Hahmottumassa

Pidin aamulla tuumaustauon käännöksen korjausvedosten läpikäymisestä ja kävin hiihtämässä. Taas. Kun tätä blogia lukee, voisi luulla, etten muuta teekään, mutta enimmäkseen olen kyllä kääntänyt.

Viimeiset korjauskierrokset ennen suomennoksen ilmestymistä ovat ihana ja kamala työvaihe. Suomennos on jo tavallaan valmis, kokonaisuus on hahmottunut, teksti kulkee, ja yleensä tässä vaiheessa huomaa helpotuksekseen, että ihan hyvähän tästä on tulossa – ihan oikea kirja. (Juuri nyt työn alla on Ashley Audrainin esikoistrilleri The Push, suomeksi Lapsi rakas, joka ilmestyy Otavalta näillä näkymin maaliskuussa. Olen yleensä aika varovainen sanomaan suomentamistani kirjoista kauheasti mitään, mutta nyt täytyy sanoa, että tämä kirja on aikamoinen. Menee ihon alle ihan eri tavalla kuin mikään aiemmin kääntämistäni dekkareista tai trillereistä.)

Viimeistelyvaihe on kuitenkin myös intensiivinen ja kuluttava. Tekstissä pääsee etenemään nopeasti, koska se on jo melkein valmis; massaa on paljon ja kokonaisuuteen pääsee uppeluksiin aivan eri tavalla kuin raakakäännöksessä rämpiessä. Se on ihanaa! Mutta toisaalta on hankalaa lukea omaa tekstiään, jolle on tavallaan tullut jo sokeaksikin – kaikki näyttää tutulta, ratkaisuja on mietitty moneen kertaan – ja yrittää huomata siitä sellaisia paranneltavia tai korjattavia kohtia, joita ei ole aiemmin huomannut. Tässä vaiheessa sanoihin ja lauseisiin suhtautuu tietynlaisella varauksella ja vainoharhaisuudella, tekstiä lukee kuin piru Raamattua. (Ja aina sinne silti jotain jää. Aina, aina. Jos vuosien jälkeen avaa jonkun vanhan suomennoksensa ja alkaa lukea sitä mistä tahansa kohdasta, aina löytää jotain, minkä nyt kirjoittaisi toisin.)

Ihana, intensiivinen työvaihe vaatii myös veronsa. Eilen, kun olin koko työpäivän pingottanut ja pinnistellyt tekstin parissa (harvinaisen sujuvasti ja jouhevasti, täytyy sanoa – oli hyvä työpäivä), huomasin illalla perheenjäsenille jutellessani, että takki oli aika tyhjä, sanat aivan hukassa. Samoin, kun yritin tehdä jumittuneen selkäni avuksi jumppaliikettä, jossa olisi pitänyt liikuttaa käsiä ja jalkoja samanaikaisesti, huomasin, että siitä ei tullut kerta kaikkiaan yhtään mitään. Vedin tästä kaikesta sen johtopäätöksen, että nyt taitaa aivoja väsyttää, mikä on kyllä tavallaan ihan loogistakin.

Tänään päätin siis ottaa hiukan rennommin. Aamupäivällä paistoi aurinko, joten lähdin ulkoilemaan. Ensin ajattelin mennä sivakoimaan urheilukeskuksen hyvin hoidetuille laduille, mutta sitten totesin, että nyt ei tarvita mitään superluistoa tai vauhtiennätyksiä, ja lähdinkin sen sijaan hissuttelemaan hiljaksiin peltojen päälle. Miten hyvä ratkaisu. Aamuauringon udussa kimaltelevat maisemat olivat aivan maagisia (kuvat eivät tee oikeutta), ja valkeita lakeuksia tuijotellessa mietin mielessäni, että meressä ja pelloissa on jotain samaa. Avaruutta, tilaa.

