatti. ”Kutsui Sebiä oikeaksi viemäriksi, koska näki hänen tälläävän itseään peilin edessä.”

Viemäriksi? Mitä ihmettä tässä oikein tarkoitetaan? No, alkutekstissä totta tosiaan puhuttiin viemäristä:

 ‘Farve was awful this morning,’ Pamela giggled. ‘Called Seb an absolute sewer because he saw him preening in front of a looking glass.’

Ensireaktioni tässä kohdassa oli, että sana sewer on lauseessa varmaankin jotenkin kuvaannollisessa käytössä. Sanan suora käännös on siis joko viemäri tai ompelija. Miten siitä saa väännetyksi suomeksi luonnikkaan haukkumasanan? Ensimmäinen ajatukseni oli, että paras suomennos ei välttämättä ole viemäri vaan jokin muu samanhenkinen, mutta lauseyhteyteen paremmin sopiva sana, joka välittää lukijalle sen, että lordi Redesdale halveksuu nuoriamiehiä syvästi, esimerkiksi ihmisroska, pohjasakka, tms. Toinen vaihtoehtoinen ajatuskulku oli lähestyä sanaa ompelija-merkityksen kautta: ehkä nämä ulkonäöstään tarkat, hiuksiaan kampaavat nuoret herrat olivat metsästystä ja kaikenlaista miehistelyä harrastavan lordin mielestä neitimäisiä keikareita, kuin mitäkin ompelijattaria?

Koska en ollut ikinä nähnyt sanaa sewer tällaisessa käytössä, tietysti googletin sitä armottomasti. Osumia löytyi lähinnä tilanteista, joissa esimerkiksi hotelleja tai kaupunkeja on haukuttu viemäreiksi. Siis paikkoja, ei ihmisiä, mikä tavallaan onkin ihan loogista. Lopulta kuitenkin löysin kuin löysinkin eräästä netin kommenttiketjusta osuman, josta paljastui, että sanaa on käyttänyt ihmisten haukkumasanana aikoinaan nimenomaan, vain ja ainoastaan… kuka muukaan kuin Mitfordien perheen isä, lordi Redesdale:

Martha Moffett • 4 years ago

When he disliked someone, the minor aristocrat who was the father of the famous Mitford girls in England in the ’20s and ’30s would say, ”The man is an absolute sewer.” This seems so horrible to me that I have never been able to actually use it in speech.

Kommentista paljastuu, että sana on äidinkielisen englanninpuhujan mielestä niin kauhea, ettei hän voisi kuvitella itse käyttävänsä sitä kuuna päivänä. Se niistä sievistelevistä ompelijatar-mielleyhtymistä siis. Palasin ajatuksissani ihmisryönään, tai mikä nyt olisi niin kammottava sana, ettei sellaista oikein kehtaa ääneen sanoa?

Onneksi sana kuitenkin hämmensi minua niin paljon, että tulin kysyneeksi myös toisilta suomentajilta, millaisia ajatuksia se heissä herättää. Eräs kollega osasi ohjata minut tiedustelemaan asiaa Titia Schuurmanilta, joka on suomentanut Mitfordin perhettä käsittelevän tietokirjan, Mary S. Lovellin teoksen Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa (S&S, 2010). Ja kuinka ollakaan, mysteerin lopullinen ratkaisu tosiaan löytyi tästä kirjasta:

[J]o pelkällä olemassaolollaan he [Nancyn miesvieraat] hankkivat niskoilleen nimityksen sewer, viemäri. Sana ei itse asiassa ollut sewer. Vuosia myöhemmin Sydney kirjoitti Deccalle: ”Et varmastikaan tiedä, että Sewer on todellisuudessa SOOR eli SIKA tamiliksi. Te lapset sen muutitte Seweriksi, ja luulen, että Farve oli siitä vain riemuissaan. Mutta on vaikea sanoa, kumpi on pahempi, sika vai viemäri.” Sana (joka tavallisemmin kirjoitetaan sua) oli niitä harvoja sanoja, jotka David oli aikoinaan oppinut Ceylonissa, mutta ennen Sydneyn antamaa selitystä nuoria miesvieraita varoiteltiin, että Farve saattaisi haukkua heitä päin naamaa ”viemäreiksi”.

Mary S. Lowell, Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa. Suom. Titia Schuurman, S&S, 2010, s. 68.

