Jänniä aikoja

Vietin viime kevään hyvin pitkälti eristyksissä kotona, kuten melko moni muukin maapallon asukkaista. Työpäiväni vietin kuitenkin, paitsi työhuoneessani mynämäkeläisen omakotitalon alakerrassa, myös Hongkongissa 22-vuotiaan irlantilaisen Avan pään sisällä. Suomensin niin ikään parikymppisen ja irlantilaisen kirjailijan, Naoise Dolanin, esikoisteoksen Exciting Times, joka ilmestyi juuri Otavalta suomeksi nimellä Jänniä aikoja.

Kun luin alkuteoksen ensimmäisen kerran, siitä tuli vahvasti mieleen elokuva Lost in Translation. (Sama mielikuva on näköjään tullut myös kustantajan virallisen esittelytekstin kirjoittajalle.) Kirjassa ollaan aasialaisessa suurkaupungissa, siinä kuvataan hiukan tavallisesta poikkeavaa ihmissuhdetta, eikä siinä varsinaisesti tapahdu kovin paljon mitään. Tätä ei nyt varmaan saisi tunnustaa, mutta juuri juonenkäänteiden vähäisyyden takia en ole koskaan oikein tajunnut, mikä Lost in Translation -elokuvassa on niin hienoa. Jänniä aikoja minulle kuitenkin kaikeksi onneksi avautui.

Kirjan päähenkilö, Ava, on äärimmäisen itsetietoinen ja vähän nokkava sillä tavalla kuin nuoret ihmiset usein tuppaavat olemaan, ja toisaalta myös hirvittävän epävarma itsestään, sillä tavalla kuin nuoret ihmiset usein tuppaavat olemaan. Hän havainnoi ja analysoi ympäristöään ja itseään viiltävän terävästi ja tarkkanäköisesti. Huomiot ovat paikoin hillittömän hauskoja, paikoin sellaisia, että niistä tulee pieni (tai vähän isompikin) pala kurkkuun. Ja vaikka kirjassa ei näennäisesti tapahdu paljon (tämä on tosiaan se kirja, josta olen etukäteen intoillut kirjana, jossa ei murhata ketään – paitsi ajatuksissa), mitä syvemmälle teokseen pääsee, sitä selkeämmin siitä nousevat esille pienten asioiden, vivahteiden ja äänensävyjen merkitykset. Jos ei oikein uskalla sanoa, mitä tuntee ja ajattelee, tai tunnustaa sitä edes itselleen, voi elokuvateatterin hämärässä ääneti lausuttu rakkaudentunnustus, jota kukaan ei edes näe eikä kuule, yhtäkkiä ollakin maailman isoin asia. Tai vähintäänkin sellainen, joka saa herkän suomentajaparan liikuttumaan ikihyviksi.

Voi olla, että suomentajaparan pitäisi katsoa myös se Lost in Translation uudelleen – edellisestä katsomiskerrasta taitaa olla ainakin kymmenen vuotta, ja voi olla, että nyt vihdoin ymmärtäisin, mistä siinä on kyse.

Liikuttavien kohtien lisäksi kirjassa oli monenlaisia mielenkiintoisia käännösongelmia. Avan syvämietteisten ajatuskulkujen kanssa oli aluksi hetkittäin vaikea päästä samalle aaltopituudelle, ja yksi kirjan tunnuspiirteistä on myös se, että englanninopettajana työskentelevä Ava analysoi aika ajoin englannin kieltä – ja sitä kautta paitsi omia ajatuksiaan, myös esimerkiksi irlantilaisten suhdetta entiseen emämaahansa. Englannin kielen analysoiminen suomeksi, kielellä leikitteleminen ja esimerkiksi sen ratkaiseminen, miten irlantilaista aksenttia voi ilmentää suomeksi, tarjosivatkin kääntäessä melkoisia pähkinöitä purtavaksi. Sattuneesta syystä irlantilaiset muuten nyt sitten puhuvat kirjassa hiukan sellaista lounaismurteisiin kallellaan olevaa suomea – ja sehän voi tavallaan olla ihan loogista, onhan Irlantikin Britanniasta katsottuna lännen suunnassa. 😉

