Dekkarit(kin) on suomennettava hyvin

Koneen Säätiön rahoittama, vuosina 2018 ja 2019 kirjastovierailuja järjestänyt Suomentajat lukijoiden luo -projekti jäi pandemian takia kesken. Tekemättä jääneet vierailut päätettiin korvata Kirjastokaistan kanssa kuvatuilla videoilla, joissa suomentajat keskustelevat työstään toisten suomentajien kanssa. Videoita on kaikkiaan kaksitoista, ja ne julkaistaan syksyn mittaan torstaisin yksi video viikossa.

Minä pääsin juttelemaan videolla dekkarien kääntämisestä kokeneiden kollegojeni Sirkka-Liisa Sjöblomin ja Sari Kumpulaisen kanssa. Video löytyy blogitekstin lopusta.

Juteltavaa olisi tietenkin ollut vaikka millä mitalla, ja kuvausten jälkeen mieleen tuli luonnollisesti lisää kaikenlaista, mitä olisin voinut videolla kertoa. Niistä ehkä päällimmäiseksi jäi aihe, jota ehdimme videon lopussa vain nopeasti sivuta: Miksi on tärkeää, että dekkari on suomennettu hyvin?

Kysymys on sinänsä hiukan hölmö ja arvottava – heti tulisi mieleen kysyä vastavuoroisesti, miksi ihmeessä ei olisi tärkeää, että dekkarit on suomennettu hyvin. Taustalla on ehkä ajatus siitä, että dekkarit olisivat kirjoina jotenkin heppoisempia ja vähempiarvoisempia kuin muut. En ihan allekirjoita tätä näkemystä. On tietenkin selvää, että kirjoja on monenlaisia. Joissain kirjoissa olennaista on kirjallisen ilmaisun kunnianhimoisuus, taiteellisuus tai omaleimaisuus, joissain hyvä juoni ja joissain molemmat. Dekkarit ja jännärit ovat usein juonivetoisia, eikä niissä välttämättä harrasteta kielellistä kikkailua, syvällisyyttä tai korkealentoisuutta. Olennaista on se, että tarina vetää ja koukuttaa – että kirjan parissa viihtyy eikä lukeminen ole työn ja tuskan takana. Ehkä nimenomaan tämä viihtyminen ja tuskan puuttuminen saa jotkut katsomaan dekkarikirjallisuutta kieroon, ikään kuin kaikkien arvokkaiden ajanvietteiden pitäisi olla jollain lailla työläitä. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat?

Ihan totta, ei aina tarvitse kärsiä. Elämän ei tarvitse eikä kuulu olla pelkkää työtä, kehittymistä ja puurtamista, vaan joskus on terveellistä ihan vain rentoutua ja viihtyä. Esimerkiksi lukemalla koukuttavaa kirjaa, johon uppoutuessa unohtaa hetkeksi itsensä ja ympäröivän maailman. (Mikä ihana ajatus!) Tällöin on kirjailijalta taitavaa lukijan huomioimista kirjoittaa vetävä, suhteellisen helppolukuinen teos, jonka parissa lukija ei joudu jatkuvasti keskittymään ja pinnistelemään. Tällaisessa teoksessa kielen tehtävänä on kuljettaa tarinaa eteenpäin, ei vetää huomiota itseensä. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että kieli olisi jotenkin heppoista tai löperöä vaan ennemminkin että siinä kiinnitetään huomiota erilaisiin asioihin kuin joissain muissa teksteissä. Kääntäjän ei välttämättä tarvitse miettiä päätään puhki runollisia ilmauksia tai mullistavia, luovia lauserakenteita, mutta hänen on huolehdittava siitä, että teksti kulkee: että se on sujuvaa, että se kuljettaa juonta eteenpäin, että siinä ei ole asioita, jotka töksähtäisivät silmään ja jäisivät häiritsemään lukuelämystä. Selkeän tekstin kirjoittaminen on taitolaji, olipa kirjallisuuden genre mikä tahansa. Kääntäjän on tunnistettava tekstilaji, tekstin tyyli, kirjailijan ääni, ja kirjoitettava suomeksi vastaavanlainen, eheä tekstikokonaisuus, joka täyttää sille asetetut tavoitteet ja funktiot. Toisin sanoen kääntäjän on tehtävä oma työnsä – aivan yhtä huolellisesti kuin kaikkia muitakin tekstejä kääntäessä.

