Hyvin kirjoitettu kirja, kuin happea ajatuksille

Kun työkseen puljaa käännösten ja vieraiden kielten kanssa ja miettii kaiket päivät, onko tämä nyt suomea ja voiko näin oikeasti sanoa vai hiipiikö tekstiini huomaamatta salakavalia anglismeja, tuntuu alun perin suomeksi kirjoitettujen, hyvien tekstien lukeminen toisinaan siltä kuin saisi keuhkot täyteen puhdasta, raitista ilmaa. Juuri tällaista happea ajatuksille on myös Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015), jonka sain hiljattain luetuksi.

Pidän ihan hirveästi Ahavan tavasta kirjoittaa. Teksti on taitavaa ja kaunista, ilmavaa ja selkeää mutta silti vivahteikasta. Voisin suositella kirjaa hyvin sellaisillekin, jotka ovat kenties älylaitteiden takia kadottaneet kyvyn keskittyä kirjoihin ja pidempiin teksteihin – tarina kulkee lyhyissä, helposti lähestyttävissä pätkissä kiinnostavasti eteenpäin ja pitää otteessaan. Näkökulma vaihtuu kirjan mittaan muutamaan otteeseen, mikä ei kuitenkaan sekoita tai vieraannuta lukijaa vaan päinvastoin rikastuttaa tarinaa.

Itse tarina onnistuu olemaan samanaikaisesti aito ja uskottava, mutta myös aivan pähkähullun absurdi. Minusta on aina ihanaa, jos kirjassa uskalletaan revitellä tietynlaisilla epäuskottavuuksilla – tarinoissahan kaikki on mahdollista, joten hienoa, jos näitä mahdollisuuksia käytetään hyväksi! – mutta kuitenkin niin taitavasti, ettei lipsahdeta korniuden tai naiiviuden puolelle.

Kaikkein eniten pidän Ahavan tavasta kirjoittaa rakkaudesta ilman, että hän kertaakaan mainitsee sanaa ”rakkaus”. Rakkaus huokuu arkisista asioista, villapaidan tunnusta, omenantuoksusta, siitä miten joku naksauttaa herättyään kahvinkeittimen päälle ennen kuin tekee mitään muuta.

Kuin taivas tai järvi: kaunis, kuulas, syvä ja selkeä, ja pinnan alla vielä ties vaikka mitä. Heittämällä yksi parhaista kirjoista, jonka olen aikoihin lukenut. Totta tosiaan, NÄIN suomea kirjoitetaan.

Lempikohtiani:

Lampaista sanotaan musta, vaikka tarkoitetaan ruskeaa. Samaan tapaan kuin kaloista sanotaan ui, vaikka oikeasti ne sukeltavat. (s. 16)

Äiti seisoo oksan haarukassa ja ravistaa. Se näyttää aluksi kömpelöltä, mutta kun se seisoo siellä aikansa ja ravistaa, se muistaa taas miten puissa ollaan. (s. 45)

Joskus jää on niin kylmää, että se polttaa käsiä. (s. 62)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s