Naanleipää ja novelleja

Lukupiirin kevään kolmannessa tapaamisessa käsiteltiin Anna Gavaldan tuoretta novellikokoelmaa Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2018). Minulla jäi kirjan lukeminen hiukan viime tippaan. Tai no, aloitin lukemisen jo muutama viikko sitten, heti, kun sain kirjan käsiini kirjastosta, mutta kaksi ensimmäistä novellia ahmaistuani totesin, että tämähän menee aivan liian nopeasti. Pelkäsin, etten muista teoksesta mitään, jos luen sen viikkokausia ennen lukupiirin tapaamista, joten lykkäsin lukemisen viime metreille. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kiire tuli. Luin viimeisen novellin parikymmentä minuuttia ennen lukupiirin kokoontumista nepalilaisessa ravintolassa naanleipää ja jumalaista currysoosia natustellessani.

Mitä kirjasta sitten jäi käteen? Päällimmäisenä mieleen nousee Lotta Toivasen suomennos, jota muutkin lukupiiriläiset kehuivat (olen tainnut jauhaa aiemmissa tapaamisissa suomentajan merkityksestä niin paljon, että muutkin kiinnittävät jo asiaan huomiota, jippii!). Lukiessani aloin heti kirjan ensimmäisellä sivulla nauraa ääneen, siis ihan spontaanista ilosta, kun teksti (sen lisäksi että se oli hauska) vain kulki niin älyttömän hyvin. Hieno rytmi, mieletön flow, sanon, kun en parempaakaan sanaa keksi tätä riemua kuvaamaan.

Koska en ole kriitikko eikä tämä ole mikään kirja-arvostelublogi, en edes yritä pykätä minkäänlaista tyhjentävää selontekoa Gavaldan novellikokoelman sisällöstä tai ansioista, päällimmäisenä fiiliksenä totean vain, että esimerkiksi muihin viime aikoina lukemiini naisnovellisteihin (Ulitskaja ja Berlin) verrattuna Gavalda on kepeämpi, positiivisempi, toiveikkaampi. Siitäkin huolimatta, että kaikki novellihenkilöt ovat menettäneet elämässään jotain, tarinat (ja olosuhteet) ovat vähemmän lohduttomia, ja kaiken takana hohkaa jonkinlainen valo, lämpö ja rakkaus.

Lukupiirissä on se hauska puoli, että kun itse tuppaa kiinnittämään teksteissä huomiota tietynlaisiin asioihin, niin kuin esimerkiksi ihan ammattitautina kaikenlaisiin muodollisiin seikkoihin, muut ihmiset poimivat kirjoista esiin ihan erilaisia juttuja. Omat elämänkokemukset vaikuttavat siihen, mistä näkökulmasta tarinoita tarkastelee, mikä niissä koskettaa ja jää mieleen. Minulle jäi tämänkertaisesta lukupiiri-istunnosta päähäni sellainen mielikuva, että Gavaldan novellit olivat kuin kaurahiutaleita. Lukupiirissä niihin lisättiin nestettä ja ne alkoivat turvota, paisua joka suuntaan, rikastua, muuttaa muotoaan. (Juu, olen yhä lasten kanssa kotona, siinä ehkä syy kaurahiutaleiden runolliseen iskostumiseen alitajuntaani.) Samasta massasta saa lukemattomia eri tulkintoja, siksikin on hauska yhdistää tällaiseen sinänsä yksinäiseen harrastukseen yhteisöllinen ulottuvuus. Ajatuksia jakaessa maailma laajenee vielä enemmän kuin silloin, kun lukee ja tulkitsee kirjoja vain yksikseen.

Niin ja Anna Gavalda, hän pääsi päässäni lokeroon ”lue lisää tätä, varsinkin silloin, kun et jaksa mitään liian lannistavaa, raskasta, maailman pahuutta naamaan hierovaa, vaan kaipaat jotain – ehkä hivenen haikeaa – mutta pohjimmiltaan kaunista ja toiveikasta.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s