Freelance-kääntäjän työviikko

Millainen on freelance-kääntäjän työviikko? Varsinkin kirjoja kääntäessä työpäivät seuraavat toisiaan hyvinkin samankaltaisina viikosta ja kuukaudesta toiseen: sitä vain istuu aamulla tietokoneen ääreen ja kääntää iltapäivään saakka. Toisinaan, kuten tällä viikolla, työssä on kuitenkin enemmän vaihtelua, ja siksi tuntui hauskalta ajatukselta listata, mitä kaikkea yksin oman työhuoneensa uumenissa piilottelevan kääntäjän toimenkuvaan saattaa kuulua. (Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta siitä on jo jokunen vuosi, teksti löytyy täältä.)

Pidemmittä puheitta: tällä viikolla olen muun muassa (tapahtumat eivät ole aikajärjestyksessä):

  • Saanut valmiiksi kirjasuomennoksen viimeisen korjauskierroksen ennen toimitusta ja palauttanut käännöksen kustannustoimittajalle.
  • Sumplinut taitto- ja toimitusaikatauluja.
  • Laatinut ja lähettänyt edellä mainitusta suomennoksesta laskun.
  • Tehnyt loppuun vuoden 2020 kirjanpidon.
  • Tehnyt arvonlisäveroilmoituksen ja ALV-yhteenvetoilmoituksen Omaverossa (nämä liittyvät asiatekstikäännöksiin; kirjallisuuden suomennokset ovat arvonlisäverottomia).
  • Arkistoinut vuoden 2020 töitä ja muita materiaaleja omiin kansioihinsa tietokoneella.
  • Mapittanut (nykyään hyvin harvalukuisia) paperikuitteja ja tiliotteita.
  • Tehnyt lumitöitä.
  • Vältellyt isohkon teknisen käännöstyön aloittamista tekemällä edellä mainittuja kirjanpitoon ja pihan kunnossapitoon liittyviä tehtäviä (vaikka hyvähän nekin on toki joskus tehdä!).
  • Aloittanut pienen viivyttelyn jälkeen isohkon teknisen käännöstyön, innostunut siitä alkukankeuden jälkeen valtavasti (ihminen voi tuntea yllättävänkin suurta ylpeyttä ja onnea selkeän ja johdonmukaisen käyttöohjeen kirjoittamisesta) ja saanut sen lopulta valmiiksi.
  • Taistellut tietoteknisten ongelmien kanssa, kun isohko tekninen käännös ei valmistuttuaan suostunutkaan enää avautumaan alkuperäisessä tiedostomuodossa. (”Tiedostoa ei voi avata, koska sen sisällön kanssa on ongelmia” on lause, jota ei huolella valmistellun käännöstyön kanssa haluaisi kohdata.)
  • Keksinyt kiertotien tietotekniseen ongelmaan. (Tiedoston kierrättäminen Google Driven kautta auttaa yllättävän usein, joskin se tuhoaa osan muotoiluista. No, parempi niin kuin niin, että koko käännös katoaisi savuna ilmaan.)
  • Napsutellut palautetusta tiedostosta Drivessa hävinneitä muotoiluja takaisin paikoilleen.
  • Huomannut vasta tämän jälkeen, että koko ongelma olisi ratkennut ihan vaan päivittämällä ohjelmisto uusimpaan versioon. No, nyt sekin on tehty.
  • Lopettanut erään työpäivän etuajassa, koska oli ihan pakko päästä hiihtämään.
  • Kirjoittanut yhden blogitekstin, jossa voinkin mukavasti hyödyntää hiihtoretkellä ottamiani valokuvia.

Puhelinhuone, saapashuone, olohuone, olohuone, olohuone

Olen viime aikoina perehtynyt jonkin verran brittiläiseen asumiskulttuuriin, osittain sen takia, että Jessica Fellowesin Bright Young Dead -kirjassa (suom. Nuori, kaunis ja kuollut, ilmestyy Otavalta syksymmällä, kun maltatte vielä hetken odottaa) on jos jonkinlaisia huoneita, joille minun piti löytää suomenkielinen nimi, ja osittain sen takia, että olen ihan muuten vaan täysin koukuttunut Remppa vai muutto UK -tv-sarjaan, jota löytyy Ruudusta kolme tuotantokautta.

