Ääriviivat

Olen lukenut viime aikoina monta hyvää kirjaa. Olen kirjoittanut joistain niistä Instagram-julkaisuissani, ja tämän tekstin Rachel Cuskin Ääriviivat-sarjasta julkaisen nyt täällä bloginkin puolella – hiukan laajennettuna. Luin Cuskin Ääriviivat ja Siirtymän (suom. Kaisa Kattelus, S&S) jo aiemmin keväällä. Viimeistä osaa, Kunniaa, vielä hiukan säästelen – kuin hienoa herkkua, jonka haluaa nautiskella sitten, kun hetki on oikea.

Ääriviivat sijoittuu kesäisen kuumaan Kreikkaan, ja tunnelma on jollain lailla utuinen. Tai ei ehkä utuinen, ennemminkin oranssihtavan läpikuultava, kuin tarkastelisi maailmaa sellaisen helteessä kohoavan vesihöyryn läpi, joka hiukan vääristää näköä. Tykkäsin Ääriviivoista ja merkitsin siitä muistiin monta hienoa kohtaa, mutta vielä enemmän pidin Siirtymästä, joka sijoittui päähenkilön kotimaisemiin Lontooseen ja oli vähemmän utuinen, kouriintuntuvammin kiinni arjessa ja oikeassa elämässä (mikä on minusta aina kiinnostavampaa ja merkityksellisempää kuin yksittäiset Ateenan-matkat).

Cuskin trilogiaa on hehkutettu kovasti ja sen sanotaan mm. rakentavan uudenlaista romaanimuotoa. En tiedä, onko Cuskin kerronta tosiaan aivan niin mullistavaa ja omaperäistä kuin annetaan ymmärtää, mutta kiinnostavaa ja hienosyistä ja taidokasta se kyllä on. Kirjat naksauttelevat aivoja uusiin asentoihin ja herättävät kaikenlaisia ajatuksia ja pohdintoja omastakin elämästä. Odotan mielenkiinnolla, mitä kaikkea kolmannessa osassa vielä kehkeytyy ja keriytyy auki.

Näiden kirjojen kohdalla on ihan pakko kehua myös suomentajaa. Monesti ajattelen, että kääntäminen on vähän niin kuin cover-biisien esittämistä: joku muu on kirjoittanut nuotit, mutta jos kappaleen aikoo esittää, pitää osata itsekin laulaa. Ja mitä kunnianhimoisempi laulu on kyseessä, sitä enemmän vaaditaan myös esittäjältä. Nyt, kun kyseessä on teos, jota kuvaillaan mestarilliseksi, hypnoottiseksi, romaanitaidetta uudistavaksi, saattaa lukijalla alkaa puntti tutista: tätä ei kuka tahansa kadulta repäisty Idols-kokelas pystyisi uskottavasti tulkitsemaan. Mutta kun nimiösivulta näkee, kenen käsialaa käännös on, pelot hälvenevät. Kaisa Katteluksen suomennoksia lukiessa on aina lämpöinen ja turvallinen olo. Sitä tietää, että tulee tekstissä eteen mitä tahansa, skaala riittää, ääni ei säry. Olipa lukijalla miten tarkka sävelkorva hyvänsä, hän voi vain rentoutua ja nauttia esityksestä.

Alla vielä pari lempikohtaani. Kuvassa näkyvä pidempi pätkä on Ääriviivojen sivulta 7 ja mielestäni loistava esimerkki suomennoksen ilmaisuvoimaisesta kielestä:

Monien hauraiden ihmisten tavoin poika oli kiihkeän kiinnostunut eläimistä. (Ääriviivat, s. 72)

[A]inoa keino löytää toinen on jäädä seisomaan sovitulle paikalle. Kysymys on vain siitä, kuinka kauan jaksaa seistä. (Ääriviivat, s. 13)

Senkin viemärit!

Jessica Fellowesin Nuori, kaunis ja kuollut eli uusin suomennokseni ilmestyi Otavalta pari viikkoa sitten. Kirjassa uppouduttiin murhamysteerin lisäksi 1920-luvun svengaavaan Lontooseen ja oikeasti eläneen Mitfordin omalaatuisen aristokraattiperheen elämään.