Kaikilla kuvan jännityskirjoilla on sama suomentaja. Arvaa kuka?

Dekkarien suomentaminen hyvin on erityisen tärkeää siksi, että jännityskirjallisuutta luetaan paljon. Monet ihmiset lukevat yksinomaan dekkareita, eivät välttämättä muunlaisia kirjoja ollenkaan. Se ei ole huono asia – kukin lukekoon juuri sellaisia kirjoja, joista eniten pitää. (Tämän luulisi olevan itsestään selvää.) Kurjaa sitä vastoin olisi, jos tällaiset suositut ja laajalevikkiset kirjat olisi kirjoitettu huonosti – jos käännökset olisivat huonoa suomea. Suomentajat ovat korkeasti koulutettuja ammattikirjoittajia, joista useimmat kokevat kunnia-asiakseen tuottaa suomenkielisille lukijoille laadukkaita tekstejä. Laadukkaalla tarkoitan oikeakielistä, vetreää, tilanteeseen sopivaa ja luontevasti soljuvaa tekstiä, joka tukee paitsi lukijoiden suomen kielen taitoa myös suomen kielen asemaa ilmaisuvoimaisena tieteen, taiteen ja viihteen (ja kaikkien muidenkin elämän osa-alueiden!) välittäjänä, eikä esimerkiksi pursuile kirjoitusvirheitä, anglismeja tai vieraan kielen lauserakenteita.

Lukeminen on hyvä harrastus, lukipa sitten dekkareita tai muuta viihdekirjallisuutta tai niin sanottua korkeakirjallisuutta – tai kaikkea sikin sokin! (Tällä kannalla ovat myös tutkimukset, ks. kirjallisuustieteen dosentti, kirjallisuusterapeutti Päivi Kososen kirjoitus Turun Sanomissa 24.8.2021.) Ihmiset ovat erilaisia ja erilaisilla kirjoilla on erilaisia funktioita. Joku haluaa rentoutua pitkän työpäivän jälkeen hauskan ja vetävän kirjan ääressä, joku syventyä paksuihin klassikoihin, joku haluaa nautiskella runoja pieninä annoksina, joku toinen avartaa maailmankatsomustaan historiallisilla tietokirjoilla. Ja tietysti yksi ja samakin ihminen saattaa haluta eri päivinä ja erilaisella mielellä lukea erilaisia kirjoja. Kukaan ei myöskään ryhdy heti lukemaan opittuaan tankkaamaan Dostojevskia, vaan on hyvä lähteä liikkeelle jostain kevyemmästä. Siksi on hyvä, että tarjolla on erilaisia kirjallisuuden lajeja – ja että ne kaikki on kirjoitettu hyvin.

Lisää dekkarien kääntämisen haasteista ja hauskuuksista – esimerkiksi kirjoissa tyypillisesti toistuvista lauseista ja puhekielen käyttämisestä – on videolla! Kaikki sarjassa jo ilmestyneet videot sekä koko syksyn julkaisuaikataulun löydät täältä.

Kakkutauko

Kevätsää on harmaa ja kalsea, lapselle puhkeaa hampaita, on flunssaa ja röhinää, vatsataudin uhka leijuu ilmassa, hyvistä yöunista ei ole hetkeen voinut puhua. Käännöstyö etenee, hiukan tahmeasti, mutta etenee kuitenkin, alkutekstin lauseet ovat englantilaisittain polveilevia, -ing sitä ja -ing tätä, ja niitä pitää vatkata ja ravistaa ja vekslata, jotta niistä saisi suomen kielellä jotenkin tolkullisia. Osaanko minä muka? mietin välillä. Pystynkö minä tähän? Raakakäännös on valmis, mutta sitä tehdessä en ole jaksanut miettiä kaikkia asioita ihan loppuun asti. Mietin niitä sitten myöhemmin, mietin silloin. Se myöhemmin on nyt, ja nyt mietin useamman kerran päivässä, että minkä taakseen jättää, sen todellakin edestään löytää.