Voisi kuvitella, että huoneiden nimien kääntäminen on tosi yksinkertaista, mutta ei se kyllä ole. Eri maissa eletään ja asutaan eri tavalla, ja sitten on vielä ajallinen ulottuvuus. 1920-luvulle sijoittuvassa Bright Young Deadissä liikuskellaan välillä Mitfordin perheen maalaiskartanossa, Asthall Manorissa, välillä lontoolaisissa townhouseissa (tämäkin on yksi sana, jolle ei ole ihan yksiselitteistä suomennosta). Asthall Manorissa päänvaivaa aiheuttivat muun muassa sellaiset huoneet kuin boot room ja telephone cupboard.

Asthall Manorin kuva Wikipediassa, https://en.wikipedia.org/wiki/Asthall_Manor

Ensinnäkään näitä yhdyssanoja ei löydy mistään sanakirjasta, sen paremmin kaksi- kuin yksikielisistäkään. Boot room -sana on kuitenkin yleisessä käytössä: googlettamalla esiin pompsahtaa kuvia eteisistä ja kenkäkaapeista, ja myös Remppa ja muutto -ohjelmassa taloihin halutaan joskus remontoida boot room, jonka kuvaavin vastine suomalaiselle olisi ehkä ihan vaan perinteinen suomalainen eteinen, johon riisutaan kengät ja päällysvaatteet sisään tultaessa, tai, jos halutaan korostaa sitä, että varsinkin brittiläisessä talossa tila on jotenkin enemmän kuin tavanomainen eteinen, jotain sellaista, mitä kaikissa taloissa ei ole, sitä voidaan hyvin kutsua kuraeteiseksi. Kuraeteisestä tulee kuitenkin väistämättä mieleen kurahousut ja päiväkoti-ikäiset muksut eikä sellainen välttämättä aivan istu 1920-luvun kartanomaisemaan. Internetiä hiukan lisää kaivelemalla selviää, että takavuosien herraskartanoissa boot room on ollut huone, jossa on säilytetty saappaita ja muita ratsastusvaatteita. Miten olisi siis saapashuone, joka kuulostaa jokseenkin kököltä ja suoralta käännökseltä? Kysyn Googlelta. Vastaan tulee joitain yksittäisiä osumia, lähinnä englannista käännetyistä kirjoista (en selvästikään ole ainoa kääntäjäparka, joka on tuskaillut asian kanssa) sekä joistain ratsastusta käsittelevistä blogikirjoituksista. Bingo! Jos saapashuone kelpaa suomalaiselle hevosharrastajalle, se saa kelvata lordi Redesdalellekin. Lisäksi sanassa on riittävän ylellinen klangi – onhan sopivaa, että kartanossa on saappaillekin oma huone.