Eräs yksityiskohta, joka minua alkuun askarrutti, oli Avan tapa käyttää omasta äidistään irlantilaisittain sanaa Mam standardienglannin sanan mom sijaan. Koska kyseessä on tavallaan vain aksenttiero, ei niinkään kokonaan eri sana, en voinut lähteä suomeksikaan muuttamaan äiti-sanaa esimerkiksi äiteksi tai äireksi, se olisi ollut räikeää ja kamalaa liioittelua. Jonkinlaisen merkin murteellisuudesta halusin sanaan kuitenkin saada, ja lopulta päädyin siihen, että omasta äidistä puhuessaan Ava taivuttaa sanaa d:n sijaan t:llä (kuten minäkin kotimurteessani tekisin): ei äidin vaan äitin. Tämä tuo sanaan hitusen standardista poikkeamista ja kotoisuutta, muttei kuitenkaan varsinaisesti muuta itse sanaa miksikään. (Lisäksi se saattaa tietysti ensi silmäyksellä saada jonkun kieliopista tarkan lukijan tuskailemaan, eikö suomentaja tosiaan osaa kirjoittaa suomea, mutta se tämän lukijan (ja minun) täytyy nyt sitten vain kestää.) Muiden ihmisten äideistä puhuttaessa tällaiseen kotoisuuteen ei ole tarvetta, joten heidät taivutetaan d:llä, sikäli mikäli heitä tekstissä esiintyy.

Kaikkein hankalimmaksi aivopähkinäksi osoittautui kuitenkin Dolanin hiottu, harkittu, kuivan humoristinen kirjoitustyyli. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta lyhyet ja yksinkertaiset lauseet ovat usein kaikkein vaikeimpia kääntää – varsinkin, jos niihin pitäisi upottaa jos jonkinlaisia sivumerkityksiä ja tietynlainen, tässä tapauksessa usein sarkastinen, sävy. Kun eri kielissä asioita ilmaistaan eri sanoin ja erilaisin lauserakentein, saa todella väännellä, käännellä ja veivata, että löytää pieneen tilaan sopivan ja sitten vielä juuri sen osuvimman, nasevimman ja iskevimmän tavan esittää asian. Ja kun alkutekstin jokainen lause on hiottu ja harkittu, pitää tietenkin myös jokaisen suomennoksen lauseen olla.

Hyvä esimerkki Dolanin lakonisesta lauseesta on vastaus, jonka hän antoi eräässä haastattelussa, kun häneltä kysyttiin, mitä hän aikoo tehdä seuraavaksi. More books, followed by death, totesi nuori kirjailija ytimekkäästi. Mitäpä tuohon enää lisäämään.

Tekeytyykö leipä? Tai siis: mitä kaikkea kääntäessä oikein tapahtuu?

Kirjallisuuden ystävät -Facebook-ryhmässä virisi joitain viikkoja sitten kiinnostava keskustelu yhdestä Harriet Tycen Veriappelsiini -trillerissä (Otava, 2019) esiintyvästä virkkeestä. Keskustelu tietysti kiinnitti huomioni, koska olen itse kääntänyt kyseisen virkkeen ja siis yksin vastuussa sen suomenkielisestä muotoilusta.

Virkkeen huomionarvoinen osa kuului näin: ”Syön pekonivoileivän, jonka Carl on jättänyt tekeytymään minua varten keittiön tasolle, [– –].” Voileivän tekeytyminen oli keskustelun aloittajan mielestä aivan eriskummallinen ajatus. Voiko leipä muka tekeytyä? Syntyi vilkas keskustelu, jossa pohdiskeltiin erilaisten voi- ja kerrosleipien perimmäistä luonnetta ja joka toi mielestäni niin hyvin esille myös muutamia kääntämisen syvimpään olemukseen liittyviä asioita, etten malta olla avaamatta asiaa vielä hiukan lisää.