Vaikka juonta kuljettava murhamysteeri onkin täysin fiktiivinen, teos pohjautuu oikeasti eläneisiin ihmisiin, mikä toi myös käännöstyöhön tietynlaisia lisävaatimuksia ja -ulottuvuuksia. Yksi tällainen ulottuvuus on se, että kirjan henkilöistä on olemassa valokuvia, mikä helpotti heidän kuvailemistaan suomennoksessa. Esimerkiksi yhdessä kohdassa Fellowes kuvaa Nancy Mitfordin huulia sanoilla ”rosebud lips”. Sananmukaisesti tällaisilla ”ruusunnuppuhuulilla” tarkoitetaan useimmiten pyöreitä, pehmeitä, täyteläisiä pusuhuulia, ja pohdinkin suomentaessani kuumeisesti, mikä olisi luonteva sana tällaisen suppusuun kuvaamiseen, kunnes tulin vielä varmuuden vuoksi googlettaneeksi, miltä ne Nancyn huulet tosiasiassa näyttivätkään. Ja kuinka ollakaan, ne eivät olleet täyteläiset eivätkä pyöreät, ennemminkin sirot sulohuulet, joissa on täydellinen amorinkaari. Ilman valokuvia olisin tulkinnut Fellowesin käyttämän sanan merkityksen vähän vinoon. (Alla oleva Nancy Mitfordin kuva on lainattu osoitteesta http://www.nancymitford.com.)

Eräänlaisia merkityksen kieroutumia oli myös esimerkiksi sellaisessa tekstin kohdassa, jossa Fellowes kuvaa Nancyn isän, lordi Redesdalen, suhtautumista tyttäriensä dandy-henkisiin ystäviin:

”Farve oli aivan kauhea tänä aamuna”, Pamela kikatti. ”Kutsui Sebiä oikeaksi viemäriksi, koska näki hänen tälläävän itseään peilin edessä.”

Viemäriksi? Mitä ihmettä tässä oikein tarkoitetaan? No, alkutekstissä totta tosiaan puhuttiin viemäristä:

 ‘Farve was awful this morning,’ Pamela giggled. ‘Called Seb an absolute sewer because he saw him preening in front of a looking glass.’

Ensireaktioni tässä kohdassa oli, että sana sewer on lauseessa varmaankin jotenkin kuvaannollisessa käytössä. Sanan suora käännös on siis joko viemäri tai ompelija. Miten siitä saa väännetyksi suomeksi luonnikkaan haukkumasanan? Ensimmäinen ajatukseni oli, että paras suomennos ei välttämättä ole viemäri vaan jokin muu samanhenkinen, mutta lauseyhteyteen paremmin sopiva sana, joka välittää lukijalle sen, että lordi Redesdale halveksuu nuoriamiehiä syvästi, esimerkiksi ihmisroska, pohjasakka, tms. Toinen vaihtoehtoinen ajatuskulku oli lähestyä sanaa ompelija-merkityksen kautta: ehkä nämä ulkonäöstään tarkat, hiuksiaan kampaavat nuoret herrat olivat metsästystä ja kaikenlaista miehistelyä harrastavan lordin mielestä neitimäisiä keikareita, kuin mitäkin ompelijattaria?

Koska en ollut ikinä nähnyt sanaa sewer tällaisessa käytössä, tietysti googletin sitä armottomasti. Osumia löytyi lähinnä tilanteista, joissa esimerkiksi hotelleja tai kaupunkeja on haukuttu viemäreiksi. Siis paikkoja, ei ihmisiä, mikä tavallaan onkin ihan loogista. Lopulta kuitenkin löysin kuin löysinkin eräästä netin kommenttiketjusta osuman, josta paljastui, että sanaa on käyttänyt ihmisten haukkumasanana aikoinaan nimenomaan, vain ja ainoastaan… kuka muukaan kuin Mitfordien perheen isä, lordi Redesdale:

Martha Moffett • 4 years ago

When he disliked someone, the minor aristocrat who was the father of the famous Mitford girls in England in the ’20s and ’30s would say, ”The man is an absolute sewer.” This seems so horrible to me that I have never been able to actually use it in speech.

Kommentista paljastuu, että sana on äidinkielisen englanninpuhujan mielestä niin kauhea, ettei hän voisi kuvitella itse käyttävänsä sitä kuuna päivänä. Se niistä sievistelevistä ompelijatar-mielleyhtymistä siis. Palasin ajatuksissani ihmisryönään, tai mikä nyt olisi niin kammottava sana, ettei sellaista oikein kehtaa ääneen sanoa?

Onneksi sana kuitenkin hämmensi minua niin paljon, että tulin kysyneeksi myös toisilta suomentajilta, millaisia ajatuksia se heissä herättää. Eräs kollega osasi ohjata minut tiedustelemaan asiaa Titia Schuurmanilta, joka on suomentanut Mitfordin perhettä käsittelevän tietokirjan, Mary S. Lovellin teoksen Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa (S&S, 2010). Ja kuinka ollakaan, mysteerin lopullinen ratkaisu tosiaan löytyi tästä kirjasta:

[J]o pelkällä olemassaolollaan he [Nancyn miesvieraat] hankkivat niskoilleen nimityksen sewer, viemäri. Sana ei itse asiassa ollut sewer. Vuosia myöhemmin Sydney kirjoitti Deccalle: ”Et varmastikaan tiedä, että Sewer on todellisuudessa SOOR eli SIKA tamiliksi. Te lapset sen muutitte Seweriksi, ja luulen, että Farve oli siitä vain riemuissaan. Mutta on vaikea sanoa, kumpi on pahempi, sika vai viemäri.” Sana (joka tavallisemmin kirjoitetaan sua) oli niitä harvoja sanoja, jotka David oli aikoinaan oppinut Ceylonissa, mutta ennen Sydneyn antamaa selitystä nuoria miesvieraita varoiteltiin, että Farve saattaisi haukkua heitä päin naamaa ”viemäreiksi”.