Entä sitten telephone cupboard? Cupboard on oikeastaan kaappi tai komero. Onko Asthallin kartanon eteishallissa siis jonkin sortin puhelinkoppi? Syvennys? Kaappi, jossa puhelinta säilytetään? Sanaa googlettamalla tulee lähinnä kuvia lipastoista ja jonkin verran myös lontoolaisista perinteisistä punaisista puhelinkopeista. Etsin netistä englantilaisten kartanoiden pohjapiirroksia ja tutkin, löytyykö niistä puhelinkoppeja. Hiljaista on. Kirjan tekstistä selviää kuitenkin, että kyseessä ei ole mikään kaappi vaan tila, johon mahtuu sisälle istumaan ja puhumaan. Aikani tutkittuani löydän osoitteesta http://thetelephoneroom.blogspot.com/2009/03/what-is-telephone-room.html ratkaisevan tiedonmurusen: 1930-luvulla puhelinta säilytettiin erillisessä tilassa, koska ajatus siitä, että puhelin olisi ollut näkyvällä paikalla vaikkapa olohuoneessa, tuntui kerrassaan vulgääriltä. Tämä selittää asian. Mutta ei tuollaista meillä päin ole harrastettu, vai onko? Eihän puhelin meillä ole ollut rahvaanomainen asia, joka täytyy piilottaa, melkeinpä päinvastoin, voisi kuvitella. Minkä nimen minä tuolle komerolle oikein lykkään? Puhelinkoppi vie ajatukset kaupungilla seisoviin lasisiin koppeihin, se  ei käy, eikä tuota pientä huonetta oikein kaapiksi tai komeroksikaan voi sanoa. Olkoon siis puhelinhuone. Vulgäärille aparaatille omistettu tila, jossa mahtuu kaikessa rauhassa tutkimaan puhelinluetteloa ja käymään yksityisiä keskusteluja.

Se, että brittikodissa on erikseen saapashuone ja puhelinhuone ja ties mitä erillisiä huoneita, on oikeastaan hyvin kuvaavaa. Britit tuntuvat tykkäävän siitä, että asioilla on oma tilansa ja että tilat saa suljettua ovilla. Remppa vai muutto -ohjelman katsomisessa yksi hauskimmista jutuista on ollut se, että alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi briteillä on monta olohuonetta. On front room, kadunpuoleinen olohuone, snug, mukava pieni sohvasyvennys, on pihanpuoleinen olohuone ja ruokailuhuone ja ties mitä. Monissa jaksoissa kaadetaan seiniä ja rakennetaan avokeittiö ja muutenkin avoimempia tiloja, mutta silti pidetään tärkeänä myös sitä, että talossa on useita erillisiä oleskelutiloja, reception roomeja, jotka pystyy halutessaan sulkemaan ovella. Jotenkin tämä liittyy perinteiseen brittiläiseen luokkayhteiskuntaan, olen tulkitsevinani. Halutaan, että on vähän fiinimpi tila, jossa voi ottaa vieraita vastaan muodollisemmin, ja rennompi tila, jossa voi lojua verkkarit päällä sohvalla katsomassa telkkaria ja syömässä sipsejä. Jotkut haluavat erillisen olohuoneen lapsille ja aikuisille. Halutaan olla omassa rauhassa. Voisi kuvitella, että tämä tuntuisi omasta tilastaan tarkalle suomalaisellekin luontevalta, mutta aika hassultahan se kuulostaa. Mihin minä tarvitsisin monta olohuonetta? Ja millä ihmeen nimellä minä kaikkia näitä huoneita kutsun? Tarvitseeko ne edes erottaa toisistaan? Bright Young Deadissakin istutaan välillä kaupunkiasunnon front roomissa, siis siinä kadunpuoleisessa olkkarissa. Illalla kuitenkin vetäydytään pihanpuoleiseen olohuoneeseen, kun halutaan olla hiljaksiin omassa rauhassa ja sulkea silmät siltä, mitä naapurit tekevät. Englanninkielisessä tekstissä kaikille tiloille on oma sanansa, ja asia on ihan neutraali, samanlainen toteamus kuin jos minä sanoisin siirtyväni keittiöstä olohuoneeseen. Suomenkielisessä tekstissä asiaa joutuu selittelemään, kun ei voi sanoa siirtyvänsä olohuoneesta olohuoneeseen. Asiasta tulee numero ihan eri tavalla kuin alkutekstissä.

Tällaisia(kin) asioita sitä joutuu päässänsä pyörittelemään, kun kääntää ihan yksinkertaisia, arkipäiväisiä sanoja. Juuri arkipäiväisyys on vaikeaa! Se, että tekstissä ohimennen yhdellä sanalla mainitaan jokin alkutekstin kulttuuriin kuuluva, yksinkertainen asia, jota suomalaiselle kuitenkin joutuisi selittämään. Kuulostaako se sitten enää arkipäiväiseltä? Voiko se kuulostaakaan? Onko se automaattisesti eksoottista? Kuuluuko sen olla? Haittaako se? Siinäpä taas pähkinää purtavaksi pienelle kääntäjälle.