Käännösprosessissa on monta vaihetta, jotka voi jaotella monella tavalla. Ensimmäinen vaihe on aina alkutekstin lukeminen. Alkuperäinen englanninkielinen virke kuului kirjassa näin: ”I eat the bacon sandwich that Carl leaves congealing for me on the kitchen worktop, [– –]. Siinä verbinä on congeal, joka tarkoittaa sananmukaisesti hyytymistä. Leivän jättäminen hyytymään kuulosti minusta siinä määrin vieraalta, ehkä jopa vähän ällöttävältä, että lähdin pohtimaan tarkemmin, mitä leivälle tässä oikein tapahtuu. Toisin sanoen olemme käännösprosessin vaiheessa 2, tulkinta. Melko harvassa ovat ne kerrat, kun kääntäminen onnistuu yksinkertaisesti niin, että alkukieliselle sanalle löytyy yksi oikea, yksiselitteinen kohdekielinen vastine, joka tarkoittaisi täsmälleen samaa asiaa ja jota käytettäisiin täsmälleen samalla tavalla kuin alkukielessä. Ei. Sanoja käytetään eri kielissä eri tavoin. Siksi kääntäessä ei varsinaisesti käännetäkään sanoja vaan ajatuksia sanojen takana – sitä, mitä sanoilla tarkoitetaan.

No, mitä tämä congealing tässä kohdassa nyt sitten tarkoittaa? Mitä leivälle oikein tapahtuu? Kääntäessä joutuu usein tekemään taustatyötä ja etsimään tietoa, ja tätä asiaa selvittäessäni googlasin, miltä brittiläiset pekonileivät näyttävät ja miten niitä valmistetaan. Ehkä voittekin jo arvata, että reseptejä oli lukuisia eivätkä ne kaikki olleet samanlaisia. Perusidea oli kuitenkin se, että paahtoleipäviipaleiden väliin paistetaan pekonia. Leivät saatetaan voidella voilla tai niiden väliin voidaan laittaa ketsuppia tai muuta soosia. Lisäksi löysin sellaisen olennaisen tiedonmurun, että pekonin rasva hyytyy huoneenlämmössä. Toisin sanoen, kun leivän päälle tai väliin laitetaan paistettua pekonia ja leivän annetaan levähtää hetki, pekonin rasva imeytyy leipään ja koko leivän koostumus muuttuu.

Käännösprosessin seuraava vaihe onkin se, miten tämä ajatus pitäisi ilmaista suomeksi. Leivän hyytyminen ei kuulostanut minusta hyvältä, se sai mielessäni aikaan vähän irvokkaitakin mielikuvia siitä, miten leipä kovettuu pöydällä syömäkelvottomaksi käntyksi. Itse asiassa pohdin hetken myös tällaista tulkintamahdollisuutta – kuten kirjan lukeneet tietävät, Carl on suoraan sanottuna melkoinen mulkvisti. Olisiko mahdollista, että hän on kiukuspäissään jättänyt vaimonsa leivän kovettumaan ja tönkköytymään pöydälle? Toisin sanoen tekstiä tulkitessa on hyvä ottaa huomioon myös konteksti eli asiayhteys. Joskus ihmiset tekevät absurdeja asioita, kirjoissa varsinkin, eikä loogisin tulkinta aina välttämättä ole se oikea – siinähän häviäisivät kaikki vivahteet ja hauskuus!

Tässä tapauksessa huomionarvoista on kuitenkin myös se, että Carl on paitsi mulkvisti myös omahyväinen ruokahifistelijä, joka ei haluaisi antaa vaimonsa laittaa ollenkaan ruokaa eikä suostu syömään tämän kokkauksia, koska tekee itse kaiken paljon paremmin. Hän on (omasta mielestään) täydellinen ja erehtymätön. Hän ei ikinä tekisi tahallaan huonoa leipää vaan päinvastoin valmistaa kaiken ajan kanssa tismalleen niin kuin kuuluu. Joku toinen saattaisi syödä pekonileivän heti sen valmistuttua, mutta Carl jos joku tietää, että pekonileivän koostumus ja maku on täydellinen vasta, kun se on saanut levähtää hetken huoneenlämmössä.