Sanan merkitys siis selvisi, mutta käännösongelma ei vielä aivan ratkennut. Mielessäni heräsi kysymys siitä, mikä oikeastaan on tärkeintä murhamysteeridekkarin kielessä. Sen ilmentäminen, että kirjan henkilö solvaa sanoillaan karkeasti ihmisiä  (ihmiskuona! ihmisryönä!) vaiko väkisinkin epämääräiseksi jäävä viittaus tamilin kieleen? (sua? sika? suo? viemäri?) No, jossain muussa dekkarissa voisi ehkä olla toisin, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa kirjailija on halunnut ujuttaa kirjaansa viittauksen juuri tähän lordi Redesdalen kummalliseen sutkautukseen, joka ei avaudu edes englanninkielisille lukijoille, ellei heillä satu olemaan knoppitietoa tästä erikoislaatuisesta aristokraattiperheestä. Sanaa ei voi suomentaa siaksi, koska sika ei ole mitenkään kummallinen haukkumasana ja koska vitsi on nimenomaan siinä, että ihmiset kuvittelevat, että heitä haukutaan jostain kumman syystä viemäreiksi. Viemäri se siis olkoon! Vaikka vaarana on, että lukija hämmentyy ja miettii, eikö kääntäjä ole tuohon tosiaan mitään sulavampaa loukkausta keksinyt, on knoppitieto jätettävä paikoilleen. Koska Fellowes on halunnut jättää tekstiin kohtia, jotka eivät välttämättä avaudu kaikille, mutta ilahduttavat Mitfordien perheen historiaan perehtyneitä henkilöitä, niin on minunkin tehtävä.

Lisää knoppitietoja Mary S. Lowellin teoksen sivulta 67. Suomennos Titia Schuurman.

Viemäriepisodin jälkeen huomasin myös, että Jessica Fellowes oli käyttänyt Mary S. Lowellin kirjaa lähdeteoksena kirjaa kirjoittaessaan. Lainasin sen kirjastosta suomennosta työstäessäni ja löysin siitä muutamia muitakin kohtia, jotka tuottivat mukavia ahaa-elämyksiä joidenkin Nuori, kaunis ja kuollut -kirjan yksityiskohtien suhteen. Yllä olevassa kuvassa yksi niistä. Mitä tästä opimme? Taustatyön merkitys on kääntämisessä(kin) suuri; koskaan ei voi olla varma siitä, millaisia rivinvälisiä viittauksia mikäkin sana sisältää.

Kakkutauko

Kevätsää on harmaa ja kalsea, lapselle puhkeaa hampaita, on flunssaa ja röhinää, vatsataudin uhka leijuu ilmassa, hyvistä yöunista ei ole hetkeen voinut puhua. Käännöstyö etenee, hiukan tahmeasti, mutta etenee kuitenkin, alkutekstin lauseet ovat englantilaisittain polveilevia, -ing sitä ja -ing tätä, ja niitä pitää vatkata ja ravistaa ja vekslata, jotta niistä saisi suomen kielellä jotenkin tolkullisia. Osaanko minä muka? mietin välillä. Pystynkö minä tähän? Raakakäännös on valmis, mutta sitä tehdessä en ole jaksanut miettiä kaikkia asioita ihan loppuun asti. Mietin niitä sitten myöhemmin, mietin silloin. Se myöhemmin on nyt, ja nyt mietin useamman kerran päivässä, että minkä taakseen jättää, sen todellakin edestään löytää.

No, siis oikeastihan kaikki on hyvin. Lapsen on hyvä saada hampaita suuhunsa, röhä ja köhä kuuluvat elämään, ja kyllä ne käännöksetkin ovat aina ajallaan tupanneet valmistumaan. Soin itselleni tänään Minna Canthin päivän kunniaksi tavallista pidemmän teetauon ja kävelin Turun-työhuoneeltani Pieneen Kirjapuotiin, jossa oli pyöräytetty tarjolle Minna Canthin kakkua. En oikein perusta makeista leivonnaisista enkä ymmärrä, miksi merkkihenkilöiden muistaminen pitäisi typistää tunkkaiseen kakkupalaan, mutta tänään ajatus jollain lailla merkityksellisestä makeasta herkusta ja lämpimästä teekupposesta tuntui elähdyttävältä ja houkuttelevalta.