Kakkutauko

Kevätsää on harmaa ja kalsea, lapselle puhkeaa hampaita, on flunssaa ja röhinää, vatsataudin uhka leijuu ilmassa, hyvistä yöunista ei ole hetkeen voinut puhua. Käännöstyö etenee, hiukan tahmeasti, mutta etenee kuitenkin, alkutekstin lauseet ovat englantilaisittain polveilevia, -ing sitä ja -ing tätä, ja niitä pitää vatkata ja ravistaa ja vekslata, jotta niistä saisi suomen kielellä jotenkin tolkullisia. Osaanko minä muka? mietin välillä. Pystynkö minä tähän? Raakakäännös on valmis, mutta sitä tehdessä en ole jaksanut miettiä kaikkia asioita ihan loppuun asti. Mietin niitä sitten myöhemmin, mietin silloin. Se myöhemmin on nyt, ja nyt mietin useamman kerran päivässä, että minkä taakseen jättää, sen todellakin edestään löytää.

No, siis oikeastihan kaikki on hyvin. Lapsen on hyvä saada hampaita suuhunsa, röhä ja köhä kuuluvat elämään, ja kyllä ne käännöksetkin ovat aina ajallaan tupanneet valmistumaan. Soin itselleni tänään Minna Canthin päivän kunniaksi tavallista pidemmän teetauon ja kävelin Turun-työhuoneeltani Pieneen Kirjapuotiin, jossa oli pyöräytetty tarjolle Minna Canthin kakkua. En oikein perusta makeista leivonnaisista enkä ymmärrä, miksi merkkihenkilöiden muistaminen pitäisi typistää tunkkaiseen kakkupalaan, mutta tänään ajatus jollain lailla merkityksellisestä makeasta herkusta ja lämpimästä teekupposesta tuntui elähdyttävältä ja houkuttelevalta.

Totta puhuen en oikein tykännyt kakusta. (Muut Kirjapuodin leivonnaiset ovat kyllä aina olleet tosi herkullisia. Menkää sinne, nautiskelkaa ja ostakaa kirjoja.) Mutta kaikkihan tietävät, ettei Minna Canthkaan mikään kakkumaakari ollut, vaan raudanluja naisasianainen, köyhien puolustaja, toimittaja, yksinhuoltaja, kauppias ja kirjailija. Luen parhaillani lukupiiriä varten Minna Maijalan toimittamaa Canthin novellikokoelmaa Ihmisen kuvia (Gummerus 2019), ja heti ensimmäisen novellin alussa hätkähdin sitä, miten kauniisti Canth kirjoittaa. Todellakin: lukuisten tittelien ja Canthin ajamien tärkeiden asioiden varjoon jää toisinaan se, miten hirvittävän taitava kirjoittaja hän on ollut. Kokoelman novellit ovat aiheeltaan aika kammottavia ja kerronnaltaan julman rehellisiä, jopa irvokkaita, kuten kirjan aloittava Kuoleva lapsi, mutta jotain vastaansanomattoman kaunista on siinä, millä lailla sanat on perätysten aseteltu. Katsokaa nyt. Hiljainen ja kirkas oli talviyö…

Minna Canthille kiitos kauniista sanoista ja kaikesta muusta. Sitä paitsi pieniltäpä tuntuvat 1800-luvun ihmiskohtaloiden rinnalla nykyelämän murheet, kun voi viettää taukoa siististä sisätyöstään tunnelmallisessa Kirjapuodissa teetä ja kakkua särpien. Räntää ja vettä sataa vuorotellen, mutta kevättä se vain tietää, uskokaa pois.