Sanojen merkitystä tulkitessa voi siis toisinaan löytää itsestään myös melkoisen kyökkipsykologin. No, kuten jo edellä mainitsin, kun on saatu selville, mitä alkutekstin sanoilla tarkoitetaan, on sen jälkeen pähkäiltävä, miten tämä merkitys ilmaistaan suomeksi. (3. vaihe: ilmaiseminen.) Hyytyminen kuulostaa minusta vähän ällöttävältä. Jonkun muun, pekonileipien syvimpään olemukseen vielä läheisemmin tutustuneen mielestä se ei välttämättä kuulosta pahalta, mutta ajattelen tässä itseäni ja jonkinlaista keskimääräistä suomalaislukijaa. Leivänhän ei ole tässä lähtökohtaisesti tarkoitus kuulostaa ällöttävältä. Yksi vaihtoehto olisi todeta neutraalisti, että Carl on jättänyt leivän odottamaan pöydälle, mutta tällöin jotakin merkityksestä jäisi puuttumaan – ruokahifistelijä Carl ei ole jättänyt leipää odottamaan vain odottamisen ilosta vaan siksi, että se odottaessaan tekeytyy täydelliseksi. Bingo! Näinhän sitä suomeksi sanotaan, kun jokin ruoka jätetään hetkeksi muhimaan, jotta se saavuttaa täyden potentiaalinsa. Tekeytyminen on myös siitä kiitollinen verbi, että se ei ota kantaa siihen, mitä leivälle varsinaisesti tapahtuu. Se voi hyytyä, maustua, lämmetä, viiletä, mitä tahansa. Pekonileipä on siis voitu valmistaa millä reseptillä tahansa, eikä minun tarvitse ottaa siihen kantaa, hurraa! Olennaista on vain se, että leipä tekeytyessään muuttuu valmiimmaksi ja paremmaksi.

Olin hirveän onnellinen, kun muistin tekeytyä-verbin olemassaolon. Kuten arvata saattaa, sitä nimittäin ei lue sanakirjassa sanan congeal kohdalla. Vaikeinta kääntämisessä onkin se, kun pitäisi kirjoittaa suomennos alkutekstin pohjalta, mutta niin tehdessään irtautua alkutekstin kielestä ja rakenteista ja kirjoittaa suomea – jolloin vieraskielisen tekstin tuijottamisesta on itse asiassa usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Suomen kielen ilmaukset pitää löytää jostain muualta, korvan takaa, aivojen syvimmästä sopukasta, oman äidinkielen varannosta, omasta kielen ja tekstin tajusta. Siksi käännöksen viimeisillä  hiontakerroilla alkutekstiä ei juuri enää vilkuilla vaan keskitytään siihen, että lopullisesta tuotoksesta, siis suomennoksesta, tulee hyvä, omilla jaloillaan seisova suomenkielinen teksti. (4. vaihe: kirjoittaminen, 5. vaihe: hiominen.)

On pakko myöntää, että kun näin omaa suomennostani koskevan keskustelun julkisessa Facebook-ryhmässä, ensin hiukan säikähdin. Keskustelu osoittautui kuitenkin hauskaksi ja hyödylliseksi – on aina kiinnostavaa nähdä, millaisia (ja miten erilaisia!) mielikuvia sanat muissa ihmisissä nostattavat. Se havainnollistaa hyvin sitä, miten liukuvia ja vaihtelevia samankin sanan merkitykset saman kielen puhujien keskuudessa ovat. Jos siis kääntäessä pitää muistaa, että eri kielissä käytetään eri sanoja samojen ajatusten ilmaisemiseen, huomionarvoista on myös se, että samankin kielen puhujat käyttävät eri sanoja samojen ajatusten ilmaisemiseen. Ei siis ihme, että kääntäminen tuntuu joskus siltä kuin yrittäisi kauhoa riisinjyviä valtamerestä. Reikäkauhalla. (Okei, ehkä hiukan ontuva vertaus, mutta ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan.)