Mary S. Lowell, Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa. Suom. Titia Schuurman, S&S, 2010, s. 68.

Sanan merkitys siis selvisi, mutta käännösongelma ei vielä aivan ratkennut. Mielessäni heräsi kysymys siitä, mikä oikeastaan on tärkeintä murhamysteeridekkarin kielessä. Sen ilmentäminen, että kirjan henkilö solvaa sanoillaan karkeasti ihmisiä  (ihmiskuona! ihmisryönä!) vaiko väkisinkin epämääräiseksi jäävä viittaus tamilin kieleen? (sua? sika? suo? viemäri?) No, jossain muussa dekkarissa voisi ehkä olla toisin, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa kirjailija on halunnut ujuttaa kirjaansa viittauksen juuri tähän lordi Redesdalen kummalliseen sutkautukseen, joka ei avaudu edes englanninkielisille lukijoille, ellei heillä satu olemaan knoppitietoa tästä erikoislaatuisesta aristokraattiperheestä. Sanaa ei voi suomentaa siaksi, koska sika ei ole mitenkään kummallinen haukkumasana ja koska vitsi on nimenomaan siinä, että ihmiset kuvittelevat, että heitä haukutaan jostain kumman syystä viemäreiksi. Viemäri se siis olkoon! Vaikka vaarana on, että lukija hämmentyy ja miettii, eikö kääntäjä ole tuohon tosiaan mitään sulavampaa loukkausta keksinyt, on knoppitieto jätettävä paikoilleen. Koska Fellowes on halunnut jättää tekstiin kohtia, jotka eivät välttämättä avaudu kaikille, mutta ilahduttavat Mitfordien perheen historiaan perehtyneitä henkilöitä, niin on minunkin tehtävä.

Lisää knoppitietoja Mary S. Lowellin teoksen sivulta 67. Suomennos Titia Schuurman.

Viemäriepisodin jälkeen huomasin myös, että Jessica Fellowes oli käyttänyt Mary S. Lowellin kirjaa lähdeteoksena kirjaa kirjoittaessaan. Lainasin sen kirjastosta suomennosta työstäessäni ja löysin siitä muutamia muitakin kohtia, jotka tuottivat mukavia ahaa-elämyksiä joidenkin Nuori, kaunis ja kuollut -kirjan yksityiskohtien suhteen. Yllä olevassa kuvassa yksi niistä. Mitä tästä opimme? Taustatyön merkitys on kääntämisessä(kin) suuri; koskaan ei voi olla varma siitä, millaisia rivinvälisiä viittauksia mikäkin sana sisältää.

Veret seisauttava veriappelsiinikirja

Sain kustantajalta postia, Harriet Tycen trillerin Blood Orange. Aloitin kirjaan tutustumisen eräänä leppoisana keväisenä aamupäivänä Turun-työhuoneellani, enkä osannut arvata, millä tavalla teos ahmaisisi minut mukaansa.

Jos olisin voinut, olisin hylännyt kaiken muun elämäni ja lukenut kirjan siltä samalta istumalta, ja vaikken voinutkaan tehdä niin, ei lukemiseen montaa päivää mennyt. Kirja oli piinaava ja koukuttava, se piti otteessaan eikä irrottanut hetkeksikään.

Millainen kirja sitten oli? Yhdessä takakannen mainoslauseessa väitetään, että se on ”The new Girl on the Train”, uusi Nainen junassa. Yhtymäkohtia kieltämättä on. Molemmat teokset sijoittuvat nykypäivän Lontooseen, molemmissa on hyytävä mysteeri ja viinaan menevä kolme-nelikymppinen naispäähenkilö, joka toisinaan morkkistelee krapulassa tai humalassa paikallisjunassa. On kuitenkin pakko todeta, että siinä missä Paula Hawkinsin läpimurtotrillerin (anti)sankari Rachel on kaikesta huolimatta myös lämpimän humoristinen ja sympaattinen hahmo (fanitan Rachelia ikuisesti, voi Rachel, Rachel, olet ihana!), Blood Orangen hahmogalleriasta sympaattisuutta saa hakemalla hakea. Kirja on synkkä ja piinaava ja oikeastaan kaikki henkilöhahmot enemmän tai vähemmän inhottavia. (Terveisiä kaikille keski-ikäistyville, ruuhkavuosien, työkiireiden ja aviokriisien paineissa kärvisteleville kanssaihmisille! Niille, jotka kokevat olevansa kelvottomia surkimuksia ja/tai paskoja mutseja (tai faijoja), koska ovat itsekin aivan hukassa sen kanssa, kuinka tätä elämää pitäisi elää. Tämä kirja on teille. Luettuanne voitte todeta, ettei teillä ehkä kuitenkaan ihan niin huonosti mene.)

