Ashley Audrainin Lapsi rakas – karu kertomus äideistä ja tyttäristä

Ashley Audrainin Lapsi rakas (Otava 2021, suom. minä) on melko rankka kirja. Teoksessa käsitellään muun muassa sukupolvelta toiselle periytyvää lasten kaltoinkohtelua, henkistä (ja fyysistäkin) väkivaltaa, parisuhteen kariutumista ja lapsen kuolemaa. Lukiessa, ja vielä kääntäessäkin, oli jatkuvasti vähän pala kurkussa, ja hetkittäin, kun esimerkiksi eräänä synkkänä loppusyksyisenä päivänä aprikoin, onko suomeksi parempi sanoa ”hirtti itsensä” vai ”hirttäytyi”, mielessä kävi, että olisihan sitä kyllä voinut tämän maailmanlaajuisen pandemian ja pimeimmän vuodenajan keskelle ottaa edes jotain vähän iloisempia töitä.

Loppujen lopuksi työ kuitenkin palkitsi. Audrainin teksti on siinä määrin terävää ja taitavaa, että hetkittäisestä raskaudesta huolimatta sitä oli ilo kääntää. Tuskaisten teemojen keskeltä löytyy myös rakkautta, herkkyyttä ja samaistumispintaa, varsinkin raadollisen rehellisistä äitiyden kuvauksista, joissa Audrain on mielestäni kaikkein vahvimmillaan. Tässä on yksi lempikohdistani:

Muistan tajunneeni eräänä päivänä, miten tärkeä minun ruumiini oli meidän perheellemme. Ei älyni, eivät kirjalliset kunnianhimoni. Ei kolmenkymmenenviiden vuoden aikana muovautunut persoona. Vain ruumiini. Seisoin alasti peilin edessä riisuttuani puseron, joka oli yltä päältä Samin pulauttamassa hernesoseessa. Rintani olivat nuupahtaneet kuin se keittiön viherkasvi, jota en ikinä muistanut kastella. Vatsani tursui alushousujen kuminauhan yli samalla tavalla kuin kädenlämpöisen latten maitovaahto mukin reunasta. Reiteni olivat kuin makkaratikulla lävistetyt vaahtokarkit. Olin yhtä mössöä. Mutta se oli samantekevää – merkitystä oli ainoastaan sillä, että sain fyysisesti pidettyä meidät kaikki liikkeessä. Minun ruumiini oli meidän moottorimme. Annoin armon käydä oikeudesta peilissä näkyvälle uppo-oudolle naiselle. Silloin en vielä ymmärtänyt, että ruumiini ei enää koskaan sen jälkeen tulisi olemaan yhtä hyödyllinen: välttämätön, luotettu, arvostettu.

ASHLEY AUDRAIN, Lapsi rakas (Otava 2021). Suom. Oona Nyström

Osa kuvauksista osuu niin naulan kantaan, että välillä minua jopa vähän harmitti, että teos on trilleri. Mietin, että olisi voinut olla armollisempaa viestittää, että äitiys voi joskus olla raastavan vaikeaa – että ihmisellä voi joskus olla todella hankalia oloja ja ikäviä ajatuksia, vaikka asiat eivät olisikaan hirvittävällä tavalla vinossa.

Toisaalta, mikäli mikään ei olisi vinossa, teos ei olisi yhtä hyytävä ja vetävä kuin se nyt todellakin on. Kaikista kääntämistäni dekkareista ja trillereistä yksikään ei ole mennyt luihin ja ytimiin samalla tavalla kuin tämä. Hyytävyyden syvin olemus piilee siinä, että toisin kuin monissa muissa jännäreissä, tässä kirjassa uhka ei tule ulkoapäin. Lapsi rakas sijoittuu enimmäkseen kotiin. Tuiki tavalliseen elämään, lapsiperheen arkeen. Siihen ympäristöön, josta pitäisi jäädä rakkaita, pehmoisia ja hattarantuoksuisia muistoja – jonka pitäisi olla ihmiselle se kaikkein lämpöisin ja turvallisin paikka, mutta jota se ei kaikille kuitenkaan ole.

Jänniä aikoja – kun ei uskalla tunnustaa tunteitaan

Olen kuullut Naoise Dolanin Jänniä aikoja -romaanista (suom. minä, Otava 2020) kahdenlaisia mielipiteitä: toiset ovat ihastuneet, toiset puolestaan hämmentyneet ja ihmetelleet, mikä kirjan pointti oikeastaan oli, kun eihän siinä juuri tapahtunutkaan mitään ja henkilöhahmotkin olivat vähän sellaisia rasittavia.

