Tekeytyykö leipä? Tai siis: mitä kaikkea kääntäessä oikein tapahtuu?

Kirjallisuuden ystävät -Facebook-ryhmässä virisi joitain viikkoja sitten kiinnostava keskustelu yhdestä Harriet Tycen Veriappelsiini -trillerissä (Otava, 2019) esiintyvästä virkkeestä. Keskustelu tietysti kiinnitti huomioni, koska olen itse kääntänyt kyseisen virkkeen ja siis yksin vastuussa sen suomenkielisestä muotoilusta.

Virkkeen huomionarvoinen osa kuului näin: ”Syön pekonivoileivän, jonka Carl on jättänyt tekeytymään minua varten keittiön tasolle, [– –].” Voileivän tekeytyminen oli keskustelun aloittajan mielestä aivan eriskummallinen ajatus. Voiko leipä muka tekeytyä? Syntyi vilkas keskustelu, jossa pohdiskeltiin erilaisten voi- ja kerrosleipien perimmäistä luonnetta ja joka toi mielestäni niin hyvin esille myös muutamia kääntämisen syvimpään olemukseen liittyviä asioita, etten malta olla avaamatta asiaa vielä hiukan lisää.

Käännösprosessissa on monta vaihetta, jotka voi jaotella monella tavalla. Ensimmäinen vaihe on aina alkutekstin lukeminen. Alkuperäinen englanninkielinen virke kuului kirjassa näin: ”I eat the bacon sandwich that Carl leaves congealing for me on the kitchen worktop, [– –]. Siinä verbinä on congeal, joka tarkoittaa sananmukaisesti hyytymistä. Leivän jättäminen hyytymään kuulosti minusta siinä määrin vieraalta, ehkä jopa vähän ällöttävältä, että lähdin pohtimaan tarkemmin, mitä leivälle tässä oikein tapahtuu. Toisin sanoen olemme käännösprosessin vaiheessa 2, tulkinta. Melko harvassa ovat ne kerrat, kun kääntäminen onnistuu yksinkertaisesti niin, että alkukieliselle sanalle löytyy yksi oikea, yksiselitteinen kohdekielinen vastine, joka tarkoittaisi täsmälleen samaa asiaa ja jota käytettäisiin täsmälleen samalla tavalla kuin alkukielessä. Ei. Sanoja käytetään eri kielissä eri tavoin. Siksi kääntäessä ei varsinaisesti käännetäkään sanoja vaan ajatuksia sanojen takana – sitä, mitä sanoilla tarkoitetaan.

No, mitä tämä congealing tässä kohdassa nyt sitten tarkoittaa? Mitä leivälle oikein tapahtuu? Kääntäessä joutuu usein tekemään taustatyötä ja etsimään tietoa, ja tätä asiaa selvittäessäni googlasin, miltä brittiläiset pekonileivät näyttävät ja miten niitä valmistetaan. Ehkä voittekin jo arvata, että reseptejä oli lukuisia eivätkä ne kaikki olleet samanlaisia. Perusidea oli kuitenkin se, että paahtoleipäviipaleiden väliin paistetaan pekonia. Leivät saatetaan voidella voilla tai niiden väliin voidaan laittaa ketsuppia tai muuta soosia. Lisäksi löysin sellaisen olennaisen tiedonmurun, että pekonin rasva hyytyy huoneenlämmössä. Toisin sanoen, kun leivän päälle tai väliin laitetaan paistettua pekonia ja leivän annetaan levähtää hetki, pekonin rasva imeytyy leipään ja koko leivän koostumus muuttuu.