Yksi hyvin selkeä yhtymäkohta Blood Orangella ja The Girl on the Trainilla kylläkin on: sama suomentaja. Suomennosta saatte vielä hetken odottaa, mutta tulossa on!

Naanleipää ja novelleja

Lukupiirin kevään kolmannessa tapaamisessa käsiteltiin Anna Gavaldan tuoretta novellikokoelmaa Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2018). Minulla jäi kirjan lukeminen hiukan viime tippaan. Tai no, aloitin lukemisen jo muutama viikko sitten, heti, kun sain kirjan käsiini kirjastosta, mutta kaksi ensimmäistä novellia ahmaistuani totesin, että tämähän menee aivan liian nopeasti. Pelkäsin, etten muista teoksesta mitään, jos luen sen viikkokausia ennen lukupiirin tapaamista, joten lykkäsin lukemisen viime metreille. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kiire tuli. Luin viimeisen novellin parikymmentä minuuttia ennen lukupiirin kokoontumista nepalilaisessa ravintolassa naanleipää ja jumalaista currysoosia natustellessani.

Mitä kirjasta sitten jäi käteen? Päällimmäisenä mieleen nousee Lotta Toivasen suomennos, jota muutkin lukupiiriläiset kehuivat (olen tainnut jauhaa aiemmissa tapaamisissa suomentajan merkityksestä niin paljon, että muutkin kiinnittävät jo asiaan huomiota, jippii!). Lukiessani aloin heti kirjan ensimmäisellä sivulla nauraa ääneen, siis ihan spontaanista ilosta, kun teksti (sen lisäksi että se oli hauska) vain kulki niin älyttömän hyvin. Hieno rytmi, mieletön flow, sanon, kun en parempaakaan sanaa keksi tätä riemua kuvaamaan.

Koska en ole kriitikko eikä tämä ole mikään kirja-arvostelublogi, en edes yritä pykätä minkäänlaista tyhjentävää selontekoa Gavaldan novellikokoelman sisällöstä tai ansioista, päällimmäisenä fiiliksenä totean vain, että esimerkiksi muihin viime aikoina lukemiini naisnovellisteihin (Ulitskaja ja Berlin) verrattuna Gavalda on kepeämpi, positiivisempi, toiveikkaampi. Siitäkin huolimatta, että kaikki novellihenkilöt ovat menettäneet elämässään jotain, tarinat (ja olosuhteet) ovat vähemmän lohduttomia, ja kaiken takana hohkaa jonkinlainen valo, lämpö ja rakkaus.

Lukupiirissä on se hauska puoli, että kun itse tuppaa kiinnittämään teksteissä huomiota tietynlaisiin asioihin, niin kuin esimerkiksi ihan ammattitautina kaikenlaisiin muodollisiin seikkoihin, muut ihmiset poimivat kirjoista esiin ihan erilaisia juttuja. Omat elämänkokemukset vaikuttavat siihen, mistä näkökulmasta tarinoita tarkastelee, mikä niissä koskettaa ja jää mieleen. Minulle jäi tämänkertaisesta lukupiiri-istunnosta päähäni sellainen mielikuva, että Gavaldan novellit olivat kuin kaurahiutaleita. Lukupiirissä niihin lisättiin nestettä ja ne alkoivat turvota, paisua joka suuntaan, rikastua, muuttaa muotoaan. (Juu, olen yhä lasten kanssa kotona, siinä ehkä syy kaurahiutaleiden runolliseen iskostumiseen alitajuntaani.) Samasta massasta saa lukemattomia eri tulkintoja, siksikin on hauska yhdistää tällaiseen sinänsä yksinäiseen harrastukseen yhteisöllinen ulottuvuus. Ajatuksia jakaessa maailma laajenee vielä enemmän kuin silloin, kun lukee ja tulkitsee kirjoja vain yksikseen.

Niin ja Anna Gavalda, hän pääsi päässäni lokeroon ”lue lisää tätä, varsinkin silloin, kun et jaksa mitään liian lannistavaa, raskasta, maailman pahuutta naamaan hierovaa, vaan kaipaat jotain – ehkä hivenen haikeaa – mutta pohjimmiltaan kaunista ja toiveikasta.”