Kaiken kaikkiaan on hienoa, että käännöksistä keskustellaan. On hirveän tärkeää, että lukijat kiinnittävät huomiota käännösten laatuun ja vaativat hyviä suomennoksia. Kiitos siitä. Ja vaikka yksittäisistä sanavalinnoista saa aikaan mainioita ja monipolvisia keskusteluja, kannustaisin käännöksiä tutkiessa vielä sydämellisemmin tarkastelemaan etenkin tekstin sujuvuutta ja yleistä ilmaisuvoimaa – onko teksti suomea vai viliseekö se anglismeja, kummittelevatko siinä vieraskielisten rakenteiden haamut? Jos jo yhden voileivän valmistamiseen liittyvän verbin valikoimiseen liittyy näin paljon (itse asiassa paljon enemmänkin) ajatustyötä, millainen vääntö ja sommittelu sanajärjestyksissä ja virkkeiden muotoilussa sitten enää onkaan? Melkomoinen, eikä tekstien analysoiminenkaan tältä kantilta ole tietenkään helppoa eikä yksinkertaista. Suosittelen aiheesta kiinnostuneille tutustumista suomentajakonkari Kersti Juvan hienoon ja havainnolliseen teokseen Löytöretki suomeen, joka erittelee suomen ja englannin kielten eroja Juvan omista suomennoksista poimittujen esimerkkien avulla. Eri kielet toimivat täysin eri logiikan mukaisesti, eikä rakenteiden muokkaamiseen löydy vinkkejä sanakirjoista tai Googlesta tai varsinkaan alkutekstistä, vaan suomea kääntäjän pitää osata kirjoittaa ihan itse. On tiedettävä, kuinka suomenkieliset lauseet saa soimaan ja kuinka kirjoja tällä kielellä kirjoitetaan. Siinä sitä vasta työtä onkin – voileipien ja milloin minkäkin inhimillisen elämän osa-alueen ihanan syväluotaavan tarkastelun ohella.

Kesäkuulumisia

Töissä jälleen leppoisan kesäloman jälkeen! Melko leppoisaa on totta puhuen täällä töissäkin; jotakin verkkaisen rauhallista on siinä, kun sulkeutuu työhuoneeseen muun perheen yhä lomaillessa. Kun arki ei ole alkanut vielä täydellä sykkeellä, on itsekin vielä ajatuksissaan vähän toinen jalka lomalla. Lisäksi olen iloinnut siitä, että maltoin säästää lomanjälkeiselle ajalle kirjasuomennoksen mukavimman työvaiheen, kustannustoimittajan korjausehdotusten läpikäymisen. Työvaiheen ajoittuminen ei toki ole kiinni ainoastaan minun malttamisestani vaan myös toimittajan, taittajan, painon ja monen muun aikatauluista, mutta kuitenkin – oli helppo palata töihin, kun oli jotakin näin mieluisaa ja kiinnostavaa edessä.

Vaikka pidänkin suomentajan työn itsenäisyydestä ja siitä, että saan tehdä päätökset viime kädessä oman näkemykseni mukaan, on aina mukavaa, kun pääsee käymään tekstistä jonkinlaista vuoropuhelua ja saa siihen ammattitaitoisen ihmisen fiksuja kommentteja. Omalle tekstille tulee aina hiukan sokeaksi, kun sitä on tarpeeksi kauan veivannut. Toimittaja tarkastelee sitä omasta näkövinkkelistään ja osaa monesti ehdottaa sellaisia ratkaisuja, jotka eivät minulle olisi tulleet mieleenkään. Lisäksi, kun tekstiä ei ole hetkeen lukenut, sitä tarkastelee itsekin tuorein silmin ja huomaa monia kohtia, jotka saa viilattua entistä ehommiksi.

Tarkkasilmäisimmät lienevät jo huomanneet, että blogini nimi ja osoite ovat kesän aikana muuttuneet. Halusin vaihtaa aiemman nimen (Maailman kaunein kieli) kuvaavammaksi – sellaiseksi, josta näkisi heti ensi silmäyksellä, mistä blogissa on kyse. Halusin tuoda kääntämisen ja kääntäjyyden jo otsikkoon, ja siellä se nyt sitten seisoo. Vakaana aikomuksenani on myös kirjoitella vastaisuudessa hiukan useammin kuin aiemmin, mutta saa nähdä, miten sen kanssa nyt sitten käy.