Todella vaiheessa -blogissa on yksi tarkkanäköisimmistä kuvauksista, joita olen kirjasta lukenut, tässä siitä osa:

Ihmisillä on yleensä tapana säilyttää elämänsä nykyisessä tilassaan, vaikka siinä olisi paljonkin epämiellyttäviä puolia, koska muutoksen tekeminen tuntuu henkisesti vaikealta (ns. status quo bias). Jänniä aikoja kertoo hienosti tilanteesta, jossa nuori aikuinen voisi helposti luisua yhteen suuntaan elämässään, samalla kuin toisessa suunnassa olisi jotain kiinnostavampaa tiedossa.

Mielestäni romaani tavoittaa hienosti monien nykypäivän aikuisten ajatusmaailman: Tunteiden näyttäminen on noloa, mistään oikeasti vakavasta ei saa puhua eikä omia tarpeita aina edes osata nimetä.

Todella vaiheessa -blogi 11.2.2021

Juuri tästähän Jännissä ajoissa on kyse. Ollaan nuoria aikuisia ja niin kovin fiksuja, ironisia ja sarkastisia, ettei uskalleta sanoa, mitä mieltä asioista oikeasti ollaan. Tuntuu helpommalta hokea olevansa viallinen ja tunnekylmä kuin tunnustaa aitoja tunteitaan kenellekään, edes itselleen. Paljon jää kovan ulkokuoren sisään – ja rivien väliin.

Hahmottumassa

Pidin aamulla tuumaustauon käännöksen korjausvedosten läpikäymisestä ja kävin hiihtämässä. Taas. Kun tätä blogia lukee, voisi luulla, etten muuta teekään, mutta enimmäkseen olen kyllä kääntänyt.

Viimeiset korjauskierrokset ennen suomennoksen ilmestymistä ovat ihana ja kamala työvaihe. Suomennos on jo tavallaan valmis, kokonaisuus on hahmottunut, teksti kulkee, ja yleensä tässä vaiheessa huomaa helpotuksekseen, että ihan hyvähän tästä on tulossa – ihan oikea kirja. (Juuri nyt työn alla on Ashley Audrainin esikoistrilleri The Push, suomeksi Lapsi rakas, joka ilmestyy Otavalta näillä näkymin maaliskuussa. Olen yleensä aika varovainen sanomaan suomentamistani kirjoista kauheasti mitään, mutta nyt täytyy sanoa, että tämä kirja on aikamoinen. Menee ihon alle ihan eri tavalla kuin mikään aiemmin kääntämistäni dekkareista tai trillereistä.)

Viimeistelyvaihe on kuitenkin myös intensiivinen ja kuluttava. Tekstissä pääsee etenemään nopeasti, koska se on jo melkein valmis; massaa on paljon ja kokonaisuuteen pääsee uppeluksiin aivan eri tavalla kuin raakakäännöksessä rämpiessä. Se on ihanaa! Mutta toisaalta on hankalaa lukea omaa tekstiään, jolle on tavallaan tullut jo sokeaksikin – kaikki näyttää tutulta, ratkaisuja on mietitty moneen kertaan – ja yrittää huomata siitä sellaisia paranneltavia tai korjattavia kohtia, joita ei ole aiemmin huomannut. Tässä vaiheessa sanoihin ja lauseisiin suhtautuu tietynlaisella varauksella ja vainoharhaisuudella, tekstiä lukee kuin piru Raamattua. (Ja aina sinne silti jotain jää. Aina, aina. Jos vuosien jälkeen avaa jonkun vanhan suomennoksensa ja alkaa lukea sitä mistä tahansa kohdasta, aina löytää jotain, minkä nyt kirjoittaisi toisin.)

Ihana, intensiivinen työvaihe vaatii myös veronsa. Eilen, kun olin koko työpäivän pingottanut ja pinnistellyt tekstin parissa (harvinaisen sujuvasti ja jouhevasti, täytyy sanoa – oli hyvä työpäivä), huomasin illalla perheenjäsenille jutellessani, että takki oli aika tyhjä, sanat aivan hukassa. Samoin, kun yritin tehdä jumittuneen selkäni avuksi jumppaliikettä, jossa olisi pitänyt liikuttaa käsiä ja jalkoja samanaikaisesti, huomasin, että siitä ei tullut kerta kaikkiaan yhtään mitään. Vedin tästä kaikesta sen johtopäätöksen, että nyt taitaa aivoja väsyttää, mikä on kyllä tavallaan ihan loogistakin.