No, siis oikeastihan kaikki on hyvin. Lapsen on hyvä saada hampaita suuhunsa, röhä ja köhä kuuluvat elämään, ja kyllä ne käännöksetkin ovat aina ajallaan tupanneet valmistumaan. Soin itselleni tänään Minna Canthin päivän kunniaksi tavallista pidemmän teetauon ja kävelin Turun-työhuoneeltani Pieneen Kirjapuotiin, jossa oli pyöräytetty tarjolle Minna Canthin kakkua. En oikein perusta makeista leivonnaisista enkä ymmärrä, miksi merkkihenkilöiden muistaminen pitäisi typistää tunkkaiseen kakkupalaan, mutta tänään ajatus jollain lailla merkityksellisestä makeasta herkusta ja lämpimästä teekupposesta tuntui elähdyttävältä ja houkuttelevalta.

Totta puhuen en oikein tykännyt kakusta. (Muut Kirjapuodin leivonnaiset ovat kyllä aina olleet tosi herkullisia. Menkää sinne, nautiskelkaa ja ostakaa kirjoja.) Mutta kaikkihan tietävät, ettei Minna Canthkaan mikään kakkumaakari ollut, vaan raudanluja naisasianainen, köyhien puolustaja, toimittaja, yksinhuoltaja, kauppias ja kirjailija. Luen parhaillani lukupiiriä varten Minna Maijalan toimittamaa Canthin novellikokoelmaa Ihmisen kuvia (Gummerus 2019), ja heti ensimmäisen novellin alussa hätkähdin sitä, miten kauniisti Canth kirjoittaa. Todellakin: lukuisten tittelien ja Canthin ajamien tärkeiden asioiden varjoon jää toisinaan se, miten hirvittävän taitava kirjoittaja hän on ollut. Kokoelman novellit ovat aiheeltaan aika kammottavia ja kerronnaltaan julman rehellisiä, jopa irvokkaita, kuten kirjan aloittava Kuoleva lapsi, mutta jotain vastaansanomattoman kaunista on siinä, millä lailla sanat on perätysten aseteltu. Katsokaa nyt. Hiljainen ja kirkas oli talviyö…

Minna Canthille kiitos kauniista sanoista ja kaikesta muusta. Sitä paitsi pieniltäpä tuntuvat 1800-luvun ihmiskohtaloiden rinnalla nykyelämän murheet, kun voi viettää taukoa siististä sisätyöstään tunnelmallisessa Kirjapuodissa teetä ja kakkua särpien. Räntää ja vettä sataa vuorotellen, mutta kevättä se vain tietää, uskokaa pois.

Kääntäjät äänessä

DSC_2492

Anna Tulusto, Terhi Kuusisto ja Tiina Ohinmaa Kääntäjän äänessä.

Kävin viime viikolla Helsingissä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton ja Otavan kirjakaupan järjestämässä Kääntäjän ääni -tilaisuudessa. Illan teemana oli ”Mitä Yhdysvalloissa tapahtuu?” ja keskustelemassa olivat suomentajat Terhi Kuusisto ja Tiina Ohinmaa, joita haastatteli Ylen aamu-tv:stäkin tuttu kirjallisuustoimittaja Anna Tulusto. Käsiteltävänä oli kaksi erilaista kirjaa, Jennifer Clementin kaunokirjallinen, mutta kantaaottava romaani Rakkaudesta aseisiin (Like 2018, suom. Terhi Kuusisto) sekä Luke Hardingin tietokirja Salajuoni – Kuinka Venäjä auttoi Trumpin Valkoiseen taloon (Into 2018, suom. Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa).

Saanko tunnustaa, että joskus kirjallisuuskeskustelut tuppaavat olemaan minusta hiukan puisevia ja puuduttavia, ainakin, ellei ole saanut aikaiseksi yhtikäs yhtään tutustua niihin kirjoihin, joista keskustellaan? No, nytpä tunnustin, mutta kuitenkin hyvällä tarkoituksella, sillä tämä Kääntäjän ääni -ilta oli loistokas esimerkki siitä, että näin ei  aina ole eikä missään nimessä tarvitsekaan olla.