Käännösprosessin seuraava vaihe onkin se, miten tämä ajatus pitäisi ilmaista suomeksi. Leivän hyytyminen ei kuulostanut minusta hyvältä, se sai mielessäni aikaan vähän irvokkaitakin mielikuvia siitä, miten leipä kovettuu pöydällä syömäkelvottomaksi käntyksi. Itse asiassa pohdin hetken myös tällaista tulkintamahdollisuutta – kuten kirjan lukeneet tietävät, Carl on suoraan sanottuna melkoinen mulkvisti. Olisiko mahdollista, että hän on kiukuspäissään jättänyt vaimonsa leivän kovettumaan ja tönkköytymään pöydälle? Toisin sanoen tekstiä tulkitessa on hyvä ottaa huomioon myös konteksti eli asiayhteys. Joskus ihmiset tekevät absurdeja asioita, kirjoissa varsinkin, eikä loogisin tulkinta aina välttämättä ole se oikea – siinähän häviäisivät kaikki vivahteet ja hauskuus!

Tässä tapauksessa huomionarvoista on kuitenkin myös se, että Carl on paitsi mulkvisti myös omahyväinen ruokahifistelijä, joka ei haluaisi antaa vaimonsa laittaa ollenkaan ruokaa eikä suostu syömään tämän kokkauksia, koska tekee itse kaiken paljon paremmin. Hän on (omasta mielestään) täydellinen ja erehtymätön. Hän ei ikinä tekisi tahallaan huonoa leipää vaan päinvastoin valmistaa kaiken ajan kanssa tismalleen niin kuin kuuluu. Joku toinen saattaisi syödä pekonileivän heti sen valmistuttua, mutta Carl jos joku tietää, että pekonileivän koostumus ja maku on täydellinen vasta, kun se on saanut levähtää hetken huoneenlämmössä.

Sanojen merkitystä tulkitessa voi siis toisinaan löytää itsestään myös melkoisen kyökkipsykologin. No, kuten jo edellä mainitsin, kun on saatu selville, mitä alkutekstin sanoilla tarkoitetaan, on sen jälkeen pähkäiltävä, miten tämä merkitys ilmaistaan suomeksi. (3. vaihe: ilmaiseminen.) Hyytyminen kuulostaa minusta vähän ällöttävältä. Jonkun muun, pekonileipien syvimpään olemukseen vielä läheisemmin tutustuneen mielestä se ei välttämättä kuulosta pahalta, mutta ajattelen tässä itseäni ja jonkinlaista keskimääräistä suomalaislukijaa. Leivänhän ei ole tässä lähtökohtaisesti tarkoitus kuulostaa ällöttävältä. Yksi vaihtoehto olisi todeta neutraalisti, että Carl on jättänyt leivän odottamaan pöydälle, mutta tällöin jotakin merkityksestä jäisi puuttumaan – ruokahifistelijä Carl ei ole jättänyt leipää odottamaan vain odottamisen ilosta vaan siksi, että se odottaessaan tekeytyy täydelliseksi. Bingo! Näinhän sitä suomeksi sanotaan, kun jokin ruoka jätetään hetkeksi muhimaan, jotta se saavuttaa täyden potentiaalinsa. Tekeytyminen on myös siitä kiitollinen verbi, että se ei ota kantaa siihen, mitä leivälle varsinaisesti tapahtuu. Se voi hyytyä, maustua, lämmetä, viiletä, mitä tahansa. Pekonileipä on siis voitu valmistaa millä reseptillä tahansa, eikä minun tarvitse ottaa siihen kantaa, hurraa! Olennaista on vain se, että leipä tekeytyessään muuttuu valmiimmaksi ja paremmaksi.

Olin hirveän onnellinen, kun muistin tekeytyä-verbin olemassaolon. Kuten arvata saattaa, sitä nimittäin ei lue sanakirjassa sanan congeal kohdalla. Vaikeinta kääntämisessä onkin se, kun pitäisi kirjoittaa suomennos alkutekstin pohjalta, mutta niin tehdessään irtautua alkutekstin kielestä ja rakenteista ja kirjoittaa suomea – jolloin vieraskielisen tekstin tuijottamisesta on itse asiassa usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Suomen kielen ilmaukset pitää löytää jostain muualta, korvan takaa, aivojen syvimmästä sopukasta, oman äidinkielen varannosta, omasta kielen ja tekstin tajusta. Siksi käännöksen viimeisillä  hiontakerroilla alkutekstiä ei juuri enää vilkuilla vaan keskitytään siihen, että lopullisesta tuotoksesta, siis suomennoksesta, tulee hyvä, omilla jaloillaan seisova suomenkielinen teksti. (4. vaihe: kirjoittaminen, 5. vaihe: hiominen.)

