Synkillä ja tuntemattomilla vesillä

Olen ollut huomaavinani töissäni sellaisen toistuvan kaavan, että aina uutta käännöstä aloittaessani pohdiskelen jonkin aikaa, mitä tästäkin oikein tulee, miten tämä nyt muka onnistuu. Näissä ajatuksissa ollaan oikeastaan kääntämisen perimmäiseen luonteeseen liittyvien kysymysten äärellä. Siinä missä kirjailijat saavat kirjoittaa sellaisista asioista, jotka ovat heille tuttuja, sellaisella kirjoitustyylillä, joka tulee heiltä luonnostaan, kääntäjällä tällaista vapautta ei ole, vaan hänen on matkattava kirjojen ja kirjailijoiden perässä aina uusille ja tuntemattomille vesille.

Harriet Tycen Veriappelsiini vei minut syvälle Lontoon oikeussalien ja asianajajien maailmaan. Yksi olennaisimmista käännösongelmista olikin lukuisien lakitermien ja oikeusjuttuihin liittyvien ilmauksien suomentaminen. Koska Britannian ja Suomen oikeusjärjestelmät ovat hyvin erilaiset, kaikille termeille ei edes ole olemassa suomenkielistä vastinetta. Ja toisaalta osa suomenkielisistä vastineista (esim. käräjäoikeus) viittaa niin suoranaisesti nimenomaan suomalaiseen yhteiskuntaan, ettei niitä voi käyttää, kun liikutaan kuitenkin Lontoossa. Aivan hatusta sanoja ei silti voi vetää, koska on luotava uskottava illuusio siitä, että teoksessa ammattitaitoiset asianajajat keskustelevat työstään.

Jotta sain uskottavan illuusion luotua, minunkin oli käännyttävä ammattilaisten puoleen. Sain apua tutulta lakitoimistossa työskentelevältä kääntäjältä ja hänen kahdelta juristitoveriltaan. Heiltä sain uskonvahvistusta löytämilleni käännösvaihtoehdoille ja hyviä uusia ehdotuksia hankaliin paikkoihin. Lienee sanomattakin selvää, että olen tästä avusta äärettömän kiitollinen ja onnellinen.

Lakiteeman lisäksi yksi kantavimmista asioista kirjassa oli sen synkkä ja piinaava tunnelma. Kirja on karmiva ja koukuttava. Kun luin alkuteoksen ensimmäisen kerran, olisin halunnut jättää koko elämäni hetkeksi sikseen ja vain lukea, jotta saisin tietää, miten henkilöhahmojen käy. Raakakäännöstä tehdessäni kirjoitin käännöksen jälkimmäisen puolikkaan supervauhtia, koska en hennonut pitkittää henkilöhahmojen piinaa vaan halusin saada heidät mahdollisimman nopeasti pois tukalasta tilanteesta. Hengästytti.

Viimeisillä hiontakerroilla, kun lakitermit alkoivat olla jo pulkassa ja olin jo päässyt yli piinaavasta juonesta, huomioni alkoi keskittyä teoksessa siellä täällä pilkahtelevaan mustaan huumoriin. Päähenkilön tuskailuissa työn, perhe-elämän, parisuhdeongelmien ja viinalla läträämisen välillä oli tietynlainen humoristinen pohjavire, jonka sovittaminen suomenkieliseen tekstiin oli hetkittäin hulvattoman hauskaa. ”Aina sinä vain länkytät”, tiuskaisi päähenkilön mies eräässä, sinänsä melko dramaattisessa, perheriidassa, ja kääntäjä se vain kihersi mielessään, että kylläpä keksin tuohon kohtaan mukavan nasevan sanavalinnan.

Kirjoissa voi olla monenlaisia, tunnelmaltaan kovin erilaisia kerroksia. Ensinäkemältä osa niistä saattaa näyttää hankalilta, mutta olen ollut huomaavinani töissäni myös sellaisen kaavan, että asioilla on taipumus järjestyä. Käännösongelmat ratkeavat, eivät toki itsestään, vaan ratkaisuja hakemalla, ja kirjat ja käännökset valmistuvat. Kuten nyt tämä Harriet Tycen Veriappelsiini, jonka suomennos ilmestyi sopivasti juuri joulun alla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s