Ilta oli kovin miellyttävä. Minuun teki vaikutuksen etenkin se, miten lämpimästi ja varmalla otteella Anna Tulusto keskustelua luotsasi. Sitä oli sitten mukavaa kuunnella, kuin olisi kietoutunut pehmoiseen ja turvalliseen torkkuvilttiin, nojannut rennosti taakse ja heittänyt kaikki huolet mielestään. Varmuus, asiantuntemus ja into omasta työstä kuulsi myös kääntäjien esiintymisestä. Kirjoja käsiteltiin tasapainoisesti ja kiinnostavasti, siten, että keskustelua pystyi seuraamaan ja sitä oli hauska seurata, vaikkei olisi teoksista aiemmin kuullutkaan. Suomentajat lukivat sopivassa välissä lyhyitä, hyvin valittuja ja teoksia hyvin kuvaavia katkelmia suomennoksistaan ja valottivat teosten taustoja, sisältöä ja käännösprosessia. Jutustelu polveili myös yleisesti suomentamiseen ja sen mahdottomuuteen (ja mahdollisuuksiin), suomalaisten ja eurooppalaisten kielitaitoon, Trumpin twiitteihin ja jos jonkinlaisiin asioihin, sulavasti ja pakottamatta.

Kuusisto kertoi kääntäneensä kaikki Clementiltä tähän asti suomennetut kolme teosta. Suomennospätkästä ilmi tullut kaunis, osin runollinenkin tapa käsitellä kipeitä aiheita ja yhteiskunnallisia ongelmia herätti suuren kiinnostuksen kirjailijaan, johon en ole totta puhuen tätä ennen tutustunut lainkaan. Trump-kirja puolestaan oli aiheeltaan raflaavampi ja ajankohtaisempi ja kirvoitti yleisöstä innostuneita reaktioita ja hörähdyksiä.

Kaiken kaikkiaan tilaisuus oli välitön ja konsepti erinomaisen toimiva. Viihdyin! Ja uskon, että tällaisessa raikkaan leppoisassa tilaisuudessa viihtyisi moni muukin – moni sellainenkin, joka kuvittelee, että kirjallisuuskeskustelut ovat puisevia tai ikävystyttäviä. Ilokseni voin kertoa, että tällaisia kuvitelmia voi käydä karistamassa kevään mittaan vielä kahdessa Kääntäjän ääni -illassa: 21. maaliskuuta ja 18. huhtikuuta. (Tämä ei ole maksettu mainos vaan vilpittömän hyväntahtoinen vinkki kaikille pääkaupungin suunnalla liikuskeleville.) Tulevien iltojen esiintyjiä ja ohjelmaa ei ole vielä julkistettu, mutta niitä voi lähitulevaisuudessa käydä kuikuilemassa esimerkiksi SKTL:n tapahtumakalenterista tai Facebookin ihmeellisestä maailmasta.

Niin, ja ellei satu asumaan Helsingissä, paikalle pääsee toki kauempaakin. Junantuoma voi saada matkalla eteenpäin vaikkapa liian pitkään kesken olleita villasukkia tai lukea arjen kiireessä unhoon jääneitä kirjoja.

DSC_2484

Kirjamessuriemua ja lukijoiden luo saapuvia suomentajia

Lokakuu, paras kuu, monestakin syystä, eikä vähiten siksi, että silloin vietetään sekä Turun että Helsingin Kirjamessuja. Olen aina tykännyt kirjamessuista, koska minusta on hauskaa, kun kirjojen ja kirjallisuuden ympärille saadaan luotua sellaista pöhinää, joka houkuttelee ihmiset sankoin joukoin paikalle. Turun messut ovat pääkaupungin tapahtumaan verrattuna pienemmät, mutta väenpaljoutta ja pöhinää ei sieltäkään puutu. Pidän Turun messuilla siitä, että verrattain pienemmässä ja intiimimmässä tapahtumassa näkee aina tosi paljon tuttuja. Viime vuonna kävi niin, etten meinannut päästä käytävällä liikkumaan ollenkaan, kun parin metrin välein piti pysähtyä juttelemaan jonkun kanssa. Helsingissä puolestaan tykkään siitä, että suuremmassa tapahtumassa on tietysti aina vähän enemmän kaikkea. (Erityisesti tykkään siitä Helsingin messukeskuksen ravintolasta, josta saa intialaistyyppistä sapuskaa, Turussa kun messuravintoloita on vain se yksi. (Mutta onneksi samaan aikaan on Ruokamessut, kyllä niidenkin antimilla selviää.))

dsc_1548.jpg

Olin tänään lauantaina päivystämässä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton messuosastolla ja lisäksi haastattelin osastolla Suomentajat lukijoiden luo ‑hankkeen koordinaattori, suomentaja Laura Jänisniemeä sekä projektiin osallistuvaa turkulaissuomentaja Pekka Tuomistoa. Kyseessä on siis Koneen säätiön rahoittama hanke, joka toteuttaa tämän ja ensi vuoden aikana sata suomentajien kirjastovierailuja eri puolille Suomea. Hankkeen nettisivuilla on lisätietoja projektista sekä kalenteri, josta näkee kätevästi, missä ja milloin suomentajavierailuja on luvassa. Hirmu mielenkiintoinen ja tarpeellinen hanke, kannattaa tutustua!