Totta puhuen en oikein tykännyt kakusta. (Muut Kirjapuodin leivonnaiset ovat kyllä aina olleet tosi herkullisia. Menkää sinne, nautiskelkaa ja ostakaa kirjoja.) Mutta kaikkihan tietävät, ettei Minna Canthkaan mikään kakkumaakari ollut, vaan raudanluja naisasianainen, köyhien puolustaja, toimittaja, yksinhuoltaja, kauppias ja kirjailija. Luen parhaillani lukupiiriä varten Minna Maijalan toimittamaa Canthin novellikokoelmaa Ihmisen kuvia (Gummerus 2019), ja heti ensimmäisen novellin alussa hätkähdin sitä, miten kauniisti Canth kirjoittaa. Todellakin: lukuisten tittelien ja Canthin ajamien tärkeiden asioiden varjoon jää toisinaan se, miten hirvittävän taitava kirjoittaja hän on ollut. Kokoelman novellit ovat aiheeltaan aika kammottavia ja kerronnaltaan julman rehellisiä, jopa irvokkaita, kuten kirjan aloittava Kuoleva lapsi, mutta jotain vastaansanomattoman kaunista on siinä, millä lailla sanat on perätysten aseteltu. Katsokaa nyt. Hiljainen ja kirkas oli talviyö…

Minna Canthille kiitos kauniista sanoista ja kaikesta muusta. Sitä paitsi pieniltäpä tuntuvat 1800-luvun ihmiskohtaloiden rinnalla nykyelämän murheet, kun voi viettää taukoa siististä sisätyöstään tunnelmallisessa Kirjapuodissa teetä ja kakkua särpien. Räntää ja vettä sataa vuorotellen, mutta kevättä se vain tietää, uskokaa pois.

Täällä taas!

Täällä sitä taas ollaan, töissä melkein kahden vuoden mittaisen tauon jälkeen. Tässä päällimmäisiä tunnelmia ja huomioita ensimmäisen parin viikon ajalta:

a) Työhuoneessa on valoisaa, viileää ja mukavan rauhallista. Työnteko on pitkän tauon jälkeen harvinaisen virkistävää, ja on ihanaa huomata, että asiakkaat eivät ole unohtaneet minua, vaikka olen ollut välillä poissa. Töitä siis riittää, ja hyvä niin.

b) Istuminen tappaa. Niska, hartiat ja selkä menevät jumiin. Tämän olin unohtanut! Tai siis, toki muistin, ettei tietokoneen ääressä kökkiminen varsinaisesti hivele ruumista, mutta se tuli yllätyksenä, että vaikutus alkaa lähes välittömästi, heti ensimmäisen päivän jälkeen. Olenko tullut vanhaksi ja raihnaiseksi vai onko tämä aina ollut tällaista? Luultavasti vähän molempia. Tarkemmin asiaa pohtiessani mieleeni myös muistui aiemmilta vuosilta, että asian hoitamiseen on kaksi vaihtoehtoa: joko turrutan kroppani liikkumattomuudella niin jumiin, etten enää tunne enkä huomaa ongelmaa, tai sitten vetristelen ja jumppailen aina sopivan hetken tullen (mieluiten oikein kunnon hikiliikuntaa vähintään joka toinen päivä), jotta paikat pysyvät auki. En ole vielä päättänyt, kumpaa vaihtoehtoa sovellan.

DSC_2297

c) Kirjasuomennoksen aloittaminen tuntui vähän siltä kuin olisi yrittänyt ruuvata ristipääruuvia kuusiokoloavaimella. Että kun ei vaan sovi. Ei onnistu. Ei näin voi sanoa suomeksi! Mietin, onko kääntäminen aina ollut tällaista (mutta totuus on vain päässyt tässä välissä jotenkin viekkaasti unohtumaan), vai ovatko työn alla olevan kirjan sana- ja lausekäänteet vain jotenkin poikkeuksellisen englantilaisia. Ehkä vähän molempia. No, eipä siinä joka tapauksessa auttanut muu kuin ryhtyä… niin, kääntämään. Muuttamaan asioita. Että kun näin ei voi sanoa niin sanotaan sitten jotenkin toisin. Siis suomeksi. Ja pikkuhiljaa, kun raakakäännöksen sivuja alkoi kertyä, aloinkin yhtäkkiä päästä asiasta jyvälle. (Ai niin! Ainahan se ottaa aikansa, uuden kirjan sisälle pääseminen siis.) Yhtäkkiä huomasin, että aloin saada kiinni kirjailijan tyylistä ja siitä, miten se voisi toimia suomeksi – siitä, mistä kohdasta lauseeseen kannattaa tarttua, mistä sanasta se suomeksi kannattaa aloittaa, mihin tulee piste, miten sanajärjestys kiepsautetaan.

d) Kun kuusiokoloavaimeen sopiva pultti löytyy, riemulla ei ole rajaa. Voiko mikään olla hauskempaa kuin tämä? Ei muuta kuin ruuvailemaan.

DSC_2284