Tänään päätin siis ottaa hiukan rennommin. Aamupäivällä paistoi aurinko, joten lähdin ulkoilemaan. Ensin ajattelin mennä sivakoimaan urheilukeskuksen hyvin hoidetuille laduille, mutta sitten totesin, että nyt ei tarvita mitään superluistoa tai vauhtiennätyksiä, ja lähdinkin sen sijaan hissuttelemaan hiljaksiin peltojen päälle. Miten hyvä ratkaisu. Aamuauringon udussa kimaltelevat maisemat olivat aivan maagisia (kuvat eivät tee oikeutta), ja valkeita lakeuksia tuijotellessa mietin mielessäni, että meressä ja pelloissa on jotain samaa. Avaruutta, tilaa.

Freelance-kääntäjän työviikko

Millainen on freelance-kääntäjän työviikko? Varsinkin kirjoja kääntäessä työpäivät seuraavat toisiaan hyvinkin samankaltaisina viikosta ja kuukaudesta toiseen: sitä vain istuu aamulla tietokoneen ääreen ja kääntää iltapäivään saakka. Toisinaan, kuten tällä viikolla, työssä on kuitenkin enemmän vaihtelua, ja siksi tuntui hauskalta ajatukselta listata, mitä kaikkea yksin oman työhuoneensa uumenissa piilottelevan kääntäjän toimenkuvaan saattaa kuulua. (Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta siitä on jo jokunen vuosi, teksti löytyy täältä.)

Pidemmittä puheitta: tällä viikolla olen muun muassa (tapahtumat eivät ole aikajärjestyksessä):

• Saanut valmiiksi kirjasuomennoksen viimeisen korjauskierroksen ennen toimitusta ja palauttanut käännöksen kustannustoimittajalle.
• Sumplinut taitto- ja toimitusaikatauluja.
• Laatinut ja lähettänyt edellä mainitusta suomennoksesta laskun.
• Tehnyt loppuun vuoden 2020 kirjanpidon.
• Tehnyt arvonlisäveroilmoituksen ja ALV-yhteenvetoilmoituksen Omaverossa (nämä liittyvät asiatekstikäännöksiin; kirjallisuuden suomennokset ovat arvonlisäverottomia).
• Arkistoinut vuoden 2020 töitä ja muita materiaaleja omiin kansioihinsa tietokoneella.
• Mapittanut (nykyään hyvin harvalukuisia) paperikuitteja ja tiliotteita.
• Tehnyt lumitöitä.
• Vältellyt isohkon teknisen käännöstyön aloittamista tekemällä edellä mainittuja kirjanpitoon ja pihan kunnossapitoon liittyviä tehtäviä (vaikka hyvähän nekin on toki joskus tehdä!).
• Aloittanut pienen viivyttelyn jälkeen isohkon teknisen käännöstyön, innostunut siitä alkukankeuden jälkeen valtavasti (ihminen voi tuntea yllättävänkin suurta ylpeyttä ja onnea selkeän ja johdonmukaisen käyttöohjeen kirjoittamisesta) ja saanut sen lopulta valmiiksi.
• Taistellut tietoteknisten ongelmien kanssa, kun isohko tekninen käännös ei valmistuttuaan suostunutkaan enää avautumaan alkuperäisessä tiedostomuodossa. (”Tiedostoa ei voi avata, koska sen sisällön kanssa on ongelmia” on lause, jota ei huolella valmistellun käännöstyön kanssa haluaisi kohdata.)
• Keksinyt kiertotien tietotekniseen ongelmaan. (Tiedoston kierrättäminen Google Driven kautta auttaa yllättävän usein, joskin se tuhoaa osan muotoiluista. No, parempi niin kuin niin, että koko käännös katoaisi savuna ilmaan.)
• Napsutellut palautetusta tiedostosta Drivessa hävinneitä muotoiluja takaisin paikoilleen.
• Huomannut vasta tämän jälkeen, että koko ongelma olisi ratkennut ihan vaan päivittämällä ohjelmisto uusimpaan versioon. No, nyt sekin on tehty.
• Lopettanut erään työpäivän etuajassa, koska oli ihan pakko päästä hiihtämään.
• Kirjoittanut yhden blogitekstin, jossa voinkin mukavasti hyödyntää hiihtoretkellä ottamiani valokuvia.