Kirjanmittainen sykli

Joku joskus jossain on sanonut, että kirjallisuuden kääntäjän elämä kulkee kirjanmittaisissa sykleissä. Sykli alkaa käännössopimuksen allekirjoituksesta, jatkuu, kun on joitain kuukausia korviaan myöten uppeluksissa kirjan maailmassa ja hikoilee käännöksen parissa, ja päättyy helpotuksen huokauksiin, kun viimeisenkin vedoksen saa lopulta päästää käsistään ja kirja menee painoon. (Siinä vaiheessa voi vaikkapa asettautua hetkeksi mukavaan asentoon sohvannurkkaan, nostaa jalat ylös ja kasvot kohti aurinkoa ja syödä ison kulhollisen valkosuklaa-kuningatarjäätelöä, kuten saatoin tehdä tuossa juuri jokunen päivä sitten. Tai vetää kaihtimet kiinni, luukuttaa hyvää musiikkia kaiuttimet täristen ja tanssia niin kuin kukaan ei olisi katsomassa (kuten ei useimmiten olekaan, jos hämmentyneitä kissoja ei oteta lukuun). Tai vain maata x-asennossa työhuoneen lattialla ja tuntea jonkinlaista kuplivaa voitonriemua siitä, että kyseiseen tekstiin ei tarvitse palata enää koskaan. Ihan vaan muutamia vaihtoehtoja mainitakseni.)

Niin, ja tämän jälkeen kaikki alkaa taas uudelleen alusta.

Joskus syklien välissä on pidempi tauko, joskus ne limittyvät hiukan toisiinsa ja joskus saattaa sattua sellainen läpystä vaihto -tilanne, jolloin uusi työ tulee sopivasti edellisen perään. Hiukan tuollainen läpystä vaihto -fiilis tuli, kun tuijottelin tässä hiljattain työpöydälleni, josta Shari Lapenan Hyvän naapurin taittovedos oli kaikkensa antaneena poistumassa ja johon Ruth Waren In a Dark, Dark Wood oli hiljalleen hivuttautumassa. Siinä ne makasivat, ripi rinnan, toinen tuttuakin tutumpi, toinen vääjäämättä sellaiseksi tuleva, ja aivan kuin kuiskivat toisilleen: Minä menen nyt, mutta pidäpä sinä tuolle Oonalle seuraa tulevat kuukaudet.

20161019_133542

Vaikka tekstiä työstetään enimmäkseen sähköisinä tiedostoina, nuo paperipinot ovat silti edelleen arkipäivää prosessin tietyissä vaiheissa, kuten nyt vaikka taittovedoksen tarkistuksessa tai alkutekstin lukemisessa, lukeminen kun on huomattavasti mukavampaa paperilta kuin tietokoneen näytöstä. Paperipinojen näkeminen on myös siinä mielessä mukavaa ja jotenkin terveellistä, että niiden avulla työn laajuus on helpompi hahmottaa kuin vaikkapa pdf-tiedostosta. Ajatella, nuo kaikki sivut minä olen kirjoittanut! Ajatella, nuo kaikki sivut minä joudun vielä käymään läpi!

Ja kun tuota kuvassa oikealla näkyvää paperipinoa nyt katselee, ymmärtänette, miksen tällä kertaa ehdi kirjoittaa tämän enempää; jäätelöt on syöty ja tanssit tanssittu – minun on aika sukeltaa syvälle synkkääkin synkempään metsään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s