On pakko myöntää, että kun näin omaa suomennostani koskevan keskustelun julkisessa Facebook-ryhmässä, ensin hiukan säikähdin. Keskustelu osoittautui kuitenkin hauskaksi ja hyödylliseksi – on aina kiinnostavaa nähdä, millaisia (ja miten erilaisia!) mielikuvia sanat muissa ihmisissä nostattavat. Se havainnollistaa hyvin sitä, miten liukuvia ja vaihtelevia samankin sanan merkitykset saman kielen puhujien keskuudessa ovat. Jos siis kääntäessä pitää muistaa, että eri kielissä käytetään eri sanoja samojen ajatusten ilmaisemiseen, huomionarvoista on myös se, että samankin kielen puhujat käyttävät eri sanoja samojen ajatusten ilmaisemiseen. Ei siis ihme, että kääntäminen tuntuu joskus siltä kuin yrittäisi kauhoa riisinjyviä valtamerestä. Reikäkauhalla. (Okei, ehkä hiukan ontuva vertaus, mutta ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan.)

Kaiken kaikkiaan on hienoa, että käännöksistä keskustellaan. On hirveän tärkeää, että lukijat kiinnittävät huomiota käännösten laatuun ja vaativat hyviä suomennoksia. Kiitos siitä. Ja vaikka yksittäisistä sanavalinnoista saa aikaan mainioita ja monipolvisia keskusteluja, kannustaisin käännöksiä tutkiessa vielä sydämellisemmin tarkastelemaan etenkin tekstin sujuvuutta ja yleistä ilmaisuvoimaa – onko teksti suomea vai viliseekö se anglismeja, kummittelevatko siinä vieraskielisten rakenteiden haamut? Jos jo yhden voileivän valmistamiseen liittyvän verbin valikoimiseen liittyy näin paljon (itse asiassa paljon enemmänkin) ajatustyötä, millainen vääntö ja sommittelu sanajärjestyksissä ja virkkeiden muotoilussa sitten enää onkaan? Melkomoinen, eikä tekstien analysoiminenkaan tältä kantilta ole tietenkään helppoa eikä yksinkertaista. Suosittelen aiheesta kiinnostuneille tutustumista suomentajakonkari Kersti Juvan hienoon ja havainnolliseen teokseen Löytöretki suomeen, joka erittelee suomen ja englannin kielten eroja Juvan omista suomennoksista poimittujen esimerkkien avulla. Eri kielet toimivat täysin eri logiikan mukaisesti, eikä rakenteiden muokkaamiseen löydy vinkkejä sanakirjoista tai Googlesta tai varsinkaan alkutekstistä, vaan suomea kääntäjän pitää osata kirjoittaa ihan itse. On tiedettävä, kuinka suomenkieliset lauseet saa soimaan ja kuinka kirjoja tällä kielellä kirjoitetaan. Siinä sitä vasta työtä onkin – voileipien ja milloin minkäkin inhimillisen elämän osa-alueen ihanan syväluotaavan tarkastelun ohella.

Kesäkuulumisia

Töissä jälleen leppoisan kesäloman jälkeen! Melko leppoisaa on totta puhuen täällä töissäkin; jotakin verkkaisen rauhallista on siinä, kun sulkeutuu työhuoneeseen muun perheen yhä lomaillessa. Kun arki ei ole alkanut vielä täydellä sykkeellä, on itsekin vielä ajatuksissaan vähän toinen jalka lomalla. Lisäksi olen iloinnut siitä, että maltoin säästää lomanjälkeiselle ajalle kirjasuomennoksen mukavimman työvaiheen, kustannustoimittajan korjausehdotusten läpikäymisen. Työvaiheen ajoittuminen ei toki ole kiinni ainoastaan minun malttamisestani vaan myös toimittajan, taittajan, painon ja monen muun aikatauluista, mutta kuitenkin – oli helppo palata töihin, kun oli jotakin näin mieluisaa ja kiinnostavaa edessä.