Loppukesästä ja alkusyksystä minulta on joka tapauksessa ilmestymässä kaksi uutta suomennosta, ensin elokuussa nuoren ja älykkään irlantilaiskirjailija Naoise Dolanin esikoinen, Jänniä aikoja. Tästä olen puhunut monille tutuille kirjana, jossa ei murhata ketään (paitsi ajatuksissa). Huomionarvoinen tapaus kaikkien suomentamieni dekkarien ja trillerien keskellä siis, ja ehdottomasti muutenkin. Jännistä ajoista kirjoitan tännekin muutaman sanasen lähempänä sen ilmestymistä. Sen jälkeen puolestaan on luvassa kolmas osa Jessica Fellowesin leppoisaan Mitfordin murhat -dekkarisarjaan, jossa fiilistellään jälleen 1920-30-luvun omalaatuisissa aristokraattipiireissä – ja jonka korjausvedoksia täällä juuri nyt tahkoan. (Siksipä en tällä erää kirjoita tämän enempää vaan palaan reippaana työn touhuun!)

Hyvin kirjoitettu kirja, kuin happea ajatuksille

Kun työkseen puljaa käännösten ja vieraiden kielten kanssa ja miettii kaiket päivät, onko tämä nyt suomea ja voiko näin oikeasti sanoa vai hiipiikö tekstiini huomaamatta salakavalia anglismeja, tuntuu alun perin suomeksi kirjoitettujen, hyvien tekstien lukeminen toisinaan siltä kuin saisi keuhkot täyteen puhdasta, raitista ilmaa. Juuri tällaista happea ajatuksille on myös Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015), jonka sain hiljattain luetuksi.

Pidän ihan hirveästi Ahavan tavasta kirjoittaa. Teksti on taitavaa ja kaunista, ilmavaa ja selkeää mutta silti vivahteikasta. Voisin suositella kirjaa hyvin sellaisillekin, jotka ovat kenties älylaitteiden takia kadottaneet kyvyn keskittyä kirjoihin ja pidempiin teksteihin – tarina kulkee lyhyissä, helposti lähestyttävissä pätkissä kiinnostavasti eteenpäin ja pitää otteessaan. Näkökulma vaihtuu kirjan mittaan muutamaan otteeseen, mikä ei kuitenkaan sekoita tai vieraannuta lukijaa vaan päinvastoin rikastuttaa tarinaa.

Itse tarina onnistuu olemaan samanaikaisesti aito ja uskottava, mutta myös aivan pähkähullun absurdi. Minusta on aina ihanaa, jos kirjassa uskalletaan revitellä tietynlaisilla epäuskottavuuksilla – tarinoissahan kaikki on mahdollista, joten hienoa, jos näitä mahdollisuuksia käytetään hyväksi! – mutta kuitenkin niin taitavasti, ettei lipsahdeta korniuden tai naiiviuden puolelle.

Kaikkein eniten pidän Ahavan tavasta kirjoittaa rakkaudesta ilman, että hän kertaakaan mainitsee sanaa ”rakkaus”. Rakkaus huokuu arkisista asioista, villapaidan tunnusta, omenantuoksusta, siitä miten joku naksauttaa herättyään kahvinkeittimen päälle ennen kuin tekee mitään muuta.

Kuin taivas tai järvi: kaunis, kuulas, syvä ja selkeä, ja pinnan alla vielä ties vaikka mitä. Heittämällä yksi parhaista kirjoista, jonka olen aikoihin lukenut. Totta tosiaan, NÄIN suomea kirjoitetaan.

Lempikohtiani:

Lampaista sanotaan musta, vaikka tarkoitetaan ruskeaa. Samaan tapaan kuin kaloista sanotaan ui, vaikka oikeasti ne sukeltavat. (s. 16)

Äiti seisoo oksan haarukassa ja ravistaa. Se näyttää aluksi kömpelöltä, mutta kun se seisoo siellä aikansa ja ravistaa, se muistaa taas miten puissa ollaan. (s. 45)

Joskus jää on niin kylmää, että se polttaa käsiä. (s. 62)