Luonnollisesti kävin myös kuuntelemassa kääntäjien erilaisia lavaesiintymisiä, muun muassa sitä, kun uudella lasten ja nuorten kirjallisuuden käännöksistä jaettavalla Aarresaari-palkinnolla palkittu Raija Rintamäki kertoi palkitusta Onnentyttö Dunne ‑suomennoksestaan (Kustannus-Mäkelä). Alkuteoksen on kirjoittanut ruotsalainen kirjailija Rose Lagercrantz ja kuvituksen on tehnyt Eva Eriksson. Selailin kirjaa Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla ja ihastuin siihen niin, että kävin ostamassa sen. Kotona annoin sen eräälle seitsemänvuotiaalle, joka ihastui siihen niin, että luki sen melkein samalta istumalta. Kun kirja on hyvä, se on hyvä.

dsc_1551

Lisäksi kävin kuuntelemassa suomentaja Juhani Lindholmin ja Jaakko Kankaanpään keskustelua klassikoiden suomentamisesta. Lindholm on hiljattain suomentanut Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut (Siltala) ja Kankaanpää Agatha Christien murhamysteerejä (WSOY). Polveilevaa ja luonnikasta keskustelua oli hauska kuunnella. Joitain vuosia sitten, vielä kääntämisen opiskelijana ja aloittelevana kääntäjänä, muistan olleeni kirjamessuilla ihmeissäni ja häikäistynyt siitä, että ylipäänsä pääsin näkemään ihka oikeita pitkän linjan suomentajia ja kuuntelemaan, kun he kertoivat työstään. Yhtä lailla ihmeissäni olin silloin siitä, ettei heitä kuuntelemassa ollut kuin kourallinen ihmisiä. Voi, mikä määrä haaskattua markkinointipotentiaalia! Kun ulkomaisia kirjailijoita harvemmin saadaan Suomeen puffaamaan kirjojaan, miksi kirjojen markkinoinnissa ei voitaisi hyödyntää enemmän niitä ihmisiä, jotka tuntevat kyseiset kirjat läpikotaisin, vieläpä siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat kirjoittaneet niiden suomenkieliset versiot ja ovat siis kirjojen tekijöitä. Tällä en tarkoita sitä, etteikö kirja olisi ensisijaisesti ja ennen kaikkea kirjailijansa teos, vaan sitä, että käännösteoksella on myös toinen tekijä, tulkitsija, haamukirjoittaja, hänkin aivan todellinen, luova ja asiansa ja työnsä tunteva ihminen.

Tästäkin syystä on ihanaa, että aiemmin mainitsemani Suomentajat lukijoiden luo ‑hankkeen tyyppisiä projekteja käynnistetään. Tekstissä hyvä kääntäjä on usein piilossa, koska monesti tekstin muistaa olevan käännös vasta siinä vaiheessa, jos siinä on jotain pielessä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tekstin ulkopuolisessa maailmassa kääntäjän olemassaolo pitäisi jotenkin kätkeä. Päinvastoin! Tällaisena aikana, kun kuluttaja voi vahingossa ostaa netistä kirjan, jonka on kääntänyt kone (näin on ihan oikeasti käynyt, eikä sellaisesta kirjasta tietenkään kukaan mitään selkoa voi saada), ammattisuomentajan nimi kirjan nimiösivulla, tai mieluiten vaikka kannessa, missä tahansa, mistä lukija sen helposti ja vaivatta näkee, on markkinointivaltti.

Kylläpä lipsahti melkein jo paasauksen puolelle. Mutta joka tapauksessa: Ihanaa, kun kirja elää! Ihanaa, kun on kirjamessujen kaltaisia tapahtumia, joissa kuka tahansa pääsee omin silmin näkemään niitä ihka oikeita ihmisiä, jotka kirjoja kirjoittavat. Mene sinäkin messuille! Tai jos et ole pöhinän ja hälinän ystävä, suuntaa vaikka lähimpään kirjastoon, kirjojen ja suomentajan luo.