Vaikka pidänkin suomentajan työn itsenäisyydestä ja siitä, että saan tehdä päätökset viime kädessä oman näkemykseni mukaan, on aina mukavaa, kun pääsee käymään tekstistä jonkinlaista vuoropuhelua ja saa siihen ammattitaitoisen ihmisen fiksuja kommentteja. Omalle tekstille tulee aina hiukan sokeaksi, kun sitä on tarpeeksi kauan veivannut. Toimittaja tarkastelee sitä omasta näkövinkkelistään ja osaa monesti ehdottaa sellaisia ratkaisuja, jotka eivät minulle olisi tulleet mieleenkään. Lisäksi, kun tekstiä ei ole hetkeen lukenut, sitä tarkastelee itsekin tuorein silmin ja huomaa monia kohtia, jotka saa viilattua entistä ehommiksi.

Tarkkasilmäisimmät lienevät jo huomanneet, että blogini nimi ja osoite ovat kesän aikana muuttuneet. Halusin vaihtaa aiemman nimen (Maailman kaunein kieli) kuvaavammaksi – sellaiseksi, josta näkisi heti ensi silmäyksellä, mistä blogissa on kyse. Halusin tuoda kääntämisen ja kääntäjyyden jo otsikkoon, ja siellä se nyt sitten seisoo. Vakaana aikomuksenani on myös kirjoitella vastaisuudessa hiukan useammin kuin aiemmin, mutta saa nähdä, miten sen kanssa nyt sitten käy.

Loppukesästä ja alkusyksystä minulta on joka tapauksessa ilmestymässä kaksi uutta suomennosta, ensin elokuussa nuoren ja älykkään irlantilaiskirjailija Naoise Dolanin esikoinen, Jänniä aikoja. Tästä olen puhunut monille tutuille kirjana, jossa ei murhata ketään (paitsi ajatuksissa). Huomionarvoinen tapaus kaikkien suomentamieni dekkarien ja trillerien keskellä siis, ja ehdottomasti muutenkin. Jännistä ajoista kirjoitan tännekin muutaman sanasen lähempänä sen ilmestymistä. Sen jälkeen puolestaan on luvassa kolmas osa Jessica Fellowesin leppoisaan Mitfordin murhat -dekkarisarjaan, jossa fiilistellään jälleen 1920-30-luvun omalaatuisissa aristokraattipiireissä – ja jonka korjausvedoksia täällä juuri nyt tahkoan. (Siksipä en tällä erää kirjoita tämän enempää vaan palaan reippaana työn touhuun!)

Senkin viemärit!

Jessica Fellowesin Nuori, kaunis ja kuollut eli uusin suomennokseni ilmestyi Otavalta pari viikkoa sitten. Kirjassa uppouduttiin murhamysteerin lisäksi 1920-luvun svengaavaan Lontooseen ja oikeasti eläneen Mitfordin omalaatuisen aristokraattiperheen elämään.

Vaikka juonta kuljettava murhamysteeri onkin täysin fiktiivinen, teos pohjautuu oikeasti eläneisiin ihmisiin, mikä toi myös käännöstyöhön tietynlaisia lisävaatimuksia ja -ulottuvuuksia. Yksi tällainen ulottuvuus on se, että kirjan henkilöistä on olemassa valokuvia, mikä helpotti heidän kuvailemistaan suomennoksessa. Esimerkiksi yhdessä kohdassa Fellowes kuvaa Nancy Mitfordin huulia sanoilla ”rosebud lips”. Sananmukaisesti tällaisilla ”ruusunnuppuhuulilla” tarkoitetaan useimmiten pyöreitä, pehmeitä, täyteläisiä pusuhuulia, ja pohdinkin suomentaessani kuumeisesti, mikä olisi luonteva sana tällaisen suppusuun kuvaamiseen, kunnes tulin vielä varmuuden vuoksi googlettaneeksi, miltä ne Nancyn huulet tosiasiassa näyttivätkään. Ja kuinka ollakaan, ne eivät olleet täyteläiset eivätkä pyöreät, ennemminkin sirot sulohuulet, joissa on täydellinen amorinkaari. Ilman valokuvia olisin tulkinnut Fellowesin käyttämän sanan merkityksen vähän vinoon. (Alla oleva Nancy Mitfordin kuva on lainattu osoitteesta http://www.nancymitford.com.)

Eräänlaisia merkityksen kieroutumia oli myös esimerkiksi sellaisessa tekstin kohdassa, jossa Fellowes kuvaa Nancyn isän, lordi Redesdalen, suhtautumista tyttäriensä dandy-henkisiin ystäviin:

”Farve oli aivan kauhea tänä aamuna”, Pamela kikatti. ”Kutsui Sebiä oikeaksi viemäriksi, koska näki hänen tälläävän itseään peilin edessä.”

Viemäriksi? Mitä ihmettä tässä oikein tarkoitetaan? No, alkutekstissä totta tosiaan puhuttiin viemäristä:

 ‘Farve was awful this morning,’ Pamela giggled. ‘Called Seb an absolute sewer because he saw him preening in front of a looking glass.’

Ensireaktioni tässä kohdassa oli, että sana sewer on lauseessa varmaankin jotenkin kuvaannollisessa käytössä. Sanan suora käännös on siis joko viemäri tai ompelija. Miten siitä saa väännetyksi suomeksi luonnikkaan haukkumasanan? Ensimmäinen ajatukseni oli, että paras suomennos ei välttämättä ole viemäri vaan jokin muu samanhenkinen, mutta lauseyhteyteen paremmin sopiva sana, joka välittää lukijalle sen, että lordi Redesdale halveksuu nuoriamiehiä syvästi, esimerkiksi ihmisroska, pohjasakka, tms. Toinen vaihtoehtoinen ajatuskulku oli lähestyä sanaa ompelija-merkityksen kautta: ehkä nämä ulkonäöstään tarkat, hiuksiaan kampaavat nuoret herrat olivat metsästystä ja kaikenlaista miehistelyä harrastavan lordin mielestä neitimäisiä keikareita, kuin mitäkin ompelijattaria?

Koska en ollut ikinä nähnyt sanaa sewer tällaisessa käytössä, tietysti googletin sitä armottomasti. Osumia löytyi lähinnä tilanteista, joissa esimerkiksi hotelleja tai kaupunkeja on haukuttu viemäreiksi. Siis paikkoja, ei ihmisiä, mikä tavallaan onkin ihan loogista. Lopulta kuitenkin löysin kuin löysinkin eräästä netin kommenttiketjusta osuman, josta paljastui, että sanaa on käyttänyt ihmisten haukkumasanana aikoinaan nimenomaan, vain ja ainoastaan… kuka muukaan kuin Mitfordien perheen isä, lordi Redesdale:

Martha Moffett • 4 years ago

When he disliked someone, the minor aristocrat who was the father of the famous Mitford girls in England in the ’20s and ’30s would say, ”The man is an absolute sewer.” This seems so horrible to me that I have never been able to actually use it in speech.

Kommentista paljastuu, että sana on äidinkielisen englanninpuhujan mielestä niin kauhea, ettei hän voisi kuvitella itse käyttävänsä sitä kuuna päivänä. Se niistä sievistelevistä ompelijatar-mielleyhtymistä siis. Palasin ajatuksissani ihmisryönään, tai mikä nyt olisi niin kammottava sana, ettei sellaista oikein kehtaa ääneen sanoa?

Onneksi sana kuitenkin hämmensi minua niin paljon, että tulin kysyneeksi myös toisilta suomentajilta, millaisia ajatuksia se heissä herättää. Eräs kollega osasi ohjata minut tiedustelemaan asiaa Titia Schuurmanilta, joka on suomentanut Mitfordin perhettä käsittelevän tietokirjan, Mary S. Lovellin teoksen Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa (S&S, 2010). Ja kuinka ollakaan, mysteerin lopullinen ratkaisu tosiaan löytyi tästä kirjasta:

[J]o pelkällä olemassaolollaan he [Nancyn miesvieraat] hankkivat niskoilleen nimityksen sewer, viemäri. Sana ei itse asiassa ollut sewer. Vuosia myöhemmin Sydney kirjoitti Deccalle: ”Et varmastikaan tiedä, että Sewer on todellisuudessa SOOR eli SIKA tamiliksi. Te lapset sen muutitte Seweriksi, ja luulen, että Farve oli siitä vain riemuissaan. Mutta on vaikea sanoa, kumpi on pahempi, sika vai viemäri.” Sana (joka tavallisemmin kirjoitetaan sua) oli niitä harvoja sanoja, jotka David oli aikoinaan oppinut Ceylonissa, mutta ennen Sydneyn antamaa selitystä nuoria miesvieraita varoiteltiin, että Farve saattaisi haukkua heitä päin naamaa ”viemäreiksi”.

Mary S. Lowell, Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa. Suom. Titia Schuurman, S&S, 2010, s. 68.

Sanan merkitys siis selvisi, mutta käännösongelma ei vielä aivan ratkennut. Mielessäni heräsi kysymys siitä, mikä oikeastaan on tärkeintä murhamysteeridekkarin kielessä. Sen ilmentäminen, että kirjan henkilö solvaa sanoillaan karkeasti ihmisiä  (ihmiskuona! ihmisryönä!) vaiko väkisinkin epämääräiseksi jäävä viittaus tamilin kieleen? (sua? sika? suo? viemäri?) No, jossain muussa dekkarissa voisi ehkä olla toisin, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa kirjailija on halunnut ujuttaa kirjaansa viittauksen juuri tähän lordi Redesdalen kummalliseen sutkautukseen, joka ei avaudu edes englanninkielisille lukijoille, ellei heillä satu olemaan knoppitietoa tästä erikoislaatuisesta aristokraattiperheestä. Sanaa ei voi suomentaa siaksi, koska sika ei ole mitenkään kummallinen haukkumasana ja koska vitsi on nimenomaan siinä, että ihmiset kuvittelevat, että heitä haukutaan jostain kumman syystä viemäreiksi. Viemäri se siis olkoon! Vaikka vaarana on, että lukija hämmentyy ja miettii, eikö kääntäjä ole tuohon tosiaan mitään sulavampaa loukkausta keksinyt, on knoppitieto jätettävä paikoilleen. Koska Fellowes on halunnut jättää tekstiin kohtia, jotka eivät välttämättä avaudu kaikille, mutta ilahduttavat Mitfordien perheen historiaan perehtyneitä henkilöitä, niin on minunkin tehtävä.

Lisää knoppitietoja Mary S. Lowellin teoksen sivulta 67. Suomennos Titia Schuurman.

Viemäriepisodin jälkeen huomasin myös, että Jessica Fellowes oli käyttänyt Mary S. Lowellin kirjaa lähdeteoksena kirjaa kirjoittaessaan. Lainasin sen kirjastosta suomennosta työstäessäni ja löysin siitä muutamia muitakin kohtia, jotka tuottivat mukavia ahaa-elämyksiä joidenkin Nuori, kaunis ja kuollut -kirjan yksityiskohtien suhteen. Yllä olevassa kuvassa yksi niistä. Mitä tästä opimme? Taustatyön merkitys on kääntämisessä(kin) suuri; koskaan ei voi olla varma siitä, millaisia rivinvälisiä viittauksia mikäkin sana sisältää.

Puhelinhuone, saapashuone, olohuone, olohuone, olohuone

Olen viime aikoina perehtynyt jonkin verran brittiläiseen asumiskulttuuriin, osittain sen takia, että Jessica Fellowesin Bright Young Dead -kirjassa (suom. Nuori, kaunis ja kuollut, ilmestyy Otavalta syksymmällä, kun maltatte vielä hetken odottaa) on jos jonkinlaisia huoneita, joille minun piti löytää suomenkielinen nimi, ja osittain sen takia, että olen ihan muuten vaan täysin koukuttunut Remppa vai muutto UK -tv-sarjaan, jota löytyy Ruudusta kolme tuotantokautta.

Voisi kuvitella, että huoneiden nimien kääntäminen on tosi yksinkertaista, mutta ei se kyllä ole. Eri maissa eletään ja asutaan eri tavalla, ja sitten on vielä ajallinen ulottuvuus. 1920-luvulle sijoittuvassa Bright Young Deadissä liikuskellaan välillä Mitfordin perheen maalaiskartanossa, Asthall Manorissa, välillä lontoolaisissa townhouseissa (tämäkin on yksi sana, jolle ei ole ihan yksiselitteistä suomennosta). Asthall Manorissa päänvaivaa aiheuttivat muun muassa sellaiset huoneet kuin boot room ja telephone cupboard.

Asthall Manorin kuva Wikipediassa, https://en.wikipedia.org/wiki/Asthall_Manor

Ensinnäkään näitä yhdyssanoja ei löydy mistään sanakirjasta, sen paremmin kaksi- kuin yksikielisistäkään. Boot room -sana on kuitenkin yleisessä käytössä: googlettamalla esiin pompsahtaa kuvia eteisistä ja kenkäkaapeista, ja myös Remppa ja muutto -ohjelmassa taloihin halutaan joskus remontoida boot room, jonka kuvaavin vastine suomalaiselle olisi ehkä ihan vaan perinteinen suomalainen eteinen, johon riisutaan kengät ja päällysvaatteet sisään tultaessa, tai, jos halutaan korostaa sitä, että varsinkin brittiläisessä talossa tila on jotenkin enemmän kuin tavanomainen eteinen, jotain sellaista, mitä kaikissa taloissa ei ole, sitä voidaan hyvin kutsua kuraeteiseksi. Kuraeteisestä tulee kuitenkin väistämättä mieleen kurahousut ja päiväkoti-ikäiset muksut eikä sellainen välttämättä aivan istu 1920-luvun kartanomaisemaan. Internetiä hiukan lisää kaivelemalla selviää, että takavuosien herraskartanoissa boot room on ollut huone, jossa on säilytetty saappaita ja muita ratsastusvaatteita. Miten olisi siis saapashuone, joka kuulostaa jokseenkin kököltä ja suoralta käännökseltä? Kysyn Googlelta. Vastaan tulee joitain yksittäisiä osumia, lähinnä englannista käännetyistä kirjoista (en selvästikään ole ainoa kääntäjäparka, joka on tuskaillut asian kanssa) sekä joistain ratsastusta käsittelevistä blogikirjoituksista. Bingo! Jos saapashuone kelpaa suomalaiselle hevosharrastajalle, se saa kelvata lordi Redesdalellekin. Lisäksi sanassa on riittävän ylellinen klangi – onhan sopivaa, että kartanossa on saappaillekin oma huone.

Entä sitten telephone cupboard? Cupboard on oikeastaan kaappi tai komero. Onko Asthallin kartanon eteishallissa siis jonkin sortin puhelinkoppi? Syvennys? Kaappi, jossa puhelinta säilytetään? Sanaa googlettamalla tulee lähinnä kuvia lipastoista ja jonkin verran myös lontoolaisista perinteisistä punaisista puhelinkopeista. Etsin netistä englantilaisten kartanoiden pohjapiirroksia ja tutkin, löytyykö niistä puhelinkoppeja. Hiljaista on. Kirjan tekstistä selviää kuitenkin, että kyseessä ei ole mikään kaappi vaan tila, johon mahtuu sisälle istumaan ja puhumaan. Aikani tutkittuani löydän osoitteesta http://thetelephoneroom.blogspot.com/2009/03/what-is-telephone-room.html ratkaisevan tiedonmurusen: 1930-luvulla puhelinta säilytettiin erillisessä tilassa, koska ajatus siitä, että puhelin olisi ollut näkyvällä paikalla vaikkapa olohuoneessa, tuntui kerrassaan vulgääriltä. Tämä selittää asian. Mutta ei tuollaista meillä päin ole harrastettu, vai onko? Eihän puhelin meillä ole ollut rahvaanomainen asia, joka täytyy piilottaa, melkeinpä päinvastoin, voisi kuvitella. Minkä nimen minä tuolle komerolle oikein lykkään? Puhelinkoppi vie ajatukset kaupungilla seisoviin lasisiin koppeihin, se  ei käy, eikä tuota pientä huonetta oikein kaapiksi tai komeroksikaan voi sanoa. Olkoon siis puhelinhuone. Vulgäärille aparaatille omistettu tila, jossa mahtuu kaikessa rauhassa tutkimaan puhelinluetteloa ja käymään yksityisiä keskusteluja.

Se, että brittikodissa on erikseen saapashuone ja puhelinhuone ja ties mitä erillisiä huoneita, on oikeastaan hyvin kuvaavaa. Britit tuntuvat tykkäävän siitä, että asioilla on oma tilansa ja että tilat saa suljettua ovilla. Remppa vai muutto -ohjelman katsomisessa yksi hauskimmista jutuista on ollut se, että alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi briteillä on monta olohuonetta. On front room, kadunpuoleinen olohuone, snug, mukava pieni sohvasyvennys, on pihanpuoleinen olohuone ja ruokailuhuone ja ties mitä. Monissa jaksoissa kaadetaan seiniä ja rakennetaan avokeittiö ja muutenkin avoimempia tiloja, mutta silti pidetään tärkeänä myös sitä, että talossa on useita erillisiä oleskelutiloja, reception roomeja, jotka pystyy halutessaan sulkemaan ovella. Jotenkin tämä liittyy perinteiseen brittiläiseen luokkayhteiskuntaan, olen tulkitsevinani. Halutaan, että on vähän fiinimpi tila, jossa voi ottaa vieraita vastaan muodollisemmin, ja rennompi tila, jossa voi lojua verkkarit päällä sohvalla katsomassa telkkaria ja syömässä sipsejä. Jotkut haluavat erillisen olohuoneen lapsille ja aikuisille. Halutaan olla omassa rauhassa. Voisi kuvitella, että tämä tuntuisi omasta tilastaan tarkalle suomalaisellekin luontevalta, mutta aika hassultahan se kuulostaa. Mihin minä tarvitsisin monta olohuonetta? Ja millä ihmeen nimellä minä kaikkia näitä huoneita kutsun? Tarvitseeko ne edes erottaa toisistaan? Bright Young Deadissakin istutaan välillä kaupunkiasunnon front roomissa, siis siinä kadunpuoleisessa olkkarissa. Illalla kuitenkin vetäydytään pihanpuoleiseen olohuoneeseen, kun halutaan olla hiljaksiin omassa rauhassa ja sulkea silmät siltä, mitä naapurit tekevät. Englanninkielisessä tekstissä kaikille tiloille on oma sanansa, ja asia on ihan neutraali, samanlainen toteamus kuin jos minä sanoisin siirtyväni keittiöstä olohuoneeseen. Suomenkielisessä tekstissä asiaa joutuu selittelemään, kun ei voi sanoa siirtyvänsä olohuoneesta olohuoneeseen. Asiasta tulee numero ihan eri tavalla kuin alkutekstissä.

Tällaisia(kin) asioita sitä joutuu päässänsä pyörittelemään, kun kääntää ihan yksinkertaisia, arkipäiväisiä sanoja. Juuri arkipäiväisyys on vaikeaa! Se, että tekstissä ohimennen yhdellä sanalla mainitaan jokin alkutekstin kulttuuriin kuuluva, yksinkertainen asia, jota suomalaiselle kuitenkin joutuisi selittämään. Kuulostaako se sitten enää arkipäiväiseltä? Voiko se kuulostaakaan? Onko se automaattisesti eksoottista? Kuuluuko sen olla? Haittaako se? Siinäpä taas pähkinää purtavaksi pienelle